"Itseensä vajoamisesta" alkoi minun joogani & meditaationi

Minun elämäni sai suunnan vuonna 1967 lainattuani kirjastosta Selva Raja Yesudian ja Elisabeth Haichin kirjan Urheilu ja jooga. Olin silloin 10-vuotias.

Urheilu ja jooga on hatha joogaa esittelevä teos, jonka lävistää fyysisen terveyden ihanne, mutta toki myös joogan henkinen ulottuvaisuus on läsnä. Minulle kirjaa lukiessa syntyi sellainen oivallus, että elämä on jokaisen oma luomus; että ihmiseen sisältyy suunnaton psykofyysisen vitaalisuuden potentiaali, jota on mahdollista kehittää ja löytää sillä tavoin ikuisen ilon lähteille.

Aloin tehdä jooga-asanoita kirjan kuvien, ohjeiden ja harjoitustaulukoiden mukaan kaksi kertaa päivässä. Yksi harjoitus oli lootusasennossa, padmasanassa, tai siddhasanassa tapahtuva "itseensä vajoaminen":

Istutaan Padmasana-asennossa ajattelematta mitään, keskitytään sydämeen ja säännöstellään hengitystä, kunnes sydän lyö hitaasti ja rauhallisesti. Selkäranka pidetään suorana ja koemme täydellisen rauhan tunteen. Kohdistamme ajatuksen hyvin tarkkaavaisina sydämeen ja meistä tuntuu kuin "menisimme sisään" sydämeen. Unohdamme kaiken levottomuuden ja säteilemme levollisuutta ja rauhaa ... Varokaamme, että mikään muu ajatus ei häiritse meitä. ... Rauha sydämessä asetutaan selälleen ja harjoitukset lopetetaan siis aina Savasanaan.

Tajusin vaistomaisesti tämän harjoituksen hyvin tärkeäksi. Sen suorittaminen vaan tuntui aluksi varsin vaikealta.  Eikä ollut ketään, jolta olisi voinut kysyä neuvoa. Piti vain istua ja istua. Tutkia ja tunnustella sitä tilaa ja tilannetta. Meditoida. Tosin silloin pikkunappulana vain viisi - kymmenen minuuttia kerrallaan.

Lapsuudenajoista saakka harjoittamisessani on ollut keskeistä pyrkimys tunkeutua oman fysiikkani ja oman biologiani olemukseen hermostoa ja solutasoa myöten. Näin olen vähitellen oppinut tajuamaan, kuinka valtava tietopankki fyysinen temppeli on. 

Jiddu Krishnamurti kysyi kerran Chögyam Trungpalta: - Kun ihmisillä on niin paljon ongelmia, miksi hankkia vielä yksi ongelma lisää, meditaation oppiminen? 

Kysymys on aiheellinen. Sillä eihän ole ollenkaan tavatonta, että ongelmiensa keskellä painiskeleva ihminen alkaa stressata entistäkin enemmän opetellessaan meditoimaan. Hän olettaa meditaation poistavan kaikki hänen ongelmansa ja tuovan niiden tilalle valaistumisen / mielenrauhan / yhteyden jumalaan ym. vastaavaa totaalisen hyvää ja kaunista. 

Mekaanisesti operoiva mieli siis uskoo, että tietyn mekaniikan - mielen manipuloinnin tekniikan - oppimisen tuloksena mieli vapautuu mekaanisuudestaan ja löytää luovat ratkaisut asioihin ... Samansukuista harhaluuloa meditaatio-automatiikasta pönkittää Dalai Laman kuuluisa lausunto:  Jos jokainen 8 vuotta täyttänyt maailmassa opettelisi meditoimaan, voisimme poistaa väkivallan maailmasta yhden sukupolven aikana.

Olen tutkinut ja kokeillut monien eri koulukuntien opetuksia meditaatiosta ja huomannut, miten raakoja, tajuntaa turruttavia jotkut ns. mietiskelytekniikat ovat ja miten vaarallista on suhtautua meditointiin vääristyneiden asenteiden ja odotusten vallassa.

Jos ihminen suggeroi itsensä ylevien tunteiden ja abstraktioiden - hyvyys, rakkaus, jumalaisuus jne. - ylläpitämiseen, uppoutuu unenomaiseen transsiin tai täyttää tajuntansa jollain hokemilla, niin silloin sadhanasta tulee mielen sisustamista, eskapistista itsehypnoosia ja yksipisteistä, yksiulotteista fakki-idiotismia. Sumuun jää se, minkä pitäisi olla meditaation harjoittamisessa oleellista: oivalluskyvyn herääminen ja hereillä pysyminen.

Oman ymmärrykseni mukaan korkeimman asteen mietiskely on meditaatiota meditaation itsensä vuoksi ilman alkua ja loppua. Tämä selittää sen miksi Gautama Buddha ei koskaan lakannut meditoimasta.

... se mitä pidämme harjoituksena, on itse asiassa valaistuneille täysin luonnollista toimintaa. Nirvana ei voi mitenkään olla staattinen "olotila". Se on pelkästään viimeinen havaittavissa oleva piste äärettömällä spiraalilla kohti täysin käsittämättömiä tuonpuoleisia ulottuvaisuuksia. Harjoitus ei siis koskaan pääty ...

Jos ihminen valaistumisen saavutettuaan lakkaisi harjoittelemasta, se tarkottaisi, että hän tekisi eron saavutuksen ja ei-saavutuksen välille, jolloin häntä tuskin voisi sanoa valaistuneeksi. Buddhalla ei voida kuvitellakaan olleen sellaista dualistista asennetta, että hän olisi ajatellut: "No nyt olen päässyt perille, nyt saavat harjoitukset osaltani riittää".
(Sangharakshita - Timanttisutra ja buddhalaisen viisauden perinne)
 

Buddhan/Buddhien tavoin meditaatiossa istuu yhäti myös itse jumalista mahtavin, joogien kuningas Shiva. 

Kashmirin Shaivismissa Shiva on yhtä kuin yksilön todellinen olemus, itseys, mutta tämä itseys ei ole heräämisen tilassa heräämisen objekti, vaan subjekti. 

Buddhalaisen, intialaisen logiikan pääarkkitehti Dignāga hyväksyi Kashmirin Shaivismin terminologian käyttöönsä, koska Kashmirin Shaivojen oppia voi tulkita siten, että itseydellä ei ole kiinteää ydintä, pysyvää ominaislaatua. Että Shiva on yhtä tyhjän kanssa ja yhtä kuin perimmäinen tyhjyys.

Buddhalaisten ja hindulaisten joogien meditaatiotekniikat ja niihin littyvät hengelliset visiot poikkeavat toisistaan. Meditaation lähtökohta on silti yleensä sama: mielen hiljaisuus. Se on kiitorata kaiken kiintymyksen hajoittavalle ekstaasille. Alusta oman mielen sisällön, liikunnon ja rakenteen tarkastelulle. Teleportti siirtymälle lineaariselta aikajanalta Isoon Avaruuteen.

Meditaation taika ja taito piilee siinä, että hiljaisuuden voi tavoittaa hälinän ja metelin keskelläkin, koska meditaatiossa mieli on läpinäkyvän tyhjiön kaltainen. Silloin jokainen yksittäinen ääni tajunnan akustiikassa on yhtä aikaisen ja yhtäläisen tarkkaavaisuuden kohteena, mutta mieli ei mitenkään reagoi siihen aineistoon mikä sen läpi virtaa.  Kaiken huomioiva, mutta mihinkään sitoutumaton tarkkaavaisuus on impulssi mielen läsnäolon tiedostamiselle, tietoisuudelle tietoisuudesta itsestään.

Aloin itseen syventymisen 48 vuotta sitten, mutta mitään itseä, minuutta tai sielua ei ole kuluneiden vuosien aikana ilmaantunut havaintokenttääni. Päinvastoin. Meditoiminen on saanut minut ymmärtämään, ettei millään kokemuksellani ole keskusta, ydintä.

Mielen "perustila" on tilavuus ja tämä tilavuus on ääretön, aivan niin kuin avaruuskin on aina ääretön ja vailla keskipistettä. Avaruuden olemukseen perehtyminen,  kolmiulotteisen katsannon ylittäminen, onkin ainut keino saada tiedon valo syttymään. Ilman sitä tuikkua harhailemme henkisessä pimeydessä päiviemme määrään saakka.

Istun siis meditaatiossa valon vuoksi, mutta siitä huolimatta Valaistuminen on käsite, jota en täysin tajua. Siksi meditaationi tai elämäni ei ole suorassa suhteessa valaistumisen ihanteeseen. Jotenkin joogatieteen originaalit intentiot - vapaus ja kuolemattomuus (freedom & immortality) - koskettavat minuakin, mutta en hae meditaation harjoittamisesta tai uskonnollisuudesta ylipäätään mitään lopullista ratkaisua, en maalia, en pelastusta, en mukavuusaluetta.

Joogina eläminen merkitsee minulle enemmänkin sitä, että kehitetään kompetenssia äärettömyyden ja pohjattomuuden yhäti syvempään kohtaamiseen. Samoin se on harjaantumista taidossa taittaa kaiken olevaisen tyhjyyden tunnistamisen salaisuus ja siitä ryntäävä suunnaton energia omaan toimintaan ja myös ei-toimintaan ja levon hetkiin.

Hän on luopunut tyystin itsekeskeisyydestä. Niinpä hän on kuin  valkoinen suitseton leijona, joka liitelee taivaan sinessä lumihuippujen koskemattomissa ja kukistaa väärien olettamusten hirvilauman minättömyyden kauhealla leijonankarjaisulla.

Hän hallitsee kaikki sisäiset voimat mietiskelyllään. Siksi hän pystyy estämään luonnon neljän ulkoisen elementin haittavaikutukset ja valjastamaan ne hengellisiin tarkoituksiin.

(Katkelma Tiibetin suuren joogin, Milarepan elämäkerran "ylistävästä tiivistelmästä".)