Totuus on vietävä öö-alkuperäänsä. Se on öö-haihdutettava, öö-hajoitettava, öö-yksilöitettävä alkuperäiseen öö-kokemukseensa, VÄLITTÖMÄÄN KOKEMISEEN. (Ö-manifesti: Mikä on hauskaa, 1983)
Kaaos on luovuuden ydin. Isot jätkät, nietzschet ja muut pallot, ne on menneet kaaoksen läpi. On uskallettava mennä hulluuden läpi. Sen takana asuu se sun individuaali ydin, jolla voi olla yhteys koko maailmaan ja se heijastaa koko maailmanhengen muutoksia. (Pohjolan Leijona, 2/1990)
Erkki Pirtola
Vuosi 1981. Olen visiitillä Ylioppilaslehden toimituksessa Helsingissä. Päätoimittaja Harri Saukkomaa kertoo Erkki Pirtolan käyneen toimituksessa aiemmin päivällä.
"Tunnet sä Pirtolan?" Saukki kysyy. "Se on niin kuin sinä, mutta maanisempi."
Kuvataiteilija, kriitikko, kuraattori, alakulttuuri-dokumentaristi ja taidemystikko Erkki Pirtola tuli minulle toden teolla tutuksi tammikuussa 1983. Silloin Jyväskylän Talvi -tapahtumaan saapui taiteilemaan Ö-ryhmä, jonka kantahahmona Erkki tuolloin keuli.
Erkin tajunnallisiin svengeihin olin aiemmin tutustunut lähinnä lehtikirjoitusten kautta. Kirjoitimmehan molemmat samoihin aikoihin samoihin julkaisuihin: vaihtoehtolehtiin Uuden Ajan Aura ja Komposti, joista jälkimmäistä Pekka Haavisto päätoimitti. Erkki tosin kirjoitti totaalisesti suuremmalla volyymilla kuin minä. Varsinkin Kompostiin Erkki laati säännöllisesti isoja, tavallisesti omilla piirroksillaan kuvittamia juttuja. Osa niistä julkaistiin uudestaan 1989 yhtenä teoksena, jonka tekijä itse toimitti.
Ensimmäisen kosketukseni Pirtolan taiteeseen sain jo vuonna 1970, jolloin Iiris-lehti julkaisi Erkin sarjakuvan Hullu kakkaaja, pääosassa Unto Punski. Tietääkseni kyseinen sarjakuva on Erkin ensimmäinen taiteellinen ulostulo. Kuvataiteilijana Erkin tuotteliain kausi kesti 70-luvun aliusta 80-luvun puoliväliin. Sen jälkeen hektinen elämänvauhti kirjoittajana ja dokumentaristina ehkäisi keskittymisen piirtämiseen ja maalaamiseen.
Erkin ensimmäinen kirja on Taide ja tajunnan kehitys. Hän julkaisi sen omakustanteena 1988. Vuonna 1994 laajennettu laitos kirjasesta ilmestyi Suomen Antroposofisen Liiton kustantamana.
Antroposofinnen hengentiede oli Erkin aatteellinen alkukoti. Tutustuminen Rudolf Steinerin kirjaan Biodynaaminen viljely oli Erkille hänen oman kertomansa mukaan "tajunnan räjäyttänyt kokemus". Täysillä hän ei koskaan antroposofista maailmankuvaa omaksunut, mutta Steinerin teorioilla oli vankka vaikutus Erkin yleismystiseen elämänymmärrykseen.
Taide ja tajunnan kehitys -kirjassa Erkki tutkii sitä, kuinka taide heijastelee ihmiskunnan henkistä kehitystä. Kuten hän kirjan esipuheessa toteaa teksti "ei ole taidehistoriaa tavanomaisessa mielessä, vaan syventävä tarkastelu, jonka kohteena on ihmisen ja maailman, fyysisen ja henkisen suhde".
Henkisellä kirjoitaja tarkoittaa "tosi olevaista tajunnallista olomuotoa, joka on ennen materiaa ja materian jälkeen - Taide on ajatonta ja siitä heijastuu ikuinen, joka voi inspiroida meidän aikaan ja tilavuuteen kahlittua sieluamme siten, että vapahtava henki voi lopulta koskettaa meitä".
Kaaos oli keskeinen käsite ja myös arvo Erkin ideologiassa: kaikki tärkeä syntyy sekamelskasta. Sellaista Erkin elämä paljolti käytännön tasolla oli. Hänelle asioiden ja tekemisten sujuva aikatauluttaminen ja organisointi oli välillä täysin ylivoimaista sarkaa.
Erkin ja minun maailmankuvat eivät olleet olleenkaan identtiset. En jakanut esim. Erkin uskoa jälleensyntymiseen ja hegeliläiseen maailmanhenkeen. En arvostanut Erkin taiteellista oppi-isää, Kalervo Palsaa, eikä minua kiehtonut kaikki mikä on punk ja rajua! vaan sen takia, että se on punk ja rajua! kuten Erkin kohdalla asia usein oli. Meillä oli kuitenkin samanhenkinen, runollis-mystinen katsanto elämään ja kiinnostus tajunnan laajentumisen tapahtumiseen. Siten minun ja Erkin välille syntyikin 80-luvun alussa hyvin intensiivinen keskusteluyhteys. Erityisesti 80- ja 90- luvuilla keskustelimme monta kertaa vuodessa illasta aamuun taiteesta ja tajunnasta. Osa näistä keskusteluista tallentui kasettinauhoille.
Vuosina 1990 ja 1991 meidän järkeilyistämme julkaistiin katkelmia Pohjolan Leijona -lehdessä. Nyt julkaisen tässä katkelmia näistä katkelmista. Omaa osuuttani dialogista olen näissä näytteissä jossain määrin typistänyt. Liikkeelle lähdetään Erkille ikirakkaasta aiheesta: myyttisistä voimakuvista:
Pirtola: Myyttisyys tarkoittaa mun mielestä tiettyä energiakuvastoa. Ei mitä tahansa kuvia, vaan energiakuvia. Väinämöinen esimerkiksi on tällänen energiakuva. Väinämöinen edustaa tiettyä energiaa, samoin Lemminkäinen tai Herkules, Zeus, Krishna. Jokaisella kansakunnalla, joka on menestynyt on ollut ihan selvä energiakuvasto, joka liittyy elämän suuriin voimiin. Nykyisin nää vanhat energiakuvat ottaa uusia muotoja esim rockissa ja modernissa taiteessa.
Kosmos: Tuntuu vaan siltä, että modernissa maailmassa ei osata enää todella eläytyä niihin ei-käsitteellisiin prosesseihin, joita mytologiset kuvat ilmentää. Osittain just sen takia ihminen on tällä pallonpuoliskolla niin hukassa kuin se tällä hetkellä on. Kun myyttinen ulottuvaisuus kapenee, koko kulttuuri kuoleentuu. Eiks tää länsimainen kulttuuri ole nimenomaan kuoleva kuoleman kulttuuri? - Ainut hengissä säilynyt jumalankuvakin on tää kuollut kundi ristillä roikkumassa.
Pirtola: Joo, koska se menee kuoleman käsitteen sisälle hyvin voimakkaasti. Ei tää kulttuuri tuu oleen 5000 vuotta niin, kuin joku intialainen tai egyptiläinen kulttuuri. Tuskin tulee tuhatvuotista EY:tä (EU:ta), vaikka Adolf yritti ja nyt nää veikot yrittää Brysselisssä. Ei. Tää on kuoleva kulttuuri, koska se on kuolemansa sisällä, eli se on muodon sisällä. Tää on hyvin muodollinen kulttuuri. Kaikessa pitää olla muotoja muotojen perään ennen kuin se hyväksytään.
Just puhuin Larjaston avajaisissa, että kulttuurin voima on mielikuvituksessa. Eli herkkyydessä. Koska herkkyyshän on just sitä, että sulla on paljon mielikuvitusta, jolloin sä voit voimakkaasti katsoa asioita, esineitä nopeasti eri tahoilta. Tarkotan nyt myös arvomielikuvitusta. Sehän on just tätä, että oot esineen ulkopuolella ja alat täyttää sitä. Että ei oo vaan pelkkiä ajatuksia, jotka on siitä kohteesta syntyvää heijastusta, vaan sä yrität nähdä, eläytyä kokonaan. Siitä tulee herkkyys myös tähän ympäröivään mikä ei ole enää esinettä.
Tällänen herkkyys on kadonnut, mielikuvaherkkyys on kadonnut. On jäänyt vain noi esineet ja niihin kohdistuvat heijastumat. Tämmönen ajatus-, aistimusheijastus. Ja ehkä myös tahto: mä ostan sen - how much? Siitä syntyy tää Andy Warhol -efekti: kerätään kaikista mahdollisista tavarataloista oma Andy Warhol-tavaratalo. Ostetaan ja siirretään sinne da Vinciä, Beysin teoksia tai ketsuppipurkkeja. ..
Mut tää mekanismi itsessään, se on puhdas kela: aistimisen halu ja ostamisen ja esittämisen tarve, joka myydään taas esineenä eteenpäin. -Se on vähän niin kuin ton Iorin (Bock) juttu, että Ukko jakoi S-Permaa navalta. Valkoinen aine hallitsi maailmaa. Nyt tuolta joku kokaiinikeisari lähettelee valkoisia virtoja ympäri maailmaa ja todella hallitsee. Ehkä yhtenä päivänä joulupukkikin käyttää kokaiinia. Se on oikeastaan aika pelottavaa, koska se on raha mikä hallitsee. Rahavirroilla hallitaan yhä nopeammin ja tiukemmin kokonaisia kansoja. Yhden alkuperäiskulttuurin hävitystyö voidaan tehdä kuukausissa. Jopa viikoissa.
Mutta toisaalta. Nurkan takana on aina yllätys. Mikään ei lopulta etene rationaalisti, ts. loogisena jatkumona. Elämässä on aina irrationaalisia sysäyksiä. Niiden takia kehitys voi ottaa kaikille säännönmukaisuuksille vastakkaisen suunnan. Ja jossain vaiheessa kehitys on ottanut niin omituisen suunnan, että tommonen iso, vanha kulttuuri ei ole pysynyt mukana....
Kosmos: Afrikassa oli keskiajalla kulttuureja, jotka oli melko lailla samassa vaiheessa, kuin silloiset kulttuurit Euroopassa, mutta nyt niistä on jäljellä vain jonkun yliopistontapaisen rauniot. Se on mysteeristä mihin se kaikki sivistys katosi. Ja onhan se aika jännää, että esim muinainen egyptiläinen kulttuurijatkumo leikkautui yhtäkkiä poikki ja viivan tällä puolen ei ole mitään dynaamista linkkiä muinaiseen perinteeseen. Ei voida muuta kuin käydä ihailemassa pyramiideja, että olipa joskus huikeata.
Pirtola: Se on tosiaan aika arvoituksellista, mihin ne yhtäkkiä katos. Joku egyptiläinen kulttuurikin. Saharan hiekkaanko se katos? Roomalaiset nai Kleopatran vai myrkyttikö ne sen? ja siihen loppu. Sitten tulee Rooma, mieletön historia valloituksineen. Ja sitten tulee... mitkä kunguusit ne nyt onkaan kun siirtää historiaa... Tässä tullaankin kaaos-teoriaan. Siihen, että jonkun perhosen siiven heilautus voi aiheuttaa tornaadon eteläisellä pallonpuoliskolla. Kaikki liittyy kaikkeen ja kaikki asiat vaikuttaa toisiinsa.
Kosmos: Kaaos-teoria, samalla tavalla kuin kvanttifysiikka, on avannut uusia näkäaloja, mutta hitaasti ne tuntuu realisoituvan. Vulgaari-materialismi jyllää vieläkin ihan täysillä. Ihmiset eivät ole ottaneet näitä tieteellisiä havaintoja tunnemaailmaansa. Todellisuuskuva on yhä jähmeä ja edelleenkin me eletään ikään kuin me oltais biologisia koneita ilman yhteyttä kosmiseen kokonaisuuteen. Kaiken lisäksi se tuntuu vielä ihan okeilta elää täysin mentaalisen mekanismin ja erillisen minätunteen ehdoilla.
Pirtola: Sehän siinä onkin vaarallista, että se tuntuu okeilta. Maailma huomaa sen ja vastaa sille tajunnalle. Nämä vaaralliset tajunnantilat nielaisee sut mennessään. Tän tilanteen huomaa taidekuvioissa selvästi. Sä saat rahaa ja sä saat kaikkee suosiota, jos oot tommosessa ylpeen itsekkäässä tajunnassa. Oikeestaan sun täytyykin olla itsekäs kun sä menet kulttuurin kenttään. Donnermainen itsepiru.
Toisaalta, ei mitään ilmaisullista oliskaan ilman voimakasta "itseä" tai vastaavaa. Taiteessa se on vaan jännä juttu, että vaikka sä pullistaisit egosi mihin mittaan tahansa, sä annat sille muodon, johon taas muut voi jotenkin itsettömästi suhtautua.
Taiteilija on usein teoksensa edessä, koska se on niin täynnä itseään. Mutta taiteellisessa teossa itsessään se pullistelu on kuitenkin saanut muodon, joka on nautittava, johon voi samaistua. Pullistelu ei ole este, jos siihen tulee nirvaanista energiaa tai jotain värettä paratiisisoinnusta.
Kosmos: Nii, tässähän on nyt kaksi kulmaa asiaan. Miten taide vaikuttaa yleisöön ja miten se vaikuttaa tekijään itseensä. Tätä jälkimmäistä ei kovin usein mietitä, mutta minusta se on mielenkiintoinen kysymys. Perinteisesti ajatellaan, että hienon taiteen tekijä on eheä, hieno persoona, mutta käytännössä se on usein just päinvastoin. - Kummallista myös tämä, että joku Saarikoski teki ehkä kirkkaimmat runonsa viimeisinä vuosina, kun sen fysiikka alkoi olla jo kaput. Ja jos ajatellaan Saarikosken elämää ja elämäntapoja, vois ajatella, että runous tai kirjoitus piti sen hengissä ja kuosissa, koska sen runoudessa oli aina henki ja kuosi vaikka ukko itse olis ollut kuinka tuhon partaalla tahansa.
Pirtola: Mä luulen, että tommoset isot pallot, saarikosket ja sibeliukset, on niin laajoja ja vanhoja sieluja, että se tuhoutuminen on tasapainossa elvyttävien energioiden kanssa. Vielä useempi taiteilija olisi varmaan alkoholisoitunut ja tuhoutunut täysin, ellei niillä olisi ne välittävät, suojaavat kentät toiminnassa myös.
Ne kentät rakentuu vihityillä niin, että se on semmoinen hila, jonka läpi ne katsoo ympäröivään astraalimaailmaan. Tässä meidän välissäkin on vaikka kuinka helvetisti enkeleitä ja piippua polttavia intiaaneja ja muuta porukkaa. Mut niitä ei normaalisti näe. Ne ei voi tulla sulle läpi, jos sulla ei ole sitä hilaihoa.
Hilaiho on vähän niin kuin seinä. Plastinen seinä, mikä estää sen, ettei ne energiat jotka tulee läpi murskaa sua. Jos sitä ei olis, henki tappais. Se on vähän kuten se nuorukaisen kuolema Iliian näyssä.
Kosmos: Eihän Jehovakaan ottanut Siinain vuorella muita vastaan kuin Mooseksen ja Aaronin, koska muulle porukalle Herran läheisyys olisi voinut olla liian raju kokemus. Onhan tätä samaa viisautta kaikissa mystisissä kulteissa. "Älä hyppää veteen, jos et osaa uida", lauloi Marleykin. Suurin vaara tajunnan laajennuksessa ei kuitenkaan ole omiin visioihinsa hukkuminen, vaan just toi, että kun Isä Aurinko tai Isä Energia välähtää esiin, niin se voi polttaa äkkinäiseltä koko koneiston karrelle.
Pirtola: Niinhän se menee. Salama on isän ärähdys. Isä istuu sähkötuolissa ja sähköttää.
Kosmos: Mutta vielä taiteesta. Onhan taiteen kentässä taiteilijan ja yleisön lisäksi vielä kolmas tekijä: kriitikko. Hän ei ole välttämättä vastaanottavainen, vaan hän on vastapuoli.
Pirtola: Mulle tulee kriitikosta mieleen klassinen Jumala ja Saatana -myytti. Lankeemusmyytti. Saatanahan oli kaikkein korkein enkeleistä ja se alkoi kritisoimaan Jumalaa. Siitä tuli kriitikko, antipooli. Silloin Jumala sanoi, että okei, tee omas! Sitten Lucifer teki tän näkyvän maailman, joka on vaan kopio Jumalan valtakunnasta.
Mut Luciferhan ei ole se paha varsinaisesti, vaan siitä on irronnut se pääpaha. On se Raamatussa. Behemonte. Se ja sen ulokkeet on pahuuden metamorfooseja ja vetää ihmisiä syvemmälle. Niiden tarkoitus on vaan paha. Lopullinen irtaantuminen Jumalasta. Ne on kiusaajia, arrimaaneja, asuureja.
Tän pääpahan nousu liittyy kaikkeen kidutuksesta ja ihmisen kärsimyksestä nauttimiseen. Esiintyyhän sitä väkivaltaviihteessäkin, että ihmiset nauttivat kun toiset kärsii, mutta se on vasta naiivissa ja laimeassa muodossa.
Kosmos: Ihmiset ovat kiduttaneet ja lahdanneet toisiaan iät ajat, en tiedä onko siinä tapahtunut mitään absoluuttista lisäystä, ja väkivaltaviihteestä nautittiin jo Roomassa. Mutta onhan tähän aikaan tullut sellainen, tietty sadomasokistinen sävähdys. Ajatellaan nyt vaikka punkkia. Punkhan on jo musiikkina aika sadistista, mutta lisäksi punkit ovat alusta asti flirttailleet pimeän puolen kanssa pukeutumalla niitteihin, nahkaan, koiran kaulapantaan, natsisymboleihin ja ottamalla hakaneulalävistyksiä ynnä muita.
Pirtola: Mut eikös toi kaikki oo vitsiä!? Kun pahasta tehdään vitsiä, siitä tulee pahan taivuttamista, pahaan pukeutumista. Punkkarithan esimerkiksi vaatetti itsensä lohikäärmeellä. Nehän on ihan lohikäärmeniittejä, suomuja, ne mitä niillä on. Ne meni lohikäärmeen sisään. Sehän on vanha myytti.
Jos sä haluat voittaa pahan, mene sen sisään. Se on ainut tie muuttua. Jos pysytään pahasta erossa, paha ei muutu, se vaan kuolee. Mä en tiedä oliks sekään hyvä, kun Pyhä Yrjö tappaa miekalla lohikäärmeen. Onk se hyvä kun se käyttää väkivaltaa? Sehän olis ollut paljon parempi, hurjempi juttu, jos se olis ryöminyt lohikäärmeen sisään. Muuttunut lohikäärmeeksi ja lohikäärme olisi muuttunut timanteiksi. - Niin, tästä tuleekin mieleen esitelmä, jonka Kari Turunen, tää filosofi, piti Metsäpäivillä. Se käsitteli hienosti pahuuden ongelmaa ja lankeemusta, mut nää himmelityypit ei oikein pysynyt mukana siinä.
Kosmos: Himmelityypit?
Pirtola: Niin. Siellä oli kaikki nää himmeliporukat, teosofit, kristosofit, ruusuristiläiset, antroposofit, kyl siellä oli TM-jengiäkin... himmeliporukat.
Kosmos: Okei. No, mitä Turunen sanoi?
Pirtola: Se oli löytänyt jonkun herprealaisen vai armemialaisen, minkä liekkään alkusanan paradiso, että mitä se tarkoittaa. Se tarkottaa viettien paikkaa. Paratiisissa vietteihin liittyvät voimat ovat valloillaan, mutta harmoniassa, ja se kun on ajettu pois paratiisista on sitä, että on heitetty ulos vieteistä...
Kosmos: Disharmoniaan.
Pirtola: Joo, disharmoniaan. Vietit ovat menneet sekaisin, sellaisiin suuntiin mitä ihminen ei hallitse. Ja sit kun on heitetty ulos paratiisista, joudutaan kohtaamaan paha maailmassa ja se on periaatteessa kaikkialla. Ihmisen kontakti tietoisuuteen kytkeytyy pahaan. Kun ihmisen aistit avautuu ja se kohtaa maailman, se kohtaa pahan.
Kosmos: Ja siitä alkaa elämä synnissä, erossa paratiisin harmoniasta. Synti vierottaa Aatamin ja Eevan koko ajan kaueammas jumalasta.
Pirtola: Joo, synti vie maailmaan ja syntiä on kaikki aistillisuus. Ei se oo seksuaalisuus, katsominen on myös syntiä ja aistiminen. Kaikki on yhtä syntiä.
Ja se hyvä, se henki on kätketty, se ei ole luonnossa, vaan sen takana, ja tästä tulee nää lohikäärmemyytit. Kauneus ja henki on piilotettu luovaan tajuisuuteen, jota lohikäärme vartioi. Se lohikäärme on maailman, pahan kohtaaminen. Se pitää voittaa, maailma pitää voittaa. Pahan kohtaaminen kytkeytyy tietoisuuden kehittymiseen. Hyvyydellä taas otetaan kontakti suoraan henkeen. Jos rukoilee, paastoo ja parantaa itseään sitä päätyy vähitellen puhtaaseen henkiseen kontaktiin. Silloin kontakti maailmaan ohenee.
Mut sit Turunen puhu tästä, että esim. luonnonsuojelun ideaa on aika vaikea siirtää eteenpäin pahassa maailmassa. Sillä miten saadaan tietoinen yhteys siihen hyvään, mikä on luonnon sisällä, kun ihmisen tietoisuus rakentuu pahalle? Kun mennään syvälle henkisyyteen menetetään kosketus maailmaan.
Ihmiset jotka on hirveen henkistyneet tai valaistuneet, ne on jollain tavalla myös pimeytyneet. Samalla kun niillä on kontakti taivaaseen, niillä on kontakti myös helvettiin, ja niiden välinen tasapaino on jännittynyt. Ne on valinnan edessä, kumpaa ne palvelee. Joku Hitlerkin on mielettömän vihitty ja asuu yhtä paljon taivaassa, tietoisuudessa, kuin helvetissä. Siltä rajalta se kääntyy maailmaan päin hyvin dynaamisesti ja se energia, joka ei ole pahaa eikä hyvää, kääntyy pahaksi. Se tuo helvetin maailmaan, yks mies vaan paiskaa sen maailmaan.
Himmelihemmot on tossa samassa kohtaa valinnut hyvyyden mahdollisuuden, mutta sitten tuleekin se kysymys, että miten nää himmelit saa maailman tajuamaan sen henkisyyden? Ehkä sitä ei voidakaan täysin tajuta, vaan elämässä pitäs löytää harmoninen dynamiikka hyvän ja pahan välillä, pidettävä hyveet ja paheet tasapainossa. Mutta en mä nyt tiedä riittäks siihen (Reijo) Wileniuksen sikarien pureskelu, eihän semmosen vastapainoksi tartte niin paljon hyvää vielä olla, kun siinä on niin vähän pahaa, hah-hah.
Kosmos: Aika etäällä Reka purjehtii niiltä aalloilta, jotka joku Hitler aikanaan nostatti. Ja Hitlerhän ei ollut tupakkamiehiä edes sikarin vertaa. Eikä se tappamistakaan mitenkään kategorisesti kannattanut. Oli kasvissyöjä ja puhui inhoten teurastamoista ja sikaloista. Noin sitä hyvää tuli pahan vastapainoksi, mutta puntit eivät menneet tasan. Se irrotteli liian roisisti. - Siitä kuulemma seurasi taivaan portilla "pienet nuhteet". Näinhän Oso (Laakso) on joskus kertonut.
Pirtola: Tollaset hitlerit, kyllä ne lähestyy salattua tietoisuutta, ne on siellä alitajunnassa haarniskamiehensä kanssa. Ne oikeastaan yhtyy siihen.
Kosmos: Vähän niin kuin Tähtien Sodan Darth Vader.
Pirtola: Se sisäinen, musta ritari alkaa jotenkin puhua niiden läpi. Kun Hitler panee koko maailman taistelemaan toisiaan vastaan, se projisoi sen mikä sen pitäisi itse tehdä. Se projisoi kaikki maailman miehet tappamaan toisiaan, koska sillä on tää huima visio, joka on ihmisen perusvisio: taistella mies miestä vastaan. Se liittyy jotenkin mieheen, se on miehen tie voittaa eläinpuoli itsessään. Nainenhan ei ole puoliksi eläin, vaan puoliksi enkeli.
Kosmos: Ja Jaakobilla oli tää paini enkelin kanssa... Mutta yleensähän mies ja nainen painii vähän eri sarjassa kuin mihin tuo Raamatun Jaakob-tarina viittaa. Mies ei taistele enkeliään vastaan, vaan yhtyy enkeliin.
Pirtola: Se taas tarkoittaa valaistumista, mistä seksuaaliakti pyhitetyssä mielessä on ollut kuva. Siinä puhdas mies ja nainen liittyy toisiinsa ja synnyttää itsensä.
Tommosessa tantrisessa kuvassa ihminen ei synnytä lasta, vaan itsensä. Mies ja nainen häipyy, ne sulautuu toisiinsa, tulee lapsena ulos siitä kuvasta, ja sillonhan sä olet ulkona seksuaalisuudesta. Susta on poistunut sellainen väistämätön veto, joka johtaa sut tähän luonnon jatkumoon. Tätä kautta selittyy pyhimysten epäeroottisuus tai tietty torjunta seksuaalisuutta kohtaan. Ne voi ehkä sanoa, että se vaan on sitä luontoa tai alempaa luontoa, tämmöstä. Ja koska ihmiset on kietoutuneet siihen (seksuaalisuuteen), ne ajattelee että tuolla taas papit saarnaa... Papit saarnaa falskisti, koska ne ei ole itse siitä ulkona. Mut kyllähän kaikki syvät pyhimykset on irronnut seksistä ja ne on sit sanoneet siitä tilastaan käsin, että ei he niinku tarvitse sitä.
Tantrikot taas ei kieltäydy seksuaalisuudesta, vaan seksuaalisuus on se missä ne on koko ajan. Ne voi olla koko ajan yhtyneenä tähän Shaktiinsa, naisellisen energian kantajaan, mutta ne ei koskaan purkaudu. Ne on koko ajan yhdynnässä, joka on meditaatiota. Ne ei päästä sitä spermaansa ulos, joka on just päinvastoin kuin Iorilla, jolla koko ajan täytyy roiskua kun rapataan ja sitä täytyy juoda ja kaikkee. Ehkä se on vähän sitä samaa missä nuo picassot ja hendrixit on olleet mukana. Ne on pyhiä siellä kaiken mahdollisen melskeen sisällä, eivätkä jää kelaamaan sitä, missä kohtaa mennään hyvään, missä kohtaa pahaan.
Se on se "hyvän ja pahan tuolla puolen" mikä täytyy ymmärtää oikein. Siis ei pidä sillä tavalla purkaa tätä Nietzschen lausetta, että se veisi epämoraalisuuteen. Siihen vaan ei liity tämmöstä mustavalkee-erottelua, vaan sä olet siellä kaaoksen keskellä ja hyvä ja paha ilmenee sulle maailman poolijännitteinä. Se kokemus on niin paljon syvemmällä olemassaolon tasolla.
Kosmos: Coppolan Ilmestyskirja on ehkä elokuvahistorian maagisin kuvaus matkasta hyvän ja pahan tuolle puolen. Rumuus ja kauneus, hyvä ja paha, ne on sen elokuvan todellisuudessa sillä lailla yhtä kudosta, että niiden välinen raja jää hyvin häilyväksi. Vasta leffan loppupuolella nää vastapoolit saavat kiinteämmän hahmon. Samalla paljastuu pimeyden sydämen hullu kirkkaus. Brandon Kurtzhan ei ole mikään suoraviivaisen sadistinen tai yksioikoisen tuhoava hahmo - sillä on se oma kansansa viidakossa, jota se varjelee - eikä sen motiivit ole suoranaisesti itsekkäät tai valtapoliittiset. Kurtz on enemmänkin sellanen pimeyden anti-Buddha, sillä on mahtava tietoisuus, ja se myös tietää miten suuri houkutus se on kenelle tahansa, kun se ("pimeyden herra") ikään kuin asettaa tarjolle oman paikkansa pahuuden ytimessä.
Pirtola: Kokemuksena tommonen pahoihin energioihin meneminen on upee. Se avaa valtavan tietoisuuden. Jollain mustametal-heavyjätkälläkin, kun se menee sinne ihan syvimpään mustaan, sillä on varmaan helvetin kirkas olo. Osokin sanoi, että hänen metodi on just mennä fyysisen möyrinnän pohjalle. Meditaatio on sitä, että mennään koko paskan pohjalle ja ponnistaudutaan sieltä kosmokseen, ja kaikki on ihan kirkasta, joka tähti näkyy lävitse.
Meneminen mustan läpi, se vapauttaa. Siinä on uskonnollinen kokemus. Nää tosi uskon miehet ovat aina olleet heavymiehiä. Ne puristaa itsensä pimeyden ytimen lävitse. Siis tosi uskon miehet. Ne on heitetty yleensä ulos seurakunnista, koska seurakunnat on hyviä. Niistä tulee voimajätkiä, jotka perustaa omat uskonnolliset liikeet.
Kosmos: Mut muuttuuks mikään todella? Mä en yhtään epäile, etteikö kosmisten vastapoolien tunnistaminen olisi osa ihmisen itsetietoisuuden rakentumista. Mua vaan hämää tälläsessä katsantokannassa sen gigantttinen evoluutio-mittakaava. Esimerkiksi tää mikä himmeileillä on: jälleensyntymää jälleensyntymän jälkeen ja maailman lainmukaista, mutta loputonta ja hidasta henkistymistä.
Jos hyvää ja pahaa tutkaillaan ilman myyttistä rakennetta, niin kyllä silloin on aika luonnollista päätyä tähän Krishnamurtin havaintoon, jonka mukaan hyvyys on täysin itsenäistä ja uniikkia, sillä ei ole mitään suhdetta pahuuteen. Hyvyys on kuin rakkaus. Täysin spontaania, jotain jota ei voi opetella, harjoitella, jotain joka on ulkopuolella konformististen analyysien ja psykologisen kokemuksen.
Pirtola: Krishnamurti oli kuningas, joka vähän raotti kruunun alta sädettä. Tai oikeestaan Krishnamurti on hard mekaanikko. Alan mekaanikko, jonka jutut liikkuu täysin säntillisellä, säännönmukaisella, jo vähän omalla tavallaan kliseisellä, kiteytyneellä tyylillä... Kun alkaa lukea jotain sen tekstiä, kun poikansa menettänyt äiti tulee sen luo itkemään tai mitä vaan, niin sen kyllä aina tietää sen kuvion etukäteen. Sitä vaan kattoo mistä särmästä se säde nyt lähtee ja puhkasee sen illuusion, surun tai mikä se nyt milloinkin onkaan.
Krishnamurti on mennyt tyhjyyden sisälle ja näkee nää syyt, mitä on suru tai omistaminen tai näkeminen tai aistiminen. Se on hyvin klassinen buddhalainen kuvio. Sä näet niiden (surun ym.) syyt ja miten mieli takertuu siihen syyhyn ja miten siitä lähtee tää tietty päivän kierto, samsara... Krishnamurti on nimenomaan opettamista tällä alueella. Samoin tämmöset syvät bhaktat, jotka säteilee rakkauden energiaa ympärilleen ja joiden teksti voi olla aika naiivia ja vähän hölmöä. Ne pistää yleensä vaan jengin syömään lehmänlantaa tai nuuskimaan hunajaa, mut se millä tavalla ne tekee ja jakelee lootuksia se vaikuttaa syvälle sun tiedottoman rakkauden alueseen.
Ajattele miten vähän me loppujen lopuksi saadaan ajatuksista esille. Ajatuksethan on massiiviset, ajatukset on koko tän maailman sisältö, mutta ajattele miten vähän niistä saadaan otetta, ihan semmosia pienen pieniä. - Sit ajattele tunteita. Kuin vähän esimerkiksi rakkaus todella tulee, rakkauden kokemus. Tai todellinen surun kokemus tai myötätunnon kokemus. Se häilähtää vaan varjona ja heti jos se tulee voimaakkaampana sen kokee sairaaloisena tilana. Torjunnat lyödään päälle heti.
Rakastuminenkin. Sitä rakastutaan kerran tai pari elämässä ja loppu torjutaan. Näissä jutuissa ihminen just punnitaan, siinä miten paljon rakkaus saa tulla sen läpi... - Niin, ja saati sitten näillä tantrisilla alueilla. Kuin vähän me tiedetään maailman suurista rytmeistä, siis kaikesta mihin imeydytään, missä liikutaan tai mikä kiertää...
Kosmos: Koulussa opetetaan psykologiaa ja siellä oppii historiat ja matikat, mutta aika yksin nuoriso joutuu opettelemaan noita maailman voimarytmejä ja yleensä sitä miten maaginen laitos maailma yhä on. Kun ei ole viisasta, mystis-myyttistä traditiota tukena, niin esimerkiksi se pahan taivuttaminen kääntyy helposti siihen, että pahuus taivuttaakin sut. Joku saatananpalvonta-juttukin, joka aika ajoin nousee pinnalle. Kai se uteliaisuudesta lähtee, mutta sitten kun sä alat todella maalata piruja seinille ja altistut demoniselle ääni-ja kuvamaailmalle, niin se yllättäen imaiseekin sut sisäänsä. Vai mitä sä ajattelet? Eikö kuvissa kuitenkin ole aina voima takana?
Pirtola: Kyllä täytyy aina lähteä siitä, että kuvat on todellisia. Ne kutsuu aina luokseen sitä (voimaa) mikä on kuvan takana. Ei ole kysymys vaan siitä, että ne vaikuttaa yleisöön. Kyllä se demoninen energia levittäytyy siihen kuvaan, se on siinä. Mut toisaalta, demonisen kuvan vaikutukseen vaikuttaa se mieliala missä se on tehty: mikä on se ohjaava voima. Voithan sä tehdä sellaisen kuvan siinä merkityksessä, että näet pahuuden. Silloin se on positiivista tietoisuutta. Silloin varjo valaistuu.
Jos maalari esimerkiksi maalaa juttuja, joissa on demonisia, pahoja, vääristyneitä muotoja ja rumia värejä ja kuvia, ja joissa on yhteiskunnallis-sadistinen tendenssi, niin tuohan se siihen asiaan valoa. Onks siinä oivallus? Ja ehkä kanssa tommonen asia, kuin huumori. Joku huumorin sukuinen elementti, satiiri tai ironia.
Kyllä ihminen on mun mielestä erittäin hyvin suojattu. Ihmisen olemus on todella vankasti suojattu siltä, että se joutuisi demonien saaliiksi tai myöskään niin, että se irtaantuisi transsendenttisiin, henkisiin kokemuksiin.
Kosmos: Mutta sitten on ihan tää inhimillinen kasvuprosessi. Mä olen omissa luennoissani vetänyt tällästä linjaa esim. poikaenergiasta, mitä ruvetaan muuntamaan kun lapsi kasvaa, että mikä on sen muuntaja? Sehän on eri aikakausina ollut erilainen. Nyt kun perherakenne on hajonnu ne muuntajat tulee täysin perheyhteisön ulkopuolelta, niistä taruista, joita media tarjoo. Ja se mitä media tarjoaa ei välttämättä ylösrakenna sua, vaan voi muuntaa sua hyvin kompleksiseen ja irvokkaaseen suuntaan.
Pirtola: Niin, voihan ihminen tieten tahtoen lähteä murtamaan itsellisyyttään joillain tajuntahakkureilla. Jos lähdet tommosia energioita käsittelemään rankkojen huumeiden tai visuaalisten tai äänellisten ärsykkeiden kanssa, niin...tai, onhan niitä erilaisia tahtoharjoituksia, karatea tai nyrkkeilyä tai jotain, joka viedään sellaiselle tasolle, että sä oot vaan sitä kovaa. Et mitään muuta. Vaikka kuinka hallitusti teet tollasta, kyllä se voi alkaa murtaa sussa tasapainoa... Tai en mä nyt tiedä karate, mut joku...
Kosmos: Toimiihan jo pelkästään musiikki tajuntahakkurina. Eiks Led Zeppeliiniä aikoinaan markkinoitu "Jumalan vasarana".
Pirtola: Luulen, että rock-maailmasta voi löytää kaikki kreikkalaiset, mytologiset jumalat. Herkulekset ja muut voimamiehet, jotka paiskoi villisikoja tosta noin olan yli. Kyllä noi rokkityypit astuu tonne tahtomaailmaan. Sitähän on tunnemaailma ja älymaailma. Nää on kolme isoa energiamuotoa, jotka hallitsee maailmaa. Ihmisessä on ne kaikki. Ne on toisiinsa dialektisessa suhteessa. Tai oikeastaan maailma ei ole dialektinen, vaan se on tria. Joo, meidän pitäis päästä materialistisesta dialektiikasta henkiseen trialektiikkaan.
Kolme on ne jumalalliset kuviot: tuli, vesi ja ilma. Neljäs elementti on tullut, kun on tullut maa, joka on se langennut puoli. Tiedemiehet käyttää enemmän älyenergiaa, taiteilijat käyttää tunne-,vesimaailmaa. Nää on sitten eri jätkiä nää heavymiehet. Ne ei ole taiteilijoita. Ne käyttää tulta ja elää tulessa. Du-du-dum-du-du-dum, ja sitten kun se menee sooloon, se menee niin kuin liekkeihin, oooouuuuuwwwwwwwoooo!
Kosmos: Heavykitaristit on kyllä kummaa sakkia. Mä olen kuunnellut niitä ja miettinyt niitä elementtejä, joita ne käyttää. Se on niin yltiönarsista se meno, mutta siinä on silti myös sellaista transpersoonallista voimaa, se voi irrottaa sut itsestäsi mukaan isoihin tunteisiin, isoihin kuvioihin. Siinä kai se jutun viehätys piilee.
Pirtola: Oso Laaksohan sanoi, että jos Rudolf Steiner eläis nyt se opettais ensimmäisenä nuorille miten sähkökitara viritetään! Meilläkin kun lapset pääsee soittamaan ne on hetkessä heavybändi. Lapsethan elää siinä voimamaailmassa. Se on menoa koko ajan. Kyllä toi heavyporukka, ei voi sanoa, että ne on naiiveja, mutta... Musta tuntuu, että niissä peikkoenergioita. Peikothan on saduissa sellaisia, että ne myllertää hillittömästi. Se mitä ne tekee on pahaa, mutta se ei ole kuitenkaan pahaa.
Kosmos: Miten tän peikkoteorian kanssa käy yksiin rockin yltiöseksuaalinen olemus?
Pirtola: Mut peikoillahan on mielettömät lapsilaumat! Kaitaharju (Tapio) sanoo, että kun peikkoperhe tulee, siellä on katrasta kuin mustalaisjoukossa. Kauhea myllerrys. Kyllä niillä pelaa noi jutut hyvin.
Kosmos: Eikös peikot ole kans epäsiistiä porukkaa, kuten rokkaritkin on, ainakin arkkityyppisessä asussaan. Jörö-Jukka -rock ja sitä rataa...
Pirtola: Se on huomattu, että ne jotka kynsin hampain rakastaa järjestystä on epäluovia. Mitä luovempi on sitä enemmän rakastaa kaaosta, paskantelee nurkkiin niin kuin Beethoven. Sen luona siivoojatkaan ei uskaltaneet käydä; olkoon paskoissaan...
Kaaos on luovuuden ydin. Isot jätkät, nietzschet ja muut pallot, ne on menneet kaaoksen läpi. On uskallettava mennä hulluuden läpi. Sen takana asuu se sun individuaali ydin, jolla voi olla yhteys koko maailmaan ja se heijastaa koko maailmanhengen muutoksia. Tavallinen porvarillinen seura vaan kavahtaa viisi kilometriä kun tulee paha tai kaaos vastaan. Se on aika masentavaa, sillä miten sitten tehdä muutos maailmassa. Maailmaa pitäisi tarttua tiukasti, että se muuttuis. Ei ajatuksilla ole mitään muutettu kuin teoriassa. Kyllä ne on aina olleet teonmiehiä, tekotaiteilijoita, jotka on muuttaneet. Joku Muhammedkin, kyllä se ratsasti raisusti.
Kosmos: Oliks Muhammed muka joku taiteilija?
Pirtola: Niin, eiks se ollut tällänen friikki kauppias ja rosvo aluksi. Sitten tuli Gabriel ja ilmestyi sille. Olihan sillä omat vaikeudet. Ei toi Muhammedin alue niin sileeltä tunnu, kyllä se niin sileeks vetää.
Kosmos: Uskontojen profeetat näyttää usein takertuvan hyvin tiukasti maalliseen siinä missä taiteilija kurkottaa tuonpuoleiseeen, tuolle puolen tunnetun. Ajattele nyt jotain Hendrixiä, Coltranea tai Bob Marleya. Heille musiikki oli oma, värähtelevä elämänmuoto, joka on korvan tuolla puolen.
Pirtola: Vain sellaisella säveltäjällä on jotain sanottavaa, jotka liikkuu korvan tuolla puolen. Niitä on hirveen vähän oli sitten kyse klassisesta musasta tai rockista tai mistä vaan. Ne soundit joita tälläiset säveltäjät kuulee on objektiivisia soundeja.
Kosmos: Miten tää juttu kuvataiteissa toimii? Meneekö taiteilijat silmän tuolle puolen?
Pirtola: Kyllä minusta tuntuu, että silmä on rajaton. Aisti on rajaton. Ja hyvät taiteilijat katsoo töittensä läpi. Niiden tajunta on niissä maalauksissa. Ne on sellaisia hiloja... Rembrandt katsoo ikuisesti muotokuvistaan meitä. Se on siellä.
Paras taiteilija on puhdas, kirkas peili. Se peilaa ajalle sen sisällön. Jos se on tyhjä se aika, niin sitten se on just se tyhjä mikä siitä näkyy. Niin kuin Warholilla, joka sekin näkee siinä tyhjyydessä mahdollisuuden. Toistaa sitä tyhjyyttä miljoona kertaa ja siitä tulee ikään kuin uskonto, ikonostaasi, uskonnollinen rituaali. Silloin se alkaa saada merkitystä. Ajattele nyt Cagea: luodaanpa tylsyyttä!
Cagehan sanoi kerran jollekin tyypille, joka valitti tunnin sen musiikkia kuunneltuaan että onpa tylsää, että, eihän toi vielä mitään: kokeileppa toinenkin tunti. Se meni tylsyyden läpi. Kun se muuttui aina vaan tylsemmäksi ja tyhjemmäksi, se lopulta täyttyi. Tää on Graalin maljan mysteeri.
Kosmos: Tuohan on tietty meditaation rakenne. Sä irtaannut ajatuksista ja myös siitä tunteesta, että on tylsää, jos et pyöritä enää ajatuskelaa aivoissasi. Avaruus aukeaa. Tai sit sä otat yhden ajatuksen ja alat ikään kuin täysin ulkopuolisena seurata sen liikettä.
Pirtola: Se on kuten Picasso sanoi: varhemmin hän oli kiinnostunut ajatuksista, mutta nykyään hän ei ole kiinnostunut ajatuksista, vaan liikkeestä. Picasson taiteesta näkeekin, että varhemmin se on enemmän ajatusta, kauheen muodollista. Kubismi ja kaikki tää. Se on hyvin materialistista ja matemaattista. Vanhemmiten Picasso alkaa liukua, se lähtee vauhtiin. Muut on jo aika vaaleina arkunpohjalla, mut tää lähtee tutkimaan ajatuksen liikettä joskus 80-90 vuotiaana. Sitähän voikin maalauksilla hyvin ilmentää. Ajatuksesta tulee värillinen liike ja sä seuraat sitä.
Jos taas ajatellaan musiikkia, niin siinähän ei enää ole vain ajatuksen liikettä, vaan se on jo ajatuksen voimaa. Liikkeen voimaa.
Kosmos: Ajatuksen värinää.
Pirtola: Uum, väristä värinää. Musiikki on muodon ja ajatuksen välissä. Se tulee hirveen lähelle. Se liikuttaa ihmisen kehon osia, rytmit, harmoniat, soundit, melodiat. Maalaus on tässä mielessä paljon hankalampi juttu.
Kosmos: Näköaisti ei sula yhtä helposti tauluun, kuin kuuloaisti musiikkiin.
Pirtola: Ei sulaudu, ei. Maalauksen kokeminen voi jäädä kovin aistilliselle ja ehkä älylliselle tasolle, sä vaan vertailet eri kuvia tai vastaavaa. Siitä jää kokonaan pois se tunnevaikutus. Mutta se on eri tilanne kun sä itse maalaat. Mulle se on syvempi kokemus kuin musiikki. Vaikka mäkin soitan pianoa, rumpuja tai huilua, ja mä nautin siitä suunnattomasti, liukenen siihen - sama juttu jos mä kuuntelen musiikkia - mutta vasta maalatessa joudun syvälle mun virtaavaan sieluun. Kun maalaan väreillä ja näen värien liikkeen ja muotojen toisiinsa kietoutumisen, olen pidemmällä, laajemmalla...en mä tiedä, sanotaan vaikka: vaikeemmin tavoitettavissa.
Mun on erittäin helppo kuulla musiikkia pään sisällä, mutta erittäin vaikea nähdä näkyä tai väriä. Se on kauheen hämärä toi mielikuva-alue pään sisällä, mutta soinnut voi olla kirkkaita ja helppo palauttaa mieleen. Eiks oo näin?
Kosmos: En mä tiedä. Ei mun kokemus ihan noin mene. Mun mielestä soittaminen vertautuu tajunnallisena tapahtumana maalaamiseen. Valmis musiikiteos ja valmis maalaus on sitten ihan eri juttuja. Musiikissa on aina se oma kestonsa, sillä on oma aikansa ja avaruutensa, jossa aika liikkuu, mutta valmiiseen maalaukseen aika tulee vain siitä, kuinka kauan sä sitä työtä katsot. Musiikki on tehty peräkkäisyydessä ja se täytyy esittää peräkkäisyydessä. Sä et voi iskeä rytmiä, harmoniaa ja kaikkea niin kuin päällekkäin, TTRRRRRUUU!
Pirtola: Joo, kuvassa se on toisin päin. Kuva on usein pitkien ajanjaksojen sisällä tehty ja siinä on päällekkäin eri tapahtumat ja rytmit ja ne vaikuttaa siinä silmänräpäyksessä. Joku Rembrandt teki kakskyt kerrosta päällekkäin ja kuivatti välillä. Väitetään, että originaaleista sä näet silmänräpäyksessä kaikki kerrokset läpi ja tästä tulee se huumaava vaikutus sun koko aistimuskenttään: sä näet sellaisen putken, tapahtumasarjan. Picasso taas sano, että hän maalaa joka tapahtumasarjan erikseen. Hän ei tee sitä yhteen maalaukseen, vaan tekee 20 maalausta erikseen, 20 variaatioita samasta teemasta.
Siinä mielessä taide kans on tällä vuosisadalla siirtynyt tämmöseen sarjallisuuteen, tai perättäisyyteen. Mut se pitäs kyllä nähdä koko maalausprosessi. Pitäis aina nähdä Picasson maalaavan, niin kuin siinä yhdessä, kenen se nyt ois? filmissä. Siinä me nähdään se ihme miten se tapahtuu: nopeesti ja niinku perättäisissä, eri kuvissa, tai sit saman kuvan päällekin se saattaa maalata. Mut sehän muuntaa aina sen edellisen niin, että yhden kuvan alla saattaa olla 20 yhtä hyvää maalausta, joista se viimeinen versio on muutettu.. Niitä ei näy niitä alempia, mutta siinä filmissä näet miten kuva muuntuu ensimmäisestä mestariteoksesta täks viimeseks.
Toisto ja muunnelma - sehän on se juttu. Ja kyllä Picasso on se mestari, joka on eniten jaksanut sitä takoo. Tavallaan yhtä kuviota toistanut. Ei sen tartte olla kovin kummonen tanttarantta se kuva mitä teet - jos sä vaan toistat sitä koko elämäsi, niin kyllä se syvenee ja syventää. Ajattele nyt miten ihmisen kasvoihinkin piirtyy ihmisen mentaliteetin toistuvuus. Kun me synnytään mehän kaikki ollaan sellasia Buddha-palleroita. Se mieliala mitä toistat vaikuttaa siihen, minkä näköinen susta tulee. Ja onks se mieliala mielipaha. Jos käyt tietyt pahat ajatukset läpi joka päivä, ne seuraa sua kuin varjo.
Kosmos: Picasso on loistava titaani, mutta mistä mä kans diggaan on Gallen-Kallela.
Pirtola: Älä?
Kosmos: Joo, tykkään erityisesti Kalevala-töistä. Niissä on ornamenttia, transkendenttia ja muinaista poweria. Ne on elementtejä, joista taiteessa eniten innostun. Ramakrishna-osasto.
Pirtola: Mikäs se on?
Kosmos: No, siis tilanne oli sellainen, että yks Ramakrishnan oppilaista ehdotti, että hän lähtisi museoon katsomaan erästä taidenäyttelyä. Ramakrishna totes tähän, että sitten hän lähtee kun näytteillä on kaks kuvaa. Ensimmäinen niistä esittää alastonta, dreadlocktukkaista joogia istumassa silmät suljettuina lootus-asennossa, takanaan punainen itätaivas. Toisessa maalauksessa taas pitäis olla punaiseen liinaan kietoutunut tantrikko, joka polttaa vesipiipulla hamppua Kali-jumalattaren rakkaudesta huumaantuneena. - Kallen kuvissa on joskus tota samaa perustavanlaatuisuutta.
Pirtola: Gallen-Kallela oli kyllä hurja veikko. Kehitti Leonardo da Vincia lähentelevän tekniikan ja teki sillä suomalaisia myyttikuvia. Huimuudessaan ne kuvat tavallaan tuhoo Kalevalan. Jos sä luet sitä, ei siitä semmosia kuvia tule. Esim. Väinämöinen Ainon kimpussa. Sehän hajoo täysin se kuva. Sen hahmot pitäiskin piirtää jollain Klein tekniikalla, miten ne liukenee jatkuvasti veteen ja nousee ylös, eikä mitään jää jäljelle. Se on hyvin surrealistinen tila. Paul Kleinmainen tila, jossa mennään kalasta naiseksi ja naisesta koruksi ja korusta loruksi ja ihan miten päin vaan. Olen miettinyt, että pitäisi kuvittaa Kalevala Klei-idealla niin, että kuvat läpäisisivät toisensa.
Kosmos: Kalevala ja Raamattu on syrjittyjä kirjoja, ei niitä lueta. Ja Raamatusta vielä erityisesti Vanha testamentti. Sitä karsastetaan kristittyjenkin piirissä, vaikka siellähän se paras meno ja meininki on.
Pirtola: Niin on. Eliisan luiden päälle heitetään kuollut mies ja sen jälkeen mies ponkaisee vauhtiin. Ja vielä sanotaan, että kirjassa ei ole mystiikkaa ja magiikkaa.
Kosmos: Onhan se muutenkin posketonta kohellusta. Päitä putoo ja koko ajan on kosto päällä.
Pirtola: Se on kuin uutisia lukis.
Kosmos: Tollastahan se on intialainenkin uskonnollinen kuvasto. Krishna ajaa sotapäällikön vaunuja ja kauloja katkotaan minkä ehditään.
Pirtola: Se on maailman vanhin draaman kulku mikä Raamatussa on. Ensin osoitetaan veljesvihan voima, miten veli surmaa veljeään ja sitten tulee esiin mahdollisuus rauhasta. Kai se on ajattelun oppimista. Eka dialektinen malli on se, että mä vedän sulta pään poikki. Ei sitä tiedä vaikka mekin oltais vedetty monta elämää toisiltamme päitä poikki. Mut nyt me pystytään tekeen dialogi ja se ei ole enää dialekt. Ehkä me ollaan oppimassa sitä ihmisen syövereissä olevaa taipumusta voittaa itsemme. Sä olet itse se lohikäärme, harharitari, joka sun täytyy voittaa.
Erkki Pirtola - Matti Nykänen hyppää sumussa, 1985
Erkki Pirtola 1950 - 2016
Kaaos on luovuuden ydin. Isot jätkät, nietzschet ja muut pallot, ne on menneet kaaoksen läpi. On uskallettava mennä hulluuden läpi. Sen takana asuu se sun individuaali ydin, jolla voi olla yhteys koko maailmaan ja se heijastaa koko maailmanhengen muutoksia. (Pohjolan Leijona, 2/1990)
Erkki Pirtola
Vuosi 1981. Olen visiitillä Ylioppilaslehden toimituksessa Helsingissä. Päätoimittaja Harri Saukkomaa kertoo Erkki Pirtolan käyneen toimituksessa aiemmin päivällä.
"Tunnet sä Pirtolan?" Saukki kysyy. "Se on niin kuin sinä, mutta maanisempi."
Kuvataiteilija, kriitikko, kuraattori, alakulttuuri-dokumentaristi ja taidemystikko Erkki Pirtola tuli minulle toden teolla tutuksi tammikuussa 1983. Silloin Jyväskylän Talvi -tapahtumaan saapui taiteilemaan Ö-ryhmä, jonka kantahahmona Erkki tuolloin keuli.
Erkin tajunnallisiin svengeihin olin aiemmin tutustunut lähinnä lehtikirjoitusten kautta. Kirjoitimmehan molemmat samoihin aikoihin samoihin julkaisuihin: vaihtoehtolehtiin Uuden Ajan Aura ja Komposti, joista jälkimmäistä Pekka Haavisto päätoimitti. Erkki tosin kirjoitti totaalisesti suuremmalla volyymilla kuin minä. Varsinkin Kompostiin Erkki laati säännöllisesti isoja, tavallisesti omilla piirroksillaan kuvittamia juttuja. Osa niistä julkaistiin uudestaan 1989 yhtenä teoksena, jonka tekijä itse toimitti.
Ensimmäisen kosketukseni Pirtolan taiteeseen sain jo vuonna 1970, jolloin Iiris-lehti julkaisi Erkin sarjakuvan Hullu kakkaaja, pääosassa Unto Punski. Tietääkseni kyseinen sarjakuva on Erkin ensimmäinen taiteellinen ulostulo. Kuvataiteilijana Erkin tuotteliain kausi kesti 70-luvun aliusta 80-luvun puoliväliin. Sen jälkeen hektinen elämänvauhti kirjoittajana ja dokumentaristina ehkäisi keskittymisen piirtämiseen ja maalaamiseen.
Erkin ensimmäinen kirja on Taide ja tajunnan kehitys. Hän julkaisi sen omakustanteena 1988. Vuonna 1994 laajennettu laitos kirjasesta ilmestyi Suomen Antroposofisen Liiton kustantamana.
Antroposofinnen hengentiede oli Erkin aatteellinen alkukoti. Tutustuminen Rudolf Steinerin kirjaan Biodynaaminen viljely oli Erkille hänen oman kertomansa mukaan "tajunnan räjäyttänyt kokemus". Täysillä hän ei koskaan antroposofista maailmankuvaa omaksunut, mutta Steinerin teorioilla oli vankka vaikutus Erkin yleismystiseen elämänymmärrykseen.
Taide ja tajunnan kehitys -kirjassa Erkki tutkii sitä, kuinka taide heijastelee ihmiskunnan henkistä kehitystä. Kuten hän kirjan esipuheessa toteaa teksti "ei ole taidehistoriaa tavanomaisessa mielessä, vaan syventävä tarkastelu, jonka kohteena on ihmisen ja maailman, fyysisen ja henkisen suhde".
Henkisellä kirjoitaja tarkoittaa "tosi olevaista tajunnallista olomuotoa, joka on ennen materiaa ja materian jälkeen - Taide on ajatonta ja siitä heijastuu ikuinen, joka voi inspiroida meidän aikaan ja tilavuuteen kahlittua sieluamme siten, että vapahtava henki voi lopulta koskettaa meitä".
Kaaos oli keskeinen käsite ja myös arvo Erkin ideologiassa: kaikki tärkeä syntyy sekamelskasta. Sellaista Erkin elämä paljolti käytännön tasolla oli. Hänelle asioiden ja tekemisten sujuva aikatauluttaminen ja organisointi oli välillä täysin ylivoimaista sarkaa.
Erkin ja minun maailmankuvat eivät olleet olleenkaan identtiset. En jakanut esim. Erkin uskoa jälleensyntymiseen ja hegeliläiseen maailmanhenkeen. En arvostanut Erkin taiteellista oppi-isää, Kalervo Palsaa, eikä minua kiehtonut kaikki mikä on punk ja rajua! vaan sen takia, että se on punk ja rajua! kuten Erkin kohdalla asia usein oli. Meillä oli kuitenkin samanhenkinen, runollis-mystinen katsanto elämään ja kiinnostus tajunnan laajentumisen tapahtumiseen. Siten minun ja Erkin välille syntyikin 80-luvun alussa hyvin intensiivinen keskusteluyhteys. Erityisesti 80- ja 90- luvuilla keskustelimme monta kertaa vuodessa illasta aamuun taiteesta ja tajunnasta. Osa näistä keskusteluista tallentui kasettinauhoille.
Pirtola: Myyttisyys tarkoittaa mun mielestä tiettyä energiakuvastoa. Ei mitä tahansa kuvia, vaan energiakuvia. Väinämöinen esimerkiksi on tällänen energiakuva. Väinämöinen edustaa tiettyä energiaa, samoin Lemminkäinen tai Herkules, Zeus, Krishna. Jokaisella kansakunnalla, joka on menestynyt on ollut ihan selvä energiakuvasto, joka liittyy elämän suuriin voimiin. Nykyisin nää vanhat energiakuvat ottaa uusia muotoja esim rockissa ja modernissa taiteessa.
Kosmos: Tuntuu vaan siltä, että modernissa maailmassa ei osata enää todella eläytyä niihin ei-käsitteellisiin prosesseihin, joita mytologiset kuvat ilmentää. Osittain just sen takia ihminen on tällä pallonpuoliskolla niin hukassa kuin se tällä hetkellä on. Kun myyttinen ulottuvaisuus kapenee, koko kulttuuri kuoleentuu. Eiks tää länsimainen kulttuuri ole nimenomaan kuoleva kuoleman kulttuuri? - Ainut hengissä säilynyt jumalankuvakin on tää kuollut kundi ristillä roikkumassa.
Pirtola: Joo, koska se menee kuoleman käsitteen sisälle hyvin voimakkaasti. Ei tää kulttuuri tuu oleen 5000 vuotta niin, kuin joku intialainen tai egyptiläinen kulttuuri. Tuskin tulee tuhatvuotista EY:tä (EU:ta), vaikka Adolf yritti ja nyt nää veikot yrittää Brysselisssä. Ei. Tää on kuoleva kulttuuri, koska se on kuolemansa sisällä, eli se on muodon sisällä. Tää on hyvin muodollinen kulttuuri. Kaikessa pitää olla muotoja muotojen perään ennen kuin se hyväksytään.
Just puhuin Larjaston avajaisissa, että kulttuurin voima on mielikuvituksessa. Eli herkkyydessä. Koska herkkyyshän on just sitä, että sulla on paljon mielikuvitusta, jolloin sä voit voimakkaasti katsoa asioita, esineitä nopeasti eri tahoilta. Tarkotan nyt myös arvomielikuvitusta. Sehän on just tätä, että oot esineen ulkopuolella ja alat täyttää sitä. Että ei oo vaan pelkkiä ajatuksia, jotka on siitä kohteesta syntyvää heijastusta, vaan sä yrität nähdä, eläytyä kokonaan. Siitä tulee herkkyys myös tähän ympäröivään mikä ei ole enää esinettä.
Tällänen herkkyys on kadonnut, mielikuvaherkkyys on kadonnut. On jäänyt vain noi esineet ja niihin kohdistuvat heijastumat. Tämmönen ajatus-, aistimusheijastus. Ja ehkä myös tahto: mä ostan sen - how much? Siitä syntyy tää Andy Warhol -efekti: kerätään kaikista mahdollisista tavarataloista oma Andy Warhol-tavaratalo. Ostetaan ja siirretään sinne da Vinciä, Beysin teoksia tai ketsuppipurkkeja. ..
Mut tää mekanismi itsessään, se on puhdas kela: aistimisen halu ja ostamisen ja esittämisen tarve, joka myydään taas esineenä eteenpäin. -Se on vähän niin kuin ton Iorin (Bock) juttu, että Ukko jakoi S-Permaa navalta. Valkoinen aine hallitsi maailmaa. Nyt tuolta joku kokaiinikeisari lähettelee valkoisia virtoja ympäri maailmaa ja todella hallitsee. Ehkä yhtenä päivänä joulupukkikin käyttää kokaiinia. Se on oikeastaan aika pelottavaa, koska se on raha mikä hallitsee. Rahavirroilla hallitaan yhä nopeammin ja tiukemmin kokonaisia kansoja. Yhden alkuperäiskulttuurin hävitystyö voidaan tehdä kuukausissa. Jopa viikoissa.
Mutta toisaalta. Nurkan takana on aina yllätys. Mikään ei lopulta etene rationaalisti, ts. loogisena jatkumona. Elämässä on aina irrationaalisia sysäyksiä. Niiden takia kehitys voi ottaa kaikille säännönmukaisuuksille vastakkaisen suunnan. Ja jossain vaiheessa kehitys on ottanut niin omituisen suunnan, että tommonen iso, vanha kulttuuri ei ole pysynyt mukana....
Kosmos: Afrikassa oli keskiajalla kulttuureja, jotka oli melko lailla samassa vaiheessa, kuin silloiset kulttuurit Euroopassa, mutta nyt niistä on jäljellä vain jonkun yliopistontapaisen rauniot. Se on mysteeristä mihin se kaikki sivistys katosi. Ja onhan se aika jännää, että esim muinainen egyptiläinen kulttuurijatkumo leikkautui yhtäkkiä poikki ja viivan tällä puolen ei ole mitään dynaamista linkkiä muinaiseen perinteeseen. Ei voida muuta kuin käydä ihailemassa pyramiideja, että olipa joskus huikeata.
Pirtola: Se on tosiaan aika arvoituksellista, mihin ne yhtäkkiä katos. Joku egyptiläinen kulttuurikin. Saharan hiekkaanko se katos? Roomalaiset nai Kleopatran vai myrkyttikö ne sen? ja siihen loppu. Sitten tulee Rooma, mieletön historia valloituksineen. Ja sitten tulee... mitkä kunguusit ne nyt onkaan kun siirtää historiaa... Tässä tullaankin kaaos-teoriaan. Siihen, että jonkun perhosen siiven heilautus voi aiheuttaa tornaadon eteläisellä pallonpuoliskolla. Kaikki liittyy kaikkeen ja kaikki asiat vaikuttaa toisiinsa.
Kosmos: Kaaos-teoria, samalla tavalla kuin kvanttifysiikka, on avannut uusia näkäaloja, mutta hitaasti ne tuntuu realisoituvan. Vulgaari-materialismi jyllää vieläkin ihan täysillä. Ihmiset eivät ole ottaneet näitä tieteellisiä havaintoja tunnemaailmaansa. Todellisuuskuva on yhä jähmeä ja edelleenkin me eletään ikään kuin me oltais biologisia koneita ilman yhteyttä kosmiseen kokonaisuuteen. Kaiken lisäksi se tuntuu vielä ihan okeilta elää täysin mentaalisen mekanismin ja erillisen minätunteen ehdoilla.
Pirtola: Sehän siinä onkin vaarallista, että se tuntuu okeilta. Maailma huomaa sen ja vastaa sille tajunnalle. Nämä vaaralliset tajunnantilat nielaisee sut mennessään. Tän tilanteen huomaa taidekuvioissa selvästi. Sä saat rahaa ja sä saat kaikkee suosiota, jos oot tommosessa ylpeen itsekkäässä tajunnassa. Oikeestaan sun täytyykin olla itsekäs kun sä menet kulttuurin kenttään. Donnermainen itsepiru.
Toisaalta, ei mitään ilmaisullista oliskaan ilman voimakasta "itseä" tai vastaavaa. Taiteessa se on vaan jännä juttu, että vaikka sä pullistaisit egosi mihin mittaan tahansa, sä annat sille muodon, johon taas muut voi jotenkin itsettömästi suhtautua.
Taiteilija on usein teoksensa edessä, koska se on niin täynnä itseään. Mutta taiteellisessa teossa itsessään se pullistelu on kuitenkin saanut muodon, joka on nautittava, johon voi samaistua. Pullistelu ei ole este, jos siihen tulee nirvaanista energiaa tai jotain värettä paratiisisoinnusta.
Kosmos: Nii, tässähän on nyt kaksi kulmaa asiaan. Miten taide vaikuttaa yleisöön ja miten se vaikuttaa tekijään itseensä. Tätä jälkimmäistä ei kovin usein mietitä, mutta minusta se on mielenkiintoinen kysymys. Perinteisesti ajatellaan, että hienon taiteen tekijä on eheä, hieno persoona, mutta käytännössä se on usein just päinvastoin. - Kummallista myös tämä, että joku Saarikoski teki ehkä kirkkaimmat runonsa viimeisinä vuosina, kun sen fysiikka alkoi olla jo kaput. Ja jos ajatellaan Saarikosken elämää ja elämäntapoja, vois ajatella, että runous tai kirjoitus piti sen hengissä ja kuosissa, koska sen runoudessa oli aina henki ja kuosi vaikka ukko itse olis ollut kuinka tuhon partaalla tahansa.
Pirtola: Mä luulen, että tommoset isot pallot, saarikosket ja sibeliukset, on niin laajoja ja vanhoja sieluja, että se tuhoutuminen on tasapainossa elvyttävien energioiden kanssa. Vielä useempi taiteilija olisi varmaan alkoholisoitunut ja tuhoutunut täysin, ellei niillä olisi ne välittävät, suojaavat kentät toiminnassa myös.
Ne kentät rakentuu vihityillä niin, että se on semmoinen hila, jonka läpi ne katsoo ympäröivään astraalimaailmaan. Tässä meidän välissäkin on vaikka kuinka helvetisti enkeleitä ja piippua polttavia intiaaneja ja muuta porukkaa. Mut niitä ei normaalisti näe. Ne ei voi tulla sulle läpi, jos sulla ei ole sitä hilaihoa.
Hilaiho on vähän niin kuin seinä. Plastinen seinä, mikä estää sen, ettei ne energiat jotka tulee läpi murskaa sua. Jos sitä ei olis, henki tappais. Se on vähän kuten se nuorukaisen kuolema Iliian näyssä.
Kosmos: Eihän Jehovakaan ottanut Siinain vuorella muita vastaan kuin Mooseksen ja Aaronin, koska muulle porukalle Herran läheisyys olisi voinut olla liian raju kokemus. Onhan tätä samaa viisautta kaikissa mystisissä kulteissa. "Älä hyppää veteen, jos et osaa uida", lauloi Marleykin. Suurin vaara tajunnan laajennuksessa ei kuitenkaan ole omiin visioihinsa hukkuminen, vaan just toi, että kun Isä Aurinko tai Isä Energia välähtää esiin, niin se voi polttaa äkkinäiseltä koko koneiston karrelle.
Pirtola: Niinhän se menee. Salama on isän ärähdys. Isä istuu sähkötuolissa ja sähköttää.
Kosmos: Mutta vielä taiteesta. Onhan taiteen kentässä taiteilijan ja yleisön lisäksi vielä kolmas tekijä: kriitikko. Hän ei ole välttämättä vastaanottavainen, vaan hän on vastapuoli.
Pirtola: Mulle tulee kriitikosta mieleen klassinen Jumala ja Saatana -myytti. Lankeemusmyytti. Saatanahan oli kaikkein korkein enkeleistä ja se alkoi kritisoimaan Jumalaa. Siitä tuli kriitikko, antipooli. Silloin Jumala sanoi, että okei, tee omas! Sitten Lucifer teki tän näkyvän maailman, joka on vaan kopio Jumalan valtakunnasta.
Mut Luciferhan ei ole se paha varsinaisesti, vaan siitä on irronnut se pääpaha. On se Raamatussa. Behemonte. Se ja sen ulokkeet on pahuuden metamorfooseja ja vetää ihmisiä syvemmälle. Niiden tarkoitus on vaan paha. Lopullinen irtaantuminen Jumalasta. Ne on kiusaajia, arrimaaneja, asuureja.
Tän pääpahan nousu liittyy kaikkeen kidutuksesta ja ihmisen kärsimyksestä nauttimiseen. Esiintyyhän sitä väkivaltaviihteessäkin, että ihmiset nauttivat kun toiset kärsii, mutta se on vasta naiivissa ja laimeassa muodossa.
Kosmos: Ihmiset ovat kiduttaneet ja lahdanneet toisiaan iät ajat, en tiedä onko siinä tapahtunut mitään absoluuttista lisäystä, ja väkivaltaviihteestä nautittiin jo Roomassa. Mutta onhan tähän aikaan tullut sellainen, tietty sadomasokistinen sävähdys. Ajatellaan nyt vaikka punkkia. Punkhan on jo musiikkina aika sadistista, mutta lisäksi punkit ovat alusta asti flirttailleet pimeän puolen kanssa pukeutumalla niitteihin, nahkaan, koiran kaulapantaan, natsisymboleihin ja ottamalla hakaneulalävistyksiä ynnä muita.
Pirtola: Mut eikös toi kaikki oo vitsiä!? Kun pahasta tehdään vitsiä, siitä tulee pahan taivuttamista, pahaan pukeutumista. Punkkarithan esimerkiksi vaatetti itsensä lohikäärmeellä. Nehän on ihan lohikäärmeniittejä, suomuja, ne mitä niillä on. Ne meni lohikäärmeen sisään. Sehän on vanha myytti.
Jos sä haluat voittaa pahan, mene sen sisään. Se on ainut tie muuttua. Jos pysytään pahasta erossa, paha ei muutu, se vaan kuolee. Mä en tiedä oliks sekään hyvä, kun Pyhä Yrjö tappaa miekalla lohikäärmeen. Onk se hyvä kun se käyttää väkivaltaa? Sehän olis ollut paljon parempi, hurjempi juttu, jos se olis ryöminyt lohikäärmeen sisään. Muuttunut lohikäärmeeksi ja lohikäärme olisi muuttunut timanteiksi. - Niin, tästä tuleekin mieleen esitelmä, jonka Kari Turunen, tää filosofi, piti Metsäpäivillä. Se käsitteli hienosti pahuuden ongelmaa ja lankeemusta, mut nää himmelityypit ei oikein pysynyt mukana siinä.
Kosmos: Himmelityypit?
Pirtola: Niin. Siellä oli kaikki nää himmeliporukat, teosofit, kristosofit, ruusuristiläiset, antroposofit, kyl siellä oli TM-jengiäkin... himmeliporukat.
Kosmos: Okei. No, mitä Turunen sanoi?
Pirtola: Se oli löytänyt jonkun herprealaisen vai armemialaisen, minkä liekkään alkusanan paradiso, että mitä se tarkoittaa. Se tarkottaa viettien paikkaa. Paratiisissa vietteihin liittyvät voimat ovat valloillaan, mutta harmoniassa, ja se kun on ajettu pois paratiisista on sitä, että on heitetty ulos vieteistä...
Kosmos: Disharmoniaan.
Pirtola: Joo, disharmoniaan. Vietit ovat menneet sekaisin, sellaisiin suuntiin mitä ihminen ei hallitse. Ja sit kun on heitetty ulos paratiisista, joudutaan kohtaamaan paha maailmassa ja se on periaatteessa kaikkialla. Ihmisen kontakti tietoisuuteen kytkeytyy pahaan. Kun ihmisen aistit avautuu ja se kohtaa maailman, se kohtaa pahan.
Kosmos: Ja siitä alkaa elämä synnissä, erossa paratiisin harmoniasta. Synti vierottaa Aatamin ja Eevan koko ajan kaueammas jumalasta.
Pirtola: Joo, synti vie maailmaan ja syntiä on kaikki aistillisuus. Ei se oo seksuaalisuus, katsominen on myös syntiä ja aistiminen. Kaikki on yhtä syntiä.
Ja se hyvä, se henki on kätketty, se ei ole luonnossa, vaan sen takana, ja tästä tulee nää lohikäärmemyytit. Kauneus ja henki on piilotettu luovaan tajuisuuteen, jota lohikäärme vartioi. Se lohikäärme on maailman, pahan kohtaaminen. Se pitää voittaa, maailma pitää voittaa. Pahan kohtaaminen kytkeytyy tietoisuuden kehittymiseen. Hyvyydellä taas otetaan kontakti suoraan henkeen. Jos rukoilee, paastoo ja parantaa itseään sitä päätyy vähitellen puhtaaseen henkiseen kontaktiin. Silloin kontakti maailmaan ohenee.
Mut sit Turunen puhu tästä, että esim. luonnonsuojelun ideaa on aika vaikea siirtää eteenpäin pahassa maailmassa. Sillä miten saadaan tietoinen yhteys siihen hyvään, mikä on luonnon sisällä, kun ihmisen tietoisuus rakentuu pahalle? Kun mennään syvälle henkisyyteen menetetään kosketus maailmaan.
Ihmiset jotka on hirveen henkistyneet tai valaistuneet, ne on jollain tavalla myös pimeytyneet. Samalla kun niillä on kontakti taivaaseen, niillä on kontakti myös helvettiin, ja niiden välinen tasapaino on jännittynyt. Ne on valinnan edessä, kumpaa ne palvelee. Joku Hitlerkin on mielettömän vihitty ja asuu yhtä paljon taivaassa, tietoisuudessa, kuin helvetissä. Siltä rajalta se kääntyy maailmaan päin hyvin dynaamisesti ja se energia, joka ei ole pahaa eikä hyvää, kääntyy pahaksi. Se tuo helvetin maailmaan, yks mies vaan paiskaa sen maailmaan.
Himmelihemmot on tossa samassa kohtaa valinnut hyvyyden mahdollisuuden, mutta sitten tuleekin se kysymys, että miten nää himmelit saa maailman tajuamaan sen henkisyyden? Ehkä sitä ei voidakaan täysin tajuta, vaan elämässä pitäs löytää harmoninen dynamiikka hyvän ja pahan välillä, pidettävä hyveet ja paheet tasapainossa. Mutta en mä nyt tiedä riittäks siihen (Reijo) Wileniuksen sikarien pureskelu, eihän semmosen vastapainoksi tartte niin paljon hyvää vielä olla, kun siinä on niin vähän pahaa, hah-hah.
Kosmos: Aika etäällä Reka purjehtii niiltä aalloilta, jotka joku Hitler aikanaan nostatti. Ja Hitlerhän ei ollut tupakkamiehiä edes sikarin vertaa. Eikä se tappamistakaan mitenkään kategorisesti kannattanut. Oli kasvissyöjä ja puhui inhoten teurastamoista ja sikaloista. Noin sitä hyvää tuli pahan vastapainoksi, mutta puntit eivät menneet tasan. Se irrotteli liian roisisti. - Siitä kuulemma seurasi taivaan portilla "pienet nuhteet". Näinhän Oso (Laakso) on joskus kertonut.
Pirtola: Tollaset hitlerit, kyllä ne lähestyy salattua tietoisuutta, ne on siellä alitajunnassa haarniskamiehensä kanssa. Ne oikeastaan yhtyy siihen.
Kosmos: Vähän niin kuin Tähtien Sodan Darth Vader.
Pirtola: Se sisäinen, musta ritari alkaa jotenkin puhua niiden läpi. Kun Hitler panee koko maailman taistelemaan toisiaan vastaan, se projisoi sen mikä sen pitäisi itse tehdä. Se projisoi kaikki maailman miehet tappamaan toisiaan, koska sillä on tää huima visio, joka on ihmisen perusvisio: taistella mies miestä vastaan. Se liittyy jotenkin mieheen, se on miehen tie voittaa eläinpuoli itsessään. Nainenhan ei ole puoliksi eläin, vaan puoliksi enkeli.
Kosmos: Ja Jaakobilla oli tää paini enkelin kanssa... Mutta yleensähän mies ja nainen painii vähän eri sarjassa kuin mihin tuo Raamatun Jaakob-tarina viittaa. Mies ei taistele enkeliään vastaan, vaan yhtyy enkeliin.
Pirtola: Se taas tarkoittaa valaistumista, mistä seksuaaliakti pyhitetyssä mielessä on ollut kuva. Siinä puhdas mies ja nainen liittyy toisiinsa ja synnyttää itsensä.
Tommosessa tantrisessa kuvassa ihminen ei synnytä lasta, vaan itsensä. Mies ja nainen häipyy, ne sulautuu toisiinsa, tulee lapsena ulos siitä kuvasta, ja sillonhan sä olet ulkona seksuaalisuudesta. Susta on poistunut sellainen väistämätön veto, joka johtaa sut tähän luonnon jatkumoon. Tätä kautta selittyy pyhimysten epäeroottisuus tai tietty torjunta seksuaalisuutta kohtaan. Ne voi ehkä sanoa, että se vaan on sitä luontoa tai alempaa luontoa, tämmöstä. Ja koska ihmiset on kietoutuneet siihen (seksuaalisuuteen), ne ajattelee että tuolla taas papit saarnaa... Papit saarnaa falskisti, koska ne ei ole itse siitä ulkona. Mut kyllähän kaikki syvät pyhimykset on irronnut seksistä ja ne on sit sanoneet siitä tilastaan käsin, että ei he niinku tarvitse sitä.
Tantrikot taas ei kieltäydy seksuaalisuudesta, vaan seksuaalisuus on se missä ne on koko ajan. Ne voi olla koko ajan yhtyneenä tähän Shaktiinsa, naisellisen energian kantajaan, mutta ne ei koskaan purkaudu. Ne on koko ajan yhdynnässä, joka on meditaatiota. Ne ei päästä sitä spermaansa ulos, joka on just päinvastoin kuin Iorilla, jolla koko ajan täytyy roiskua kun rapataan ja sitä täytyy juoda ja kaikkee. Ehkä se on vähän sitä samaa missä nuo picassot ja hendrixit on olleet mukana. Ne on pyhiä siellä kaiken mahdollisen melskeen sisällä, eivätkä jää kelaamaan sitä, missä kohtaa mennään hyvään, missä kohtaa pahaan.
Se on se "hyvän ja pahan tuolla puolen" mikä täytyy ymmärtää oikein. Siis ei pidä sillä tavalla purkaa tätä Nietzschen lausetta, että se veisi epämoraalisuuteen. Siihen vaan ei liity tämmöstä mustavalkee-erottelua, vaan sä olet siellä kaaoksen keskellä ja hyvä ja paha ilmenee sulle maailman poolijännitteinä. Se kokemus on niin paljon syvemmällä olemassaolon tasolla.
Kosmos: Coppolan Ilmestyskirja on ehkä elokuvahistorian maagisin kuvaus matkasta hyvän ja pahan tuolle puolen. Rumuus ja kauneus, hyvä ja paha, ne on sen elokuvan todellisuudessa sillä lailla yhtä kudosta, että niiden välinen raja jää hyvin häilyväksi. Vasta leffan loppupuolella nää vastapoolit saavat kiinteämmän hahmon. Samalla paljastuu pimeyden sydämen hullu kirkkaus. Brandon Kurtzhan ei ole mikään suoraviivaisen sadistinen tai yksioikoisen tuhoava hahmo - sillä on se oma kansansa viidakossa, jota se varjelee - eikä sen motiivit ole suoranaisesti itsekkäät tai valtapoliittiset. Kurtz on enemmänkin sellanen pimeyden anti-Buddha, sillä on mahtava tietoisuus, ja se myös tietää miten suuri houkutus se on kenelle tahansa, kun se ("pimeyden herra") ikään kuin asettaa tarjolle oman paikkansa pahuuden ytimessä.
Pirtola: Kokemuksena tommonen pahoihin energioihin meneminen on upee. Se avaa valtavan tietoisuuden. Jollain mustametal-heavyjätkälläkin, kun se menee sinne ihan syvimpään mustaan, sillä on varmaan helvetin kirkas olo. Osokin sanoi, että hänen metodi on just mennä fyysisen möyrinnän pohjalle. Meditaatio on sitä, että mennään koko paskan pohjalle ja ponnistaudutaan sieltä kosmokseen, ja kaikki on ihan kirkasta, joka tähti näkyy lävitse.
Meneminen mustan läpi, se vapauttaa. Siinä on uskonnollinen kokemus. Nää tosi uskon miehet ovat aina olleet heavymiehiä. Ne puristaa itsensä pimeyden ytimen lävitse. Siis tosi uskon miehet. Ne on heitetty yleensä ulos seurakunnista, koska seurakunnat on hyviä. Niistä tulee voimajätkiä, jotka perustaa omat uskonnolliset liikeet.
Kosmos: Mut muuttuuks mikään todella? Mä en yhtään epäile, etteikö kosmisten vastapoolien tunnistaminen olisi osa ihmisen itsetietoisuuden rakentumista. Mua vaan hämää tälläsessä katsantokannassa sen gigantttinen evoluutio-mittakaava. Esimerkiksi tää mikä himmeileillä on: jälleensyntymää jälleensyntymän jälkeen ja maailman lainmukaista, mutta loputonta ja hidasta henkistymistä.
Jos hyvää ja pahaa tutkaillaan ilman myyttistä rakennetta, niin kyllä silloin on aika luonnollista päätyä tähän Krishnamurtin havaintoon, jonka mukaan hyvyys on täysin itsenäistä ja uniikkia, sillä ei ole mitään suhdetta pahuuteen. Hyvyys on kuin rakkaus. Täysin spontaania, jotain jota ei voi opetella, harjoitella, jotain joka on ulkopuolella konformististen analyysien ja psykologisen kokemuksen.
Pirtola: Krishnamurti oli kuningas, joka vähän raotti kruunun alta sädettä. Tai oikeestaan Krishnamurti on hard mekaanikko. Alan mekaanikko, jonka jutut liikkuu täysin säntillisellä, säännönmukaisella, jo vähän omalla tavallaan kliseisellä, kiteytyneellä tyylillä... Kun alkaa lukea jotain sen tekstiä, kun poikansa menettänyt äiti tulee sen luo itkemään tai mitä vaan, niin sen kyllä aina tietää sen kuvion etukäteen. Sitä vaan kattoo mistä särmästä se säde nyt lähtee ja puhkasee sen illuusion, surun tai mikä se nyt milloinkin onkaan.
Krishnamurti on mennyt tyhjyyden sisälle ja näkee nää syyt, mitä on suru tai omistaminen tai näkeminen tai aistiminen. Se on hyvin klassinen buddhalainen kuvio. Sä näet niiden (surun ym.) syyt ja miten mieli takertuu siihen syyhyn ja miten siitä lähtee tää tietty päivän kierto, samsara... Krishnamurti on nimenomaan opettamista tällä alueella. Samoin tämmöset syvät bhaktat, jotka säteilee rakkauden energiaa ympärilleen ja joiden teksti voi olla aika naiivia ja vähän hölmöä. Ne pistää yleensä vaan jengin syömään lehmänlantaa tai nuuskimaan hunajaa, mut se millä tavalla ne tekee ja jakelee lootuksia se vaikuttaa syvälle sun tiedottoman rakkauden alueseen.
Ajattele miten vähän me loppujen lopuksi saadaan ajatuksista esille. Ajatuksethan on massiiviset, ajatukset on koko tän maailman sisältö, mutta ajattele miten vähän niistä saadaan otetta, ihan semmosia pienen pieniä. - Sit ajattele tunteita. Kuin vähän esimerkiksi rakkaus todella tulee, rakkauden kokemus. Tai todellinen surun kokemus tai myötätunnon kokemus. Se häilähtää vaan varjona ja heti jos se tulee voimaakkaampana sen kokee sairaaloisena tilana. Torjunnat lyödään päälle heti.
Rakastuminenkin. Sitä rakastutaan kerran tai pari elämässä ja loppu torjutaan. Näissä jutuissa ihminen just punnitaan, siinä miten paljon rakkaus saa tulla sen läpi... - Niin, ja saati sitten näillä tantrisilla alueilla. Kuin vähän me tiedetään maailman suurista rytmeistä, siis kaikesta mihin imeydytään, missä liikutaan tai mikä kiertää...
Kosmos: Koulussa opetetaan psykologiaa ja siellä oppii historiat ja matikat, mutta aika yksin nuoriso joutuu opettelemaan noita maailman voimarytmejä ja yleensä sitä miten maaginen laitos maailma yhä on. Kun ei ole viisasta, mystis-myyttistä traditiota tukena, niin esimerkiksi se pahan taivuttaminen kääntyy helposti siihen, että pahuus taivuttaakin sut. Joku saatananpalvonta-juttukin, joka aika ajoin nousee pinnalle. Kai se uteliaisuudesta lähtee, mutta sitten kun sä alat todella maalata piruja seinille ja altistut demoniselle ääni-ja kuvamaailmalle, niin se yllättäen imaiseekin sut sisäänsä. Vai mitä sä ajattelet? Eikö kuvissa kuitenkin ole aina voima takana?
Pirtola: Kyllä täytyy aina lähteä siitä, että kuvat on todellisia. Ne kutsuu aina luokseen sitä (voimaa) mikä on kuvan takana. Ei ole kysymys vaan siitä, että ne vaikuttaa yleisöön. Kyllä se demoninen energia levittäytyy siihen kuvaan, se on siinä. Mut toisaalta, demonisen kuvan vaikutukseen vaikuttaa se mieliala missä se on tehty: mikä on se ohjaava voima. Voithan sä tehdä sellaisen kuvan siinä merkityksessä, että näet pahuuden. Silloin se on positiivista tietoisuutta. Silloin varjo valaistuu.
Jos maalari esimerkiksi maalaa juttuja, joissa on demonisia, pahoja, vääristyneitä muotoja ja rumia värejä ja kuvia, ja joissa on yhteiskunnallis-sadistinen tendenssi, niin tuohan se siihen asiaan valoa. Onks siinä oivallus? Ja ehkä kanssa tommonen asia, kuin huumori. Joku huumorin sukuinen elementti, satiiri tai ironia.
Kosmos: Mutta sitten on ihan tää inhimillinen kasvuprosessi. Mä olen omissa luennoissani vetänyt tällästä linjaa esim. poikaenergiasta, mitä ruvetaan muuntamaan kun lapsi kasvaa, että mikä on sen muuntaja? Sehän on eri aikakausina ollut erilainen. Nyt kun perherakenne on hajonnu ne muuntajat tulee täysin perheyhteisön ulkopuolelta, niistä taruista, joita media tarjoo. Ja se mitä media tarjoaa ei välttämättä ylösrakenna sua, vaan voi muuntaa sua hyvin kompleksiseen ja irvokkaaseen suuntaan.
Pirtola: Niin, voihan ihminen tieten tahtoen lähteä murtamaan itsellisyyttään joillain tajuntahakkureilla. Jos lähdet tommosia energioita käsittelemään rankkojen huumeiden tai visuaalisten tai äänellisten ärsykkeiden kanssa, niin...tai, onhan niitä erilaisia tahtoharjoituksia, karatea tai nyrkkeilyä tai jotain, joka viedään sellaiselle tasolle, että sä oot vaan sitä kovaa. Et mitään muuta. Vaikka kuinka hallitusti teet tollasta, kyllä se voi alkaa murtaa sussa tasapainoa... Tai en mä nyt tiedä karate, mut joku...
Kosmos: Toimiihan jo pelkästään musiikki tajuntahakkurina. Eiks Led Zeppeliiniä aikoinaan markkinoitu "Jumalan vasarana".
Pirtola: Luulen, että rock-maailmasta voi löytää kaikki kreikkalaiset, mytologiset jumalat. Herkulekset ja muut voimamiehet, jotka paiskoi villisikoja tosta noin olan yli. Kyllä noi rokkityypit astuu tonne tahtomaailmaan. Sitähän on tunnemaailma ja älymaailma. Nää on kolme isoa energiamuotoa, jotka hallitsee maailmaa. Ihmisessä on ne kaikki. Ne on toisiinsa dialektisessa suhteessa. Tai oikeastaan maailma ei ole dialektinen, vaan se on tria. Joo, meidän pitäis päästä materialistisesta dialektiikasta henkiseen trialektiikkaan.
Kolme on ne jumalalliset kuviot: tuli, vesi ja ilma. Neljäs elementti on tullut, kun on tullut maa, joka on se langennut puoli. Tiedemiehet käyttää enemmän älyenergiaa, taiteilijat käyttää tunne-,vesimaailmaa. Nää on sitten eri jätkiä nää heavymiehet. Ne ei ole taiteilijoita. Ne käyttää tulta ja elää tulessa. Du-du-dum-du-du-dum, ja sitten kun se menee sooloon, se menee niin kuin liekkeihin, oooouuuuuwwwwwwwoooo!
Kosmos: Heavykitaristit on kyllä kummaa sakkia. Mä olen kuunnellut niitä ja miettinyt niitä elementtejä, joita ne käyttää. Se on niin yltiönarsista se meno, mutta siinä on silti myös sellaista transpersoonallista voimaa, se voi irrottaa sut itsestäsi mukaan isoihin tunteisiin, isoihin kuvioihin. Siinä kai se jutun viehätys piilee.
Pirtola: Oso Laaksohan sanoi, että jos Rudolf Steiner eläis nyt se opettais ensimmäisenä nuorille miten sähkökitara viritetään! Meilläkin kun lapset pääsee soittamaan ne on hetkessä heavybändi. Lapsethan elää siinä voimamaailmassa. Se on menoa koko ajan. Kyllä toi heavyporukka, ei voi sanoa, että ne on naiiveja, mutta... Musta tuntuu, että niissä peikkoenergioita. Peikothan on saduissa sellaisia, että ne myllertää hillittömästi. Se mitä ne tekee on pahaa, mutta se ei ole kuitenkaan pahaa.
Kosmos: Miten tän peikkoteorian kanssa käy yksiin rockin yltiöseksuaalinen olemus?
Pirtola: Mut peikoillahan on mielettömät lapsilaumat! Kaitaharju (Tapio) sanoo, että kun peikkoperhe tulee, siellä on katrasta kuin mustalaisjoukossa. Kauhea myllerrys. Kyllä niillä pelaa noi jutut hyvin.
Kosmos: Eikös peikot ole kans epäsiistiä porukkaa, kuten rokkaritkin on, ainakin arkkityyppisessä asussaan. Jörö-Jukka -rock ja sitä rataa...
Pirtola: Se on huomattu, että ne jotka kynsin hampain rakastaa järjestystä on epäluovia. Mitä luovempi on sitä enemmän rakastaa kaaosta, paskantelee nurkkiin niin kuin Beethoven. Sen luona siivoojatkaan ei uskaltaneet käydä; olkoon paskoissaan...
Kaaos on luovuuden ydin. Isot jätkät, nietzschet ja muut pallot, ne on menneet kaaoksen läpi. On uskallettava mennä hulluuden läpi. Sen takana asuu se sun individuaali ydin, jolla voi olla yhteys koko maailmaan ja se heijastaa koko maailmanhengen muutoksia. Tavallinen porvarillinen seura vaan kavahtaa viisi kilometriä kun tulee paha tai kaaos vastaan. Se on aika masentavaa, sillä miten sitten tehdä muutos maailmassa. Maailmaa pitäisi tarttua tiukasti, että se muuttuis. Ei ajatuksilla ole mitään muutettu kuin teoriassa. Kyllä ne on aina olleet teonmiehiä, tekotaiteilijoita, jotka on muuttaneet. Joku Muhammedkin, kyllä se ratsasti raisusti.
Kosmos: Oliks Muhammed muka joku taiteilija?
Pirtola: Niin, eiks se ollut tällänen friikki kauppias ja rosvo aluksi. Sitten tuli Gabriel ja ilmestyi sille. Olihan sillä omat vaikeudet. Ei toi Muhammedin alue niin sileeltä tunnu, kyllä se niin sileeks vetää.
Kosmos: Uskontojen profeetat näyttää usein takertuvan hyvin tiukasti maalliseen siinä missä taiteilija kurkottaa tuonpuoleiseeen, tuolle puolen tunnetun. Ajattele nyt jotain Hendrixiä, Coltranea tai Bob Marleya. Heille musiikki oli oma, värähtelevä elämänmuoto, joka on korvan tuolla puolen.
Pirtola: Vain sellaisella säveltäjällä on jotain sanottavaa, jotka liikkuu korvan tuolla puolen. Niitä on hirveen vähän oli sitten kyse klassisesta musasta tai rockista tai mistä vaan. Ne soundit joita tälläiset säveltäjät kuulee on objektiivisia soundeja.
Kosmos: Miten tää juttu kuvataiteissa toimii? Meneekö taiteilijat silmän tuolle puolen?
Pirtola: Kyllä minusta tuntuu, että silmä on rajaton. Aisti on rajaton. Ja hyvät taiteilijat katsoo töittensä läpi. Niiden tajunta on niissä maalauksissa. Ne on sellaisia hiloja... Rembrandt katsoo ikuisesti muotokuvistaan meitä. Se on siellä.
Paras taiteilija on puhdas, kirkas peili. Se peilaa ajalle sen sisällön. Jos se on tyhjä se aika, niin sitten se on just se tyhjä mikä siitä näkyy. Niin kuin Warholilla, joka sekin näkee siinä tyhjyydessä mahdollisuuden. Toistaa sitä tyhjyyttä miljoona kertaa ja siitä tulee ikään kuin uskonto, ikonostaasi, uskonnollinen rituaali. Silloin se alkaa saada merkitystä. Ajattele nyt Cagea: luodaanpa tylsyyttä!
Cagehan sanoi kerran jollekin tyypille, joka valitti tunnin sen musiikkia kuunneltuaan että onpa tylsää, että, eihän toi vielä mitään: kokeileppa toinenkin tunti. Se meni tylsyyden läpi. Kun se muuttui aina vaan tylsemmäksi ja tyhjemmäksi, se lopulta täyttyi. Tää on Graalin maljan mysteeri.
Kosmos: Tuohan on tietty meditaation rakenne. Sä irtaannut ajatuksista ja myös siitä tunteesta, että on tylsää, jos et pyöritä enää ajatuskelaa aivoissasi. Avaruus aukeaa. Tai sit sä otat yhden ajatuksen ja alat ikään kuin täysin ulkopuolisena seurata sen liikettä.
Pirtola: Se on kuten Picasso sanoi: varhemmin hän oli kiinnostunut ajatuksista, mutta nykyään hän ei ole kiinnostunut ajatuksista, vaan liikkeestä. Picasson taiteesta näkeekin, että varhemmin se on enemmän ajatusta, kauheen muodollista. Kubismi ja kaikki tää. Se on hyvin materialistista ja matemaattista. Vanhemmiten Picasso alkaa liukua, se lähtee vauhtiin. Muut on jo aika vaaleina arkunpohjalla, mut tää lähtee tutkimaan ajatuksen liikettä joskus 80-90 vuotiaana. Sitähän voikin maalauksilla hyvin ilmentää. Ajatuksesta tulee värillinen liike ja sä seuraat sitä.
Jos taas ajatellaan musiikkia, niin siinähän ei enää ole vain ajatuksen liikettä, vaan se on jo ajatuksen voimaa. Liikkeen voimaa.
Kosmos: Ajatuksen värinää.
Pirtola: Uum, väristä värinää. Musiikki on muodon ja ajatuksen välissä. Se tulee hirveen lähelle. Se liikuttaa ihmisen kehon osia, rytmit, harmoniat, soundit, melodiat. Maalaus on tässä mielessä paljon hankalampi juttu.
Kosmos: Näköaisti ei sula yhtä helposti tauluun, kuin kuuloaisti musiikkiin.
Pirtola: Ei sulaudu, ei. Maalauksen kokeminen voi jäädä kovin aistilliselle ja ehkä älylliselle tasolle, sä vaan vertailet eri kuvia tai vastaavaa. Siitä jää kokonaan pois se tunnevaikutus. Mutta se on eri tilanne kun sä itse maalaat. Mulle se on syvempi kokemus kuin musiikki. Vaikka mäkin soitan pianoa, rumpuja tai huilua, ja mä nautin siitä suunnattomasti, liukenen siihen - sama juttu jos mä kuuntelen musiikkia - mutta vasta maalatessa joudun syvälle mun virtaavaan sieluun. Kun maalaan väreillä ja näen värien liikkeen ja muotojen toisiinsa kietoutumisen, olen pidemmällä, laajemmalla...en mä tiedä, sanotaan vaikka: vaikeemmin tavoitettavissa.
Mun on erittäin helppo kuulla musiikkia pään sisällä, mutta erittäin vaikea nähdä näkyä tai väriä. Se on kauheen hämärä toi mielikuva-alue pään sisällä, mutta soinnut voi olla kirkkaita ja helppo palauttaa mieleen. Eiks oo näin?
Kosmos: En mä tiedä. Ei mun kokemus ihan noin mene. Mun mielestä soittaminen vertautuu tajunnallisena tapahtumana maalaamiseen. Valmis musiikiteos ja valmis maalaus on sitten ihan eri juttuja. Musiikissa on aina se oma kestonsa, sillä on oma aikansa ja avaruutensa, jossa aika liikkuu, mutta valmiiseen maalaukseen aika tulee vain siitä, kuinka kauan sä sitä työtä katsot. Musiikki on tehty peräkkäisyydessä ja se täytyy esittää peräkkäisyydessä. Sä et voi iskeä rytmiä, harmoniaa ja kaikkea niin kuin päällekkäin, TTRRRRRUUU!
Pirtola: Joo, kuvassa se on toisin päin. Kuva on usein pitkien ajanjaksojen sisällä tehty ja siinä on päällekkäin eri tapahtumat ja rytmit ja ne vaikuttaa siinä silmänräpäyksessä. Joku Rembrandt teki kakskyt kerrosta päällekkäin ja kuivatti välillä. Väitetään, että originaaleista sä näet silmänräpäyksessä kaikki kerrokset läpi ja tästä tulee se huumaava vaikutus sun koko aistimuskenttään: sä näet sellaisen putken, tapahtumasarjan. Picasso taas sano, että hän maalaa joka tapahtumasarjan erikseen. Hän ei tee sitä yhteen maalaukseen, vaan tekee 20 maalausta erikseen, 20 variaatioita samasta teemasta.
Siinä mielessä taide kans on tällä vuosisadalla siirtynyt tämmöseen sarjallisuuteen, tai perättäisyyteen. Mut se pitäs kyllä nähdä koko maalausprosessi. Pitäis aina nähdä Picasson maalaavan, niin kuin siinä yhdessä, kenen se nyt ois? filmissä. Siinä me nähdään se ihme miten se tapahtuu: nopeesti ja niinku perättäisissä, eri kuvissa, tai sit saman kuvan päällekin se saattaa maalata. Mut sehän muuntaa aina sen edellisen niin, että yhden kuvan alla saattaa olla 20 yhtä hyvää maalausta, joista se viimeinen versio on muutettu.. Niitä ei näy niitä alempia, mutta siinä filmissä näet miten kuva muuntuu ensimmäisestä mestariteoksesta täks viimeseks.
Toisto ja muunnelma - sehän on se juttu. Ja kyllä Picasso on se mestari, joka on eniten jaksanut sitä takoo. Tavallaan yhtä kuviota toistanut. Ei sen tartte olla kovin kummonen tanttarantta se kuva mitä teet - jos sä vaan toistat sitä koko elämäsi, niin kyllä se syvenee ja syventää. Ajattele nyt miten ihmisen kasvoihinkin piirtyy ihmisen mentaliteetin toistuvuus. Kun me synnytään mehän kaikki ollaan sellasia Buddha-palleroita. Se mieliala mitä toistat vaikuttaa siihen, minkä näköinen susta tulee. Ja onks se mieliala mielipaha. Jos käyt tietyt pahat ajatukset läpi joka päivä, ne seuraa sua kuin varjo.
Kosmos: Picasso on loistava titaani, mutta mistä mä kans diggaan on Gallen-Kallela.
Pirtola: Älä?
Kosmos: Joo, tykkään erityisesti Kalevala-töistä. Niissä on ornamenttia, transkendenttia ja muinaista poweria. Ne on elementtejä, joista taiteessa eniten innostun. Ramakrishna-osasto.
Pirtola: Mikäs se on?
Kosmos: No, siis tilanne oli sellainen, että yks Ramakrishnan oppilaista ehdotti, että hän lähtisi museoon katsomaan erästä taidenäyttelyä. Ramakrishna totes tähän, että sitten hän lähtee kun näytteillä on kaks kuvaa. Ensimmäinen niistä esittää alastonta, dreadlocktukkaista joogia istumassa silmät suljettuina lootus-asennossa, takanaan punainen itätaivas. Toisessa maalauksessa taas pitäis olla punaiseen liinaan kietoutunut tantrikko, joka polttaa vesipiipulla hamppua Kali-jumalattaren rakkaudesta huumaantuneena. - Kallen kuvissa on joskus tota samaa perustavanlaatuisuutta.
Pirtola: Gallen-Kallela oli kyllä hurja veikko. Kehitti Leonardo da Vincia lähentelevän tekniikan ja teki sillä suomalaisia myyttikuvia. Huimuudessaan ne kuvat tavallaan tuhoo Kalevalan. Jos sä luet sitä, ei siitä semmosia kuvia tule. Esim. Väinämöinen Ainon kimpussa. Sehän hajoo täysin se kuva. Sen hahmot pitäiskin piirtää jollain Klein tekniikalla, miten ne liukenee jatkuvasti veteen ja nousee ylös, eikä mitään jää jäljelle. Se on hyvin surrealistinen tila. Paul Kleinmainen tila, jossa mennään kalasta naiseksi ja naisesta koruksi ja korusta loruksi ja ihan miten päin vaan. Olen miettinyt, että pitäisi kuvittaa Kalevala Klei-idealla niin, että kuvat läpäisisivät toisensa.
Kosmos: Kalevala ja Raamattu on syrjittyjä kirjoja, ei niitä lueta. Ja Raamatusta vielä erityisesti Vanha testamentti. Sitä karsastetaan kristittyjenkin piirissä, vaikka siellähän se paras meno ja meininki on.
Pirtola: Niin on. Eliisan luiden päälle heitetään kuollut mies ja sen jälkeen mies ponkaisee vauhtiin. Ja vielä sanotaan, että kirjassa ei ole mystiikkaa ja magiikkaa.
Kosmos: Onhan se muutenkin posketonta kohellusta. Päitä putoo ja koko ajan on kosto päällä.
Pirtola: Se on kuin uutisia lukis.
Kosmos: Tollastahan se on intialainenkin uskonnollinen kuvasto. Krishna ajaa sotapäällikön vaunuja ja kauloja katkotaan minkä ehditään.
Pirtola: Se on maailman vanhin draaman kulku mikä Raamatussa on. Ensin osoitetaan veljesvihan voima, miten veli surmaa veljeään ja sitten tulee esiin mahdollisuus rauhasta. Kai se on ajattelun oppimista. Eka dialektinen malli on se, että mä vedän sulta pään poikki. Ei sitä tiedä vaikka mekin oltais vedetty monta elämää toisiltamme päitä poikki. Mut nyt me pystytään tekeen dialogi ja se ei ole enää dialekt. Ehkä me ollaan oppimassa sitä ihmisen syövereissä olevaa taipumusta voittaa itsemme. Sä olet itse se lohikäärme, harharitari, joka sun täytyy voittaa.
Erkki Pirtola 1950 - 2016
