Minä tunnustan musiikin uskontoa.
Uskon musiikkiin henkisen metamorfoosin moottorina. Uskon että totuutta soitettaessa musiikin henget ja jumalat ovat aina paikalla.
Uskoni mukaan musiikki voi toimia henkisenä opetuksena ja tietoisuuden hehkun sytyttäjänä. Silloin musiikki on - Jimi Hendrixin sanoin - sähköinen kirkko, joka avaa mielen kuin säilykepurkin.
Aion julkaista Ummagummassa pienen tutkielman musiikista tajunnan laajennuksen ominaisuudessa. Tämä on ko tekstin johdanto-osa, jossa esittelen musiikkeja, joilla on ollut erityisen merkittävä vaikutus minun harjoittamiini meditaatioihin ja rituaaleihin, ja täten, koko elämääni.
Nykyisin en yleensä kuuntele musiikkia meditoidessani tai pujaa pitäessäni, mutta usein istuttuani hiljaa asanassa 5 - 6 tuntia laitan mietiskelysession sinetiksi soimaan jonkun etevästi toteutun, henkisiä kvaliteetteja ilmentävän levytyksen ja uppoudun siihen.
1 Ustad Bismillah Khan - Shehnai Virtuoso + koko tuotanto
Tästä Musiikki alkaa.
Ustad Bismillah Khanin puhaltaessa shehnaita Musiikki syntyy maailmaan ensimmäistä kertaa ... itsetietoisena, ylväänä ja puhtaana; esi-inhimilinen, primitiivinen alkuääni akselisävelenään.
Khanin tuuttauksen arkaainen tekstuuri koostuu rosoisesti värisevistä mikropisteistä, jotka energisoivat kaiken sen mikä ihmisen fysiikassa, kemiassa ja aurisessa kentässä pyörii, säteilee, supistuu, laajenee, imeytyy ja virtaa. Tantriseksi opetukseksi musiikin tekee Khanin kyky heijastaa soitollaan extranormaalia maailmaa, jossa syvyys ja korkeus koskettavat toisiaan.
Ustad Bismillah Khan oli muslimi, joka palvoi hindujumalatar Sarasvatia ja soitti usein ragoja Vishnulle ja Shivalle pyhitetyissä temppeleissä. Vuonna 2001 hänet palkittiin Bharat Ratnalla, kunniamerkillä, joka on korkein mitä siviilihenkilölle Intiassa myönnetään. Muusikoista ennen Khania tämän kunnianosoituksen olivat saaneet Ravi Shankar ja M. S. Subbulakshimi.
2 M. S. Subbulakshimi - Suprabhathams / Nadamrtutham + koko tuotanto
M. S. Subbulakshimin laulusta olen kerran kirjoittanut, että se kuulostaa siltä, kuin raamattu puhuisi itsekseen. Tämä pätee erityisesti Subbulakshimin resitoidessa muinaisia mantroja erityisesti etelä-Intiassa vaalittuun Karnātaka-perinteeseen nojaten.
Oman ymmärrykseni mukaan Subbulakshimi oli laulutaiteen korkeimman asteen saavuttanut vokalisti maailmassa. Hänen kohdallaan teknisesti briljantti äänenkäyttö palveli tietoista ja ehdotonta integroitumista pyhien äänteiden pyörteisiin. Tämä tarkoittaa sitä, että Intian satakieli resitoi mantroja "kirjaimellisesti", ilman tulkintaa. Subbulakshimi johdattelee sinne, missä ei ole enää persoonia, eikä kysymyksiä, ja missä järjestys on vapauden synonyymi.
Intiassa on syntynyt monia muitakin pyhimyksen kaltaisia naislaulajia, sellaisia kuin Girija Devi, Shobha Gurtu ja Lakshmi Shankar. He - samoin kuin esim egyptiläinen Om Kalthoum ja tansanialainen Bi Kidude - eivät mielestäni ole pelkästään laulajia; he ovat jumallisen energian todistajia ja musiikin pyhyyden puolustajia turmeltuneessa ja sekasortoisessa maailmassa.
Tässä, kuten muuallakin, huiput osoittavat missä kulkevat ilmansuunnat yhdistävät tiet, jotka tuovat kaikki jumalallisen ja tosi-inhimillisen kauneuden rakastajat toistensa luo (Esteettinen relativisti ajattelee ainoastaan horisontaalisti: Hänellä saattaa olla tietoa useasta laaksosta, mutta hänellä ei voi olla yhteistä arviointiperustetta näiden eri laaksojen musiikille. Vain vuoren huipulta avautuu riittävän laaja näköala, sekä horisontaalinen että vertikaalinen perspektiivi).
Arto Koskinen - Melodian ja rytmin dialektiikka (Uuden Ajan Aura 3- 4 /1981)
3 Sheik Chinna Moulana - Nadhaswaram + koko tuotanto
Sheik Chinna Moulanan instrumentti oli shennaita muistuttava nadhaswaram-torvi. Hän oli "Vishnun lepäävän muodon", Ranganathan, palvoja. Itse tutustuin Moulanan meininkiin ensimmäistä kertaa 1992 julkaistulla albumilla, joka on otsikoitu - kuten monet muutkin mestarin levytykset - lakoonisesti nimellä Nadhaswaram. Tämän levyn yksi kohokohta on thavil-rumpua takovan A.R. Subramaniamin ekstaattinen, taitavasti ja tehokkaasti nadien ja meridiaanien tuhansia solmukohtia hereille naputtava soolo.
Nadhaswaram-musiikkia esitetään useimmissa etelä-Intian hindutemppeleissä aamu- ja iltarituaalien aikaan. Nykyteknologian ansiosta meillä on mahdollisuus kuunnella esim Sheik Chinna Moulanan soittoa kotioloissa mihin vuorokauden aikaan tahansa. Tämä ei ole mielestäni yksioikoisesti hyvä asia, sillä musiikin merkityksellisyys kalpenee vääjäämättä aina, kun musiikki irrotetaan alkuperäisestä kontekstistaan ja tarkoituksestaan.
Toiselta kannalta katsottuna on kuitenkin ihmiskunnan kannalta suuri siunaus, että esim vanhojen korkeakulttuurien vaalimiin uskontofilosofioihin ja esoteerisiin äännejärjestelmiin perustuvia informaatioimpulsseja voi nyt äänitteiden välityksellä vastaanottaa kaikkialla maailmassa.
4 Jimi Hendrix Experience - Electric Ladyland
Kappalemateriaalin hajanaisuudesta huolimatta Jimi Hendrixin tupla-albumi Electric Ladyland on yksi sähköisen musiikin historian tärkeimmistä levyistä: Suuri Työ. Se on metafyysisen melankolian mestarin ja Einsteinin veroisen näkijäneron tutkimusmatka mieleen ja avaruuteen, seksuaalisen jumaltulen liehuntaan, meren ja veden salaisuuksiin, aineen aaltoiluun.
Electric Ladylandin tuimasta, tummasta soitosta välittyy intentio avata väylä näkymättömään energiatodellisuuteen ja johdattaa kuulija ehdollistuneen, pienen mielensä keloista kosmisen tapahtumisen mandalaan. Siellä kaikki rajat ovat vain hentoja kokemisen ääriviivoja, joiden yli spirituaalin euforian ja autuuden aallot lainehtivat.
Hendrixin kitarataidetta meditoidessa kannattaa visualisoida itselleen sellainen, astraalinen, tai buddhinen avaruuspuku, jóta pystyy käyttämään myös sukelluspukuna kaikkia sateenkaaren värejä heijastavassa kaikkitietoisuuden valtameressä.
5 Grateful Dead - Live Dead / Grayfolded
Shall we go,
you and I
While we can?
Through
the transitive nightfall
of diamonds.
Grateful Deadin alunperin kaksois-LP:nä julkaistun Live Deadin yhden levypuoliskon täyttää psykedeelisen rockin evergreen, Robert Hunterin sanoittama Dark Star. Se on ikään kuin Hendrixin Electric Ladyland yhteen kappaleeseen tiivistettynä.
Dark Star on ainut sisältö Grateful Deadin erikoisimmalla levyllä, tupla-cd:llä Grayfolded. Deadin legendaarinen äänimies ja kemisti Bear Owsley on rakentanut yli sadasta vuosina 1968 -1993 tallennetuista Dark Starin live-versiosta kokeellisen plunderphonics-kollaasin. Uus-sävellyksen molemmat osat - Transitive Axis ja Mirror Ashes - ovat eeppisiä ja aavemaisia mysteerimatkoja. Teoksen psykedeelistä värinää ja unenomaista outoutta aaltoileva äänikuva ilmentää toisenlaisuuden kokemuksia: kellumista painottomissa ja ajattomissa tiloissa, astraalisia siirtymiä, telepaattista kontaktointia ...
6 Klaus Schulze - Timewind
Klaus Schulzen 70-luvulla ilmestyneet pitkäsoitot olivat omaäänisiä ja tärkeitä avauksia Mielen Aikaan, Age of Mind. Vuonna 1976 julkaistua, salaperäisesti ja kohtalokkaasti humisevaa Timewindia pidän syntikkamusiikin monumenttina.
Aikatuulen musiikki kuvaa maailmaa vailla kiinteitä objekteja ja ajan vakioita. Se puhaltaa aivoista ja muista unelmiemme alustoista uljaita lentoaluksia ilmaan ja opastaa ne esi-historiallisten höyryjen läpi iäti psykologisen ja historiallisen ihmisyyden tavoittamattomissa pysyviin olevaisuuden maisemiin.
Timewindissa voi aistia klassiselle taidemusiikille sukua oleva juhlallisuutta ja draamallisuutta, syntetisoitua pömpötystä, mutta silti se on malliesimerkki siitä, miten moderni, sähköinen musiikki alkoi 60- ja 70- luvuilla vyöryttää esiin vanhalle musalle vähemmän ominaista, värähtelevää ainesta.
Klassinen musiikki kuvaa paljolti tapahtumia ja tunteita ja niiden irrottelua, jotka liittyvät ns. "tämänpuoleiseen": sotiin, vallankumouksiin ja erilaisiin fyysisiin touhuihin. Jos kuuntelemme nykypäivän musiikin muotoja havaitaan kuinka niissä tälläinen värähtelevä aines on voimistunut. Se ei kuvakaan niin paljon tekemistä kuin olemista. Enemmän sisäisiä kokemuksia. Kuinka tajunta laajenee ja mitä siitä seuraa. Värähtelyt vievät ihmistä pois "täältä", pois fyysisestä maailmankuvitelmastaan jonnekin missä värähtelevä tapahtuminen on keskeistä, jossa tajutaan värähtelyn ensisijaisuus. Jossa tajutaan ihminen värähtelijänä.
K. Oso Laakso - Musiikki ei ole kelaamista (Uuden Ajan Aura 6/1979)
70-luvun jälkeen Schulzen levytysten taso lässähti. Esim Tangerine Dreamin tuotanto, ajoittaisista tason notkahduksistaan huolimatta, tarjoaa huomattavasti Schulzen katalogia eheämmän ja laadultaan yhtenenäisemmän discografian tajunnallisten svengien kalastajan iloksi ja hyödyksi.
Vielä T Dreamiäkin vakaammin on edennyt synteettisen avaruusromumusan veteraani Harold Budd. Itse arvostan erityisesti albumia The Pavillion of Dreams (1976). Se on ylitsevuotavan lyyrisen lumouksen malja, jonka sisältöä nauttiessaan löytää helposti itsensä valkoista valoa säteilevästä,samadhisesta suvannosta.
Synteettis-psykedeelisestä taidemusiikista puhuttaessa Pink Floydia ei voi jättää mainitsemattta. Bändin taiteelliset uroteot ovat yleisesti tiedossa. Siten jokainen voi mietiskellä, mikä mysteerinen voima jyllää silloin, kun neljästä melko tavallisesta jampasta kuoriutuu yhteisen projektin puitteissa, yhteisen projektoinnin ja ideakollektivismin puitteissa, mestarillisia universaalin vision näkijöitä ja kuvittajia.
Kun kuuntelin Pink Floydin Dark Side of the Moon -levyä, koin siinä jotkut kohdat aivan käsittämättöminä välittämisinä. Siinä välitettiin sellaisia kulkuja, että sitä on mahdotonta kuvata ... Siinä oli sellainen energialla ajamisen tai ratsastamisen tuntu.
K. Oso Laakso).
7 Miles Davis - Bitches Brew
Carlos Santana (Caravanserai, Lotus, Love Devotion Surrender) on sanonut edesmenneen ystävänsä, Miles Davisin, tehneen tahtomattaan spirituaalia staffia. Täsmällisempää olisi ehkä todeta, että Miles Davisin musiikki ei ollut pyrkimyksiltään ja lähtökohdiltaan spirituaalia, mutta siinä oli kosolti inhimillistä tunnetta isompaa spirittiä. Henkeä, henkevyyttä. Se oli mahdollista, koska Milesilla oli yhteys musiikin henkiin.
Bitches Brew (1970) - jonka jälkeen Milesin musikkia oli enää mahdotonta sovittaa karsinaan nimeltä "jazz" - on kuin soundtrack yksilön ylösnousemusta julistavan, modernin ajan ihmisen eksistentialistiselle odysseialle piilotajunnasta paljastuvien myyttisten monoliittien varjossa. Levyn voi käsittää myös ekspressionistisena tanssiinkutsuna vuorelle - joka on ensin valloitettava. Ääntä käyttää iso ego. Niin iso että se saattaa ainakin hetkittäin olla yhtä itsensä superegon, Shivan, kanssa.
Miles jammaa faaraon muinaisessa hoviorkesterissa (Pharaoh's Dance), purskuttelee noidan keitoksia (Bitches Brew), manaa demonit matalaksi (Miles Runs the Voodoo Down) ja rakentaa levyn lopussa korean Svengin pyhätön (Sanctuary). Soitto viestii ymmärrystä siitä, minkälaiset energiat vievät ihmisen tuhoon ja lamaantumiseen, ja mitkä täyteen, esteettömään elämän kukintaan. Musiikkia tehdessään Milesilla oli kyky vetää sisäisyytensä ristiriitaiset yllykkeet keskuskanavaan ja muuntaa ne siten hajaannuksen ja hulluuden selättäväksi voimalinjaksi. Tästä on Milesin monilla levyillä kyse.
8 Mahavishnu Orchestra - Birds of Fire / Visions of the Emerald Beyond / Between Nothingness & Eternity
Bitches Brew´llä on yksi raita, jolla Miles itse ei ole äänessä lainkaan. Teoksen nimi on John McLaughlin ja pääosassa on tietysti McLaughlinin kitarointi. Se on pääosassa myös 1972 perustetun Mahavishnu Orchestran levytyksissä. Tämä sanottuna mitenkään väheksymättä muiden Orkesterissa soittaneiden artistien - Billy Cobham, Jan Hammer, Jean-Luc Ponty ym - ansioita.
Parikymmentä vuotta kuulostelin, kuuntelin, ihmettelin - ja ihastelinkin - Mahavishnu Orchestran äänitteitä ... vasta sitten aloin todella tajuta yhtyeen musiikin kantavan rakenteen ja sen ilmiömäisen suuruuden ja loistokkuuden. Joskushan on nimittäin niin, että musiiki ei ota auetakseen pitkänkään ajan kuluessa, mutta sinä jatkat sen opiskelua, koska vaistoat, että siinä musassa on jotain merkittävää, merkityksellistä...
Mahavishnun levytykset ovat yliaistillisiin korkeuksiin kurottavia ylistyksiä jumaluudelle. Transkendenttisen rakkauden harrasta harjoitusta ja ykseyden hurmiota. McLaughlinin sävellysten ja improvisaatioiden rakenne ja mentaliteetti ovat hyvin erilaiset kuin intialaisissa ragoissa, mutta musiikista on kuitenkin helppo löytää sellainen emotionaalinen, puhdistumisen ja ikuisuuden kaipuun virtaus, joka on selkeästi Gangesin haarautuma. Paramahamsa Ramakrishna olisi taatusti villiintynyt Mahavishnun mainingeista.
9 John Coltrane - Love Supreme / Sun Ship / Live in Japan
+ kaikki
Jos tämän musiikin jättiläisen tuotanto ei ole tuttua huttua, niin hyvä aloituslevy voisi olla Love Supreme. Kosmisen jazzin korkea veisu. Rauha, rakkaus, harmonia vallitsee. Vakaana ja vakavana. Soittajan sydämen kaipuun täyttymyksestä imee elinnesteensä puhdas lootuksen kukka.
Sun Shipille, Live in Japan -boksille (4 cd:tä) ja muille Coltranen kokeellisen kauden levytyksille ovat tyypillisiä atonaaliset äänimyrskyt ja kakofoninen "kielillä puhuminen". Trane syöksähtelee fonillaan ulos viivastolta, vuoroin kaiuttomiin avaruuksiin, vuoroin hermoston sokkeloisiin putkistoihin. Syntyy henkisen läpimurron soundtrackia ja sutraa. Sellaista hänen avantgardistiset(kin) luomuksensa selkeästi ovat. Ääritilojen kartoitusta ja alkuäänen purkauksia. Kundaliinin hehkutusta, hallusinatorisia rukouksia, metafyysisen tyhjyyden tiedostamiseen mieltä transponoivien koodien sarjoja.
Tranen vaimon, kosketinsoittaja Alice Coltranen luomuksille kannattaa myös kallistaa korvansa. Niiden ääreltä voi jatkaa sitten matkaa vaikkapa trumpetisti Don Cherryn seurassa. Jos halajaa vaeltaa tajunnassaan pyramiideille ja lentää sieltä galaksin katolle, niin matkanjohtajaksi kannattaa valita Sun Ra ja hänen Arkhestra-orkesterinsa.
Toki korkeista kohteista kiinnostunut tajuntamatkaaja voi myös nousta Qawwali-junaan, jonka veturinkuljettajana on Pakistanin iso poika, sufi-laulaja Nusrat Fateh Ali Khan. Kun Khan ja kuoro lataa Allahin nimeen ja Profeetan kunniaksi, niin kyllä silloin alkaa purje pullistella toivioretkeläisten paatissa, vaikka se olisi junalauttasydeemi peräpohjolassa. Me vääräuskoiset pystymme kulkemaan samoilla kiskoilla Khanin ja hänen bändinsä kanssa, koska heidän fundamentalistinen liturgiansa svengaa yli rajojen, siinä on isosti kosmista jazzia.
10 Karl Heinz Stockhausen - Stimmung
Helsingin Sanomien edesmennyt kriitikko Seppo "Mätämuna" Heikinheimo oli sitä mieltä, että Stockhausenin puhekuorolle laadittu sävellys Stimmung ei ole musiikkia, vaan "rituaali". Ikään kuin taide ja ritualismi olisivat toisensa pois sulkevia asioita.
Stimmung on saksalaisella, matemaattisella täsmällisyydellä etenevää jumalten ja jumalattarien teatteria; kummat, surrealistiset ilkamat; 72 minuuttia suggestiivisten äänteiden ja vibraatioiden taikaa. Esitykseen kuuluu resitativiista veisua, korinaa, muminaa, kurkkulaulua ja kuiskuttelua, huokauksia ja kiekaisuja. Vuoroin monotoniaa, vuoroin kuulaita konsonanttien aaltoja ja äänien rytmistä polyfoniaa. Libretto on osin saksan-, osin englannin kielistä absurdismia plus muinaisten jumalien nimien - Shiva, Vishnu, Gaia ym - toistoja. OM! BHOM!
11 Keith Jarrett - Köln Concert
Jokaisen konsertin yllä väijyy kuolema
- Keith Jarrett
Kaiken mitä olen käsittänyt mustan ja valkoisen välisestä suhteesta olen oppinut kuuntelemalla Keith Jarrettin pianonsoittoa.
Aloitin tutustumisen Jarrettin pianoimprovisaatioihin levyllä Köln Concert (1975). Se esittelee Jarrettin sekä romanttisena taivaanrannanmaalarina että hurjapäisenä kaikkeuden kiitäjänä kilkuttamassa ilmoille kirkkaita hopioita kallonsa akustiikasta. Paljaasti ja suorasti hän tämän tekee. Jarrett soittaa kuten tuntee, mutta myös ylentäen persoonalliset tunteet laajemmalle tasolle, osaksi ikuisuuden intervalleja. Tässä ehkä piilee Jarretin musiikin ilmiömäisen kauneuden ja jatkuvuuden - kauneuden jatkuvuuden - salaisuus, johon kuulijalla on lupa ottaa osaa. Minne henki vaati [säveliä] kulkemaan sinne ne kulkivat - minne vain henki kulkemaan vaati (Hesekiel).
Jarrettia raskaamman sarjan soolopianointia takoo ja pimputtaa Cecil Taylor. Hän tuntuu usein - samoin kuin esim Coltrane - tutkivan musiikillaan sitä, kuinka laajaksi ihminen voi identtiteettinsä venyttää ilman, että kumilenkki katkeaa; ilman että toiminta losahtaa neuroottiseksi sekamelskaksi.Taylorin soiton herkeämätön yllättävyys ei kuulosta itsetarkoitukselliselta oman kekseliäisyyden elvistelyltä, vaan pikemmin musiikin itsen tarkoitukselta manifestoida tosi luovuuden diversiteettiä.
12 Augustus Pablo - Earth Rightful Ruler / King David's Melody / East Of The River Nile / Rockers Come East ym
Klassinen dub reggae värähtelee vanhatestamentillisella artikulaatiolla psykedeelisen herkkyyden ja kosmisen voiman asiaa. Melodicamestari Augustus Pablo oli myös dub-mestari. Majesteetillinen juhlavuus on hänen, yhtä aikaa ylevien ja naivististen, sävelkuvioidensa ominaislaatu. Jos kuuntelijalla on kolmas korva auki, niin ihanan puhtaita ja avaria tiloja Pablon melodica-aarioiden keskittynyt määrätietoisuus ja hienoviritteisyys tajuisuuteen auraa.
Pablon seurassa voi lähteä mystiselle rekiretkelle auringon ympäri. Tai olla vain paljas kuin zen ja aistia, kuinka atomit tanssivat Pablon dubeissa ja instrumentaaleissa, ja kuinka kirkkaina voivatkaan musiikin virittäminä kiiltää sydämestä sojottavat sakarat. Pabloa reteemmin ja jyrkemmin mielen kuplaa poksauttelee äänitieteilijä Lee Scratch Perry, varsinkin klassikkoalbumeillaan Super Ape ja Return of the Super Ape. Molemmat levyt ovat suurta, henkistä opetusta.
Pablon ja Perryn biisit ovat lyhyehköjä kuten reggaessa on tavallista. Laajemman, vähemmän fragmentaalisen (ja vähemmän sähköisen) äänimaiseman tajuntamatkaajalle avaa jamaikalaisen rastarumpalilaulajan, Ras Michaelin ja hänen yhtyeensä 70-luvulla nimellä Dadawah levyttämä Peace and Love. Tämä neljä pitkää chanttia sisältävä uskonnollisen musiikin monumentti ilmentää sitä, miten maailman halki kuljetaan laulain ja kuinka ihana on sielujen toiviotie...
Dadawahin kamelikaravaanikyydin lailla keinuva soitto soi kaipuuta Zionin kaupunkiin, jota seitsemän sinetin avaaja, PääLuoja hallitsee. Dadawahin muusikoille muinaista pyhää huokuva rummutus ja veisuu ovat kulkuneuvoja henkiseen sfääriin, mutta samalla Ras Michaelin ja muiden rastojen äänistä ja soitosta tulee ajan myötä lopullinen kokemus itse, transkendenttinen elämän täydellinen täyttymys aineettomassa ilmestysmajassa.
13 Esa Kotilainen - Ajatuslapsi
Esa Kotilaisen mystinen musiikkisatu, Lobsang Rampan kirjan inspiroima syntetisaattoriteos Ajatuslapsi (1977) kuvastaa ja virittelee tajunnantiloja, joita suomalaisessa musiikissa on hyvin vähän käsitelty. Unisalissa, Avartuva näkemys ja Ilmassa ovat levyn raitojen otsikot ja ne jo antavat viitteitä siitä millaisesta "sisäisen sankarin" matkasta levytyksessä on kyse.
Ajatuslapsi omaa tiettyjä yhtäläisyyksiä toiseen kotimaisen psykedelian klassikkoon, Pekka Strengin Magneettimiehen kuolemaan. Lauri Nykopp ´in LP Y (1983) sitä vastoin irtaantuu tyystiin em levyjen romanttis-harmonisesta mystisyydestä. Y on raju, saksafoneilla, didjeriduulla ja muilla puhaltimilla toteutettu, samanistinen, arkaaisella aksentilla pärisevä soolo.
Täysi kantavuus, ideatason suvereeni konkretisointi, tästä esi-isien ja maan voimia pintaan manaavasta törinästä puuttuu ja sen vuoksi harvoin olen sitä kuunnellut. Halusin kuitenkin ottaa Nykoppin albumin esille tässä yhteydessä, koska Suomessa on yhä vieläkin harvinaista lähestyä soittamista siinä tarkoituksessa, kuin mitä Nykop tekee levyllään, jonka tietyt osuudet toimivat mytologisen mielialan virittäjinä totisesti kyllä.
14 Goa Gil - koko tuotanto
Intiassa jo vuosikymmenten ajan päämajaa pitänyt, syntyjään amerikkalainen goa-trancen pioneeri Goa Gil kiitää ympäri maailmaa veivaamassa soundeja reivaaajille, ja aina ovat jumalten kuvat ja patsaat tämän sadhun työpisteessä esillä. Goa Gil kokee tekevänsä hengellistä työtä tuottaessaaan ja levittäessään digitaalista mielenräjäyttämisen ja vibojen kohottamisen evankeliumia.
Goa Gilin framille noston tässä voi käsittää symbolisena eleenä. Sillä ei Goa Gil välttämättä ole alan huipputekijä (edes minulle), mutta ei minulla ole aavistustakaan kuka se voisi olla !!! Onhan goa-trancen ja muun reivimusan julkaisuvolyymi valtaisa ja nimikkeitä on satoja, jos ei tuhansia. Minun on vaikea käsittää, miten kukaan voi pysyä kärryillä läheskään kaikesta siitä mitä on tekeillä.
Reivimusan kuuntelua kotioloissa voisi pohtia samalta pohjalta, kuin etnisiä rituaaliäänitteitä sisältävien levyjen käyttöä. Onhan esim goa-trance-sätkytyksen kokemiselle oikea, luontainen ympäristö ja tila reivitapahtuma. Kotikuuntelussa tätä matskua ei aina voi luukuttaa asiaan kuuluvilla äänenpaineilla, ja tämä tietysti vaikuttaa suuresti siihen miltä musa TUNTUU kehossa, aurassa ja mielessä. Mutta saattaa se olla niinkin, että on sittenkin iisimpi saada yhteys koko maailmaan, kun ei pompi minkää hikisen massan keskellä, vaan on kaikessa rauhassa kotona ja hyvistä steroista sykkii sisäavaruuteen esim jotain etevästi tehty goa-trancea ...
15 Nina Hagen - Om Namah Shivay
Nina Hagen on kai nykyisin Jeesuksen morsian, mutta sitä ennen hänellä oli "hindukausi". Sen aikana, v 1999, näki päivänvalon tämä hindulaisia rukouksia ja mantroja sisältävä levy.
Nina Hagenin mantraaminen ei kulje täysin traditionaalisia latuja. Hagenhan on laulajana aivan jotain muuta, kuin tyypillistä kirkkokuorotyttötyyppiä. Hinduvirsiinkin hän vuodattaa punkrokkarin verta sydämestään, eikä epäröi hyödyntää myöskään teatterin ja kabareen keinoja.
Ei Shiva Shankara´lle ole ennen Nina Hagenia vastaavanlaisilla viboilla levyllä laulettu. Hagenin vokaalit ovat hurjasti kiemurtelevia, hengellisen passion lieskoja, joista rönsyää minulle visio Ninasta tanssimassa jumalalleen pyhän porton tavoin. Naisen ääni kietoutuu julkeasti Shiva lingan ympärille kuin käärme. Nina kiusottelee ja kiihottaa herraansa kiivaasti, koska halajaa nähdä joogien kuninkaan voiman koko komeudessaan; sen kuinka Shiva säilyttää jumalaisen tyyneytensä kaiken seisottavan showaamisen keskellä ... Yhtyminen Shivaan tapahtuu yliastisella tasolla, ilman himokkuutta. Nina Hagenin Om Shiva Shakara! kajahtaa ilmoille riemulla ja voitokkaana.
Shiva-bhajaneja on Intiassa levytetty tietysti runsaasti. Omalle tielleni on osunut mm Shiv Dhunin levy Om Namah Shvay, jota pidän kallisarvoisena aarteena. On aina ollut suuri ilo yhdistää oma ekstaasinsa jylhästi laulavan Shiv Dhunin ekstaasiin.
16 Vaiyasiki Das - The Way of Love
ISKONin tallista on vuosikymmenten kuluessa pursunnut maailmaan musaa paljon. Toistaiseksi lähes ainut minua isommin sykähdyttänyt harekrishna-possen levyjulkaisu on Vaiyasi Dasin perinteistä, hengellistä musiikkia sisältävä cd The Way of Love. Vaiyasiki Dasin stydiä tenoria säestää sarangista, huilusta, sarodista, bongoista ja dotaran soittajista koostuva ryhmä.
The Way of Loven lauluissa vuodatetaan sydämen itkua ilman kyyneleitä. Albumi on upea näyte siitä, miten laulaja voi olla yhtä aikaa tyyni ja hurmioitunut. Varsinkin levyn avaavaa Gopinath kutoo todella taiten yhteen rauhan, rakkauden, palvonnan ja ekstaasin virrat.
V Dasin vuodatusten profaanit pyörteet ja värähtelytasot eivät ole mihinkään tiettyyn uskoon sitoutuneita ilmiöitä. Vaikka en Krishnan seuraaja olekaan, on tämän musiikin soidessa ollut joskus ihanaa valvoa ja palvoa.
17 Terry Riley - In C / Shri Camel / Rainbow in Curved Air
Terry Rileyn pyhän pulssin ja pulputuksen soljuessa tilaan, tulee kodista kuin kodista tajunnan laajentamisen temppeli. Riley pelaa parametreillä shivasutraa, loihtii äänistä, niiden viiveistä, kaiuista ja sekvensseistä buddhisia mandaloita. Hän on säveltaitajana kuin mantrojen lähdekoodeja prosessoiva, sähköisen musiikin Milarepa. Minulle Riley onkin levyjensä välityksellä ollut tärkeä meditaation opettaja.
Rileyn minimalistinen orkesteriteosäänite In C (1968) rakentuu 53:sta yhden tahdin mittaisesta melodiapätkästä. Muusikot toistavat niitä niin monta kertaa kuin haluavat ja siirtyvät sitten seuraavaan kuvioon. Musiikki ei liiku mihinkään, eikä muutu miksikään, mutta on silti jatkuvan vaihtelun ja muuntumisen tilassa. Tajunta on tajunta.
Sähköuruilla soitetut soololevytykset Shri Camel ja Rainbow in Curved Air ovat In C:tä eteerisempiä ja psykedeelisempiä meditaatiorunoelmia. Meidän oman mikrokosmisuutemme, tai "jumalallisuutemme", molekyylirakenne Terryn suloisissa kipaleissa paljastuu.
Meditoidessa Rileyn levytysten ikiloisesti kuplivasta äänikudelmasta on helppo havaita oman energiakehon hahmo ja kartasto. Kuten on myös helppoa ja helpottavaa sulautua Rileyn soittamien sävelsarjojen metafyysisiin maailmoihin. Silloin olet siellä missä jumalat lepäävät - siellä missä he uneksivat ja kehräävät avaruuksiin niitä ihanan plastisia värähtelymuotoja, jollaisia Riley maniskastaan meille manipuoloi.
Levyllään Songs For The Ten Voices Of The Two Prophets (1984)Terry Riley myös laulaa. Hänen laulunopettajanasa oli intialainen Pran Nath, jonka omaakin vokalisointia on erinäisille äänitteille tallennettu. Jos se tuntuu itselle läheiseltä materiaalilta, niin ainakin Bhimsen Joshiin kannattaa tutustua seuraavaksi. Modernin musiikin puolelta Rileyn hengenheimolaisia ovat monumentaalinen minimalisti Steve Reich ja minut & monet muut läpikuultaville mentaalitasoille levyllään Glassworks herättänyt Philíp Glass.
18 Francisco López - Untitled (2005)
Konkreeettiseen musiikkiin ja elektrokokeellisen droneen erikoistunut Francisco López on julkaissut kymmeniä äänitteitä. Omaksi suosikikseni on valikoitunut elegantisti dramaattinen Untitled vm 2007.
Sana musiikki tarkoittaa Lópezin yhteydessä järjestettyä ääntä tai ääniarkkitehtuuria, ei nuottien soittamista jollain instrumentilla. Lópezin levytykset näet perustuvat äänidokumentaatioihin joita hän on eri kohteissa (sademetsissä, suurkaupungeissa ...) tehnyt.
Untitled sisältää moninaisten ääriäänien - kohinoiden, suhinoiden, pamausten, korahdusten, pihinöiden - erityisen nopeaa tai erityisen hidasta vaihtelua. Äänet eivät tässä teoksessa virtaa, koska levyn äänimaailmalla ei ole ulkoreunaa eikä siihen liity narratatiivista rytmiikkaa. Musiikin tilavuus ja massa ovat yhtä. Äänettömissä kohdissa myös.
López on itse kuvannut musiikkikäsitystään transsendenttiseksi ja kyllä hänen levytyksiään kuunnellessa sellainen tunnelma tulee, että nyt tiukuu kuulokäytäviin just niitä ääniä äänien takaa (Nurmio). Ääniä ennen äänien ilmaantumista. Pimeydestä ja tyhjyydestä veistettyä ääntä. Sateesta ja lämmöstä eristettyjä äänteitä. Esiverbaalista maailman ääntä. Tuntemattomien olentojen ääntelyä. Kummittelevia mikroääniä.
Kun Lópezin soundit päästää - maksimaalisella teholla mieluiten - omaan psykofyysiseen akustiikkansa, kaikki vastustaminen on syytä sammuttaa ja antaa äänien kohahtaa esteettä mielen ja hermojärjestelmän lävitse. Silloin saattaa käydä siten, että viaton äänilevyn kuuntelutilanne omassa olohuoneessa muuntuu henkilökohtaiseksi mysteeriotapahtumaksi. Se räjäyttää vaikun pois hengellis-kehollisesta systeemistä, jollainen me olemme.
19 Drikung Kaguy Monks & Peeter Vähi & co - The Path of Mantra
Tiibetin buddhalaista rituaalimusiikkia on runsaasti saatavilla ja se jos mikä on ainakin tiettyihin meditointitarkoituksiin soveliasta äänimaailmaa. Vuonna 2000 valmistunut The Path of Mantra tuo yhteen tiibettiläisen perinteen ja länsimaisen uuden musiikin.
Drikung Kaguy -koulukuntaan kuuluvien lamojen - soololaulajana edesmennyt Druwang Rincpoche - resitaatioden, rumpujen ja puhaltimien ohella kuullaan eestiläisen Peeter Vähin sovittamia akustisia ja elektronisia instrumentteja, joita hänen itsensä lisäksi soittaa amerikkalainen Martin Kuuskman. Yhteistyön tulos on maagillisesti kaunis ja vahva kantaatti. Tähän äänijärjestelmään sisään soluttautuminen mahdollistaa tietoisuuden olemuksen äkkinäisen metamorfoosin läpikuultavan tyhjyyden kaltaiseksi, jos vain on altis näkemään ne äänien eetteriin piirtämät, värähtelevät pisteet, joihin omien energioiden viivat on tarkoitus yhdistää. Näin ei välttämättä käy ensikuulemalla, mutta hienojen vibraatioiden piiriin tiibettiläinen munkkilatina ja Vähin musiikki joka tapauksessa väylän avaa ihka kaikille.
20 Captain Beefheart & His Magic Band - Trout Mask Reblica
Tupla-albumi Trout Mask Reblican materiaalin harjoitteleminen kesti kahdeksan kuukautta ja sen levyttäminen kuusi tuntia. Trout Mask Reblicaa ei voi määrittää musiikilliseksi dadaksi tai surrealismiksi, mutta molemmista taidesuuntauksista on soundin kudoksessa kaistaleita.
Magic Bandin nurinpäin käännetty rytmiblues kaikkine freejazzin, avantgarden ja sekoboltsirockin vihahteineen raakkuu ja runnoo rujoa mökää, säröä ja häröilyä maailmaan, jossa vesi ei saa koskaan kiehua yli, ruoka palaa pohjaan, höyry nousta konehuoneesta, mikään elämässä mennä yli tai ali keskiarvon... Särkevää aaltoa Beefheartin maininki kaikkiaan manifestoi. Sen merkityksiä kuvamaan sopivat seuraavat, erään vanhan koulun teosofin huomiot atonaalisesta musiikista:
[Se] ... käyttää musiikillista voimaa sovinnaisten muotojen hävittämiseen. Se tahtoo saavuttaa kyvyn, mikä vapauttaa ennakkoluuloista ja poistaa kaiken sen, mikä estää ihmistä astumasta uuteen tunnemaailmaan, sekä kuvailla sitä musiikin avulla. Ymmärtämällä sitä työtä, mitä näennäisesti ruma musiikki suorittaa, merkitsee sen anteeksiantamista ja tälläisen musiikin tehtävänä on valmistaa tietä sille tulevaisuuden musiikille, joka puhtaammin ja kirkkaamin voi olla jumalallisen laulun tulkkina.
Margarete E. Cousins - Musiikki ja tajunnan laajentuminen (Teosofi 9/1934).
80-luvulla Beefheart vetäytyi musiikkialalta MS-taudin takia, mutta ehti sitä ennen tehdä useita, upeita, Kapteenin uusiutumiskyvystä ja luovuudesta kertovia äänitteitä, mm albumin Doc At The Radar Station. Tällä Tohtorin tutka-asemalla kaikki muusikot laulajaa myöten ovat tasaväkisesti rytmiikan kimpussa. Soittotyyli kertoo Beefheartin kiinnostuksesta Ornette Colemanin kehittämää harmolodic-teoriaa kohtaan.
Ornette Coleman, vanha helluntalainen, on yksi jazzin suurista saarnamiehistä. Suositan kuuntelemaan vähintäänkin Colemanin sävellyksen Space Church (Continuous Service). Siitä on tuplalevyllä In All Languages kaksi eri versioita,niistä se sähköisempi veto kiitää kaikkein etäisimpiin galakseihin saakka, luulen ma.
Mikäli Coleman (tai Coltrane) tuntuu liian repivältä tai raisulta, niin löytyyhän jazzin alueelta eteeristä ja rauhallista soundiakin mielenviritykseen mielin määrin. Yksi alan klassikoista on Tony Scottin Music for Zen Meditation.
Monia merkittäviä säveltäjiä ja muusikoita on yllä mainittu. Monia muitakin olisi aiheellista vielä mainita, mutta nyt on niin, että tämä katsaus tajunnanlaajennusmusaan loppuu heti kun olen kirjoittanut nimen John Gace.
On hyvä jos on käyettävissä lämmin huone, jossa on mahdollista kuunnella levyjä ja meditoida alastomana.
Get in the studio of -
Studio of time and experience
Here we experience the good and bad;
What we have, and what we had -
This session,
Not just another version.
Oh Lord, give me a session,
Not another version !
Bob Marley - Mix Up, Mix Up
osaa sessioon otti Dhrtarastra.
Uskon musiikkiin henkisen metamorfoosin moottorina. Uskon että totuutta soitettaessa musiikin henget ja jumalat ovat aina paikalla.
Uskoni mukaan musiikki voi toimia henkisenä opetuksena ja tietoisuuden hehkun sytyttäjänä. Silloin musiikki on - Jimi Hendrixin sanoin - sähköinen kirkko, joka avaa mielen kuin säilykepurkin.
Aion julkaista Ummagummassa pienen tutkielman musiikista tajunnan laajennuksen ominaisuudessa. Tämä on ko tekstin johdanto-osa, jossa esittelen musiikkeja, joilla on ollut erityisen merkittävä vaikutus minun harjoittamiini meditaatioihin ja rituaaleihin, ja täten, koko elämääni.
Nykyisin en yleensä kuuntele musiikkia meditoidessani tai pujaa pitäessäni, mutta usein istuttuani hiljaa asanassa 5 - 6 tuntia laitan mietiskelysession sinetiksi soimaan jonkun etevästi toteutun, henkisiä kvaliteetteja ilmentävän levytyksen ja uppoudun siihen.
1 Ustad Bismillah Khan - Shehnai Virtuoso + koko tuotanto
Tästä Musiikki alkaa.
Ustad Bismillah Khanin puhaltaessa shehnaita Musiikki syntyy maailmaan ensimmäistä kertaa ... itsetietoisena, ylväänä ja puhtaana; esi-inhimilinen, primitiivinen alkuääni akselisävelenään.
Khanin tuuttauksen arkaainen tekstuuri koostuu rosoisesti värisevistä mikropisteistä, jotka energisoivat kaiken sen mikä ihmisen fysiikassa, kemiassa ja aurisessa kentässä pyörii, säteilee, supistuu, laajenee, imeytyy ja virtaa. Tantriseksi opetukseksi musiikin tekee Khanin kyky heijastaa soitollaan extranormaalia maailmaa, jossa syvyys ja korkeus koskettavat toisiaan.
Ustad Bismillah Khan oli muslimi, joka palvoi hindujumalatar Sarasvatia ja soitti usein ragoja Vishnulle ja Shivalle pyhitetyissä temppeleissä. Vuonna 2001 hänet palkittiin Bharat Ratnalla, kunniamerkillä, joka on korkein mitä siviilihenkilölle Intiassa myönnetään. Muusikoista ennen Khania tämän kunnianosoituksen olivat saaneet Ravi Shankar ja M. S. Subbulakshimi.
2 M. S. Subbulakshimi - Suprabhathams / Nadamrtutham + koko tuotanto
M. S. Subbulakshimin laulusta olen kerran kirjoittanut, että se kuulostaa siltä, kuin raamattu puhuisi itsekseen. Tämä pätee erityisesti Subbulakshimin resitoidessa muinaisia mantroja erityisesti etelä-Intiassa vaalittuun Karnātaka-perinteeseen nojaten.
Oman ymmärrykseni mukaan Subbulakshimi oli laulutaiteen korkeimman asteen saavuttanut vokalisti maailmassa. Hänen kohdallaan teknisesti briljantti äänenkäyttö palveli tietoista ja ehdotonta integroitumista pyhien äänteiden pyörteisiin. Tämä tarkoittaa sitä, että Intian satakieli resitoi mantroja "kirjaimellisesti", ilman tulkintaa. Subbulakshimi johdattelee sinne, missä ei ole enää persoonia, eikä kysymyksiä, ja missä järjestys on vapauden synonyymi.
Intiassa on syntynyt monia muitakin pyhimyksen kaltaisia naislaulajia, sellaisia kuin Girija Devi, Shobha Gurtu ja Lakshmi Shankar. He - samoin kuin esim egyptiläinen Om Kalthoum ja tansanialainen Bi Kidude - eivät mielestäni ole pelkästään laulajia; he ovat jumallisen energian todistajia ja musiikin pyhyyden puolustajia turmeltuneessa ja sekasortoisessa maailmassa.
Tässä, kuten muuallakin, huiput osoittavat missä kulkevat ilmansuunnat yhdistävät tiet, jotka tuovat kaikki jumalallisen ja tosi-inhimillisen kauneuden rakastajat toistensa luo (Esteettinen relativisti ajattelee ainoastaan horisontaalisti: Hänellä saattaa olla tietoa useasta laaksosta, mutta hänellä ei voi olla yhteistä arviointiperustetta näiden eri laaksojen musiikille. Vain vuoren huipulta avautuu riittävän laaja näköala, sekä horisontaalinen että vertikaalinen perspektiivi).
Arto Koskinen - Melodian ja rytmin dialektiikka (Uuden Ajan Aura 3- 4 /1981)
3 Sheik Chinna Moulana - Nadhaswaram + koko tuotanto
Sheik Chinna Moulanan instrumentti oli shennaita muistuttava nadhaswaram-torvi. Hän oli "Vishnun lepäävän muodon", Ranganathan, palvoja. Itse tutustuin Moulanan meininkiin ensimmäistä kertaa 1992 julkaistulla albumilla, joka on otsikoitu - kuten monet muutkin mestarin levytykset - lakoonisesti nimellä Nadhaswaram. Tämän levyn yksi kohokohta on thavil-rumpua takovan A.R. Subramaniamin ekstaattinen, taitavasti ja tehokkaasti nadien ja meridiaanien tuhansia solmukohtia hereille naputtava soolo.
Nadhaswaram-musiikkia esitetään useimmissa etelä-Intian hindutemppeleissä aamu- ja iltarituaalien aikaan. Nykyteknologian ansiosta meillä on mahdollisuus kuunnella esim Sheik Chinna Moulanan soittoa kotioloissa mihin vuorokauden aikaan tahansa. Tämä ei ole mielestäni yksioikoisesti hyvä asia, sillä musiikin merkityksellisyys kalpenee vääjäämättä aina, kun musiikki irrotetaan alkuperäisestä kontekstistaan ja tarkoituksestaan.
Toiselta kannalta katsottuna on kuitenkin ihmiskunnan kannalta suuri siunaus, että esim vanhojen korkeakulttuurien vaalimiin uskontofilosofioihin ja esoteerisiin äännejärjestelmiin perustuvia informaatioimpulsseja voi nyt äänitteiden välityksellä vastaanottaa kaikkialla maailmassa.
4 Jimi Hendrix Experience - Electric Ladyland
Kappalemateriaalin hajanaisuudesta huolimatta Jimi Hendrixin tupla-albumi Electric Ladyland on yksi sähköisen musiikin historian tärkeimmistä levyistä: Suuri Työ. Se on metafyysisen melankolian mestarin ja Einsteinin veroisen näkijäneron tutkimusmatka mieleen ja avaruuteen, seksuaalisen jumaltulen liehuntaan, meren ja veden salaisuuksiin, aineen aaltoiluun.
Electric Ladylandin tuimasta, tummasta soitosta välittyy intentio avata väylä näkymättömään energiatodellisuuteen ja johdattaa kuulija ehdollistuneen, pienen mielensä keloista kosmisen tapahtumisen mandalaan. Siellä kaikki rajat ovat vain hentoja kokemisen ääriviivoja, joiden yli spirituaalin euforian ja autuuden aallot lainehtivat.
Hendrixin kitarataidetta meditoidessa kannattaa visualisoida itselleen sellainen, astraalinen, tai buddhinen avaruuspuku, jóta pystyy käyttämään myös sukelluspukuna kaikkia sateenkaaren värejä heijastavassa kaikkitietoisuuden valtameressä.
5 Grateful Dead - Live Dead / Grayfolded
Shall we go,
you and I
While we can?
Through
the transitive nightfall
of diamonds.
Grateful Deadin alunperin kaksois-LP:nä julkaistun Live Deadin yhden levypuoliskon täyttää psykedeelisen rockin evergreen, Robert Hunterin sanoittama Dark Star. Se on ikään kuin Hendrixin Electric Ladyland yhteen kappaleeseen tiivistettynä.
6 Klaus Schulze - Timewind
Klaus Schulzen 70-luvulla ilmestyneet pitkäsoitot olivat omaäänisiä ja tärkeitä avauksia Mielen Aikaan, Age of Mind. Vuonna 1976 julkaistua, salaperäisesti ja kohtalokkaasti humisevaa Timewindia pidän syntikkamusiikin monumenttina.
Aikatuulen musiikki kuvaa maailmaa vailla kiinteitä objekteja ja ajan vakioita. Se puhaltaa aivoista ja muista unelmiemme alustoista uljaita lentoaluksia ilmaan ja opastaa ne esi-historiallisten höyryjen läpi iäti psykologisen ja historiallisen ihmisyyden tavoittamattomissa pysyviin olevaisuuden maisemiin.
Timewindissa voi aistia klassiselle taidemusiikille sukua oleva juhlallisuutta ja draamallisuutta, syntetisoitua pömpötystä, mutta silti se on malliesimerkki siitä, miten moderni, sähköinen musiikki alkoi 60- ja 70- luvuilla vyöryttää esiin vanhalle musalle vähemmän ominaista, värähtelevää ainesta.
Klassinen musiikki kuvaa paljolti tapahtumia ja tunteita ja niiden irrottelua, jotka liittyvät ns. "tämänpuoleiseen": sotiin, vallankumouksiin ja erilaisiin fyysisiin touhuihin. Jos kuuntelemme nykypäivän musiikin muotoja havaitaan kuinka niissä tälläinen värähtelevä aines on voimistunut. Se ei kuvakaan niin paljon tekemistä kuin olemista. Enemmän sisäisiä kokemuksia. Kuinka tajunta laajenee ja mitä siitä seuraa. Värähtelyt vievät ihmistä pois "täältä", pois fyysisestä maailmankuvitelmastaan jonnekin missä värähtelevä tapahtuminen on keskeistä, jossa tajutaan värähtelyn ensisijaisuus. Jossa tajutaan ihminen värähtelijänä.
K. Oso Laakso - Musiikki ei ole kelaamista (Uuden Ajan Aura 6/1979)
70-luvun jälkeen Schulzen levytysten taso lässähti. Esim Tangerine Dreamin tuotanto, ajoittaisista tason notkahduksistaan huolimatta, tarjoaa huomattavasti Schulzen katalogia eheämmän ja laadultaan yhtenenäisemmän discografian tajunnallisten svengien kalastajan iloksi ja hyödyksi.
Vielä T Dreamiäkin vakaammin on edennyt synteettisen avaruusromumusan veteraani Harold Budd. Itse arvostan erityisesti albumia The Pavillion of Dreams (1976). Se on ylitsevuotavan lyyrisen lumouksen malja, jonka sisältöä nauttiessaan löytää helposti itsensä valkoista valoa säteilevästä,samadhisesta suvannosta.
Synteettis-psykedeelisestä taidemusiikista puhuttaessa Pink Floydia ei voi jättää mainitsemattta. Bändin taiteelliset uroteot ovat yleisesti tiedossa. Siten jokainen voi mietiskellä, mikä mysteerinen voima jyllää silloin, kun neljästä melko tavallisesta jampasta kuoriutuu yhteisen projektin puitteissa, yhteisen projektoinnin ja ideakollektivismin puitteissa, mestarillisia universaalin vision näkijöitä ja kuvittajia.
Kun kuuntelin Pink Floydin Dark Side of the Moon -levyä, koin siinä jotkut kohdat aivan käsittämättöminä välittämisinä. Siinä välitettiin sellaisia kulkuja, että sitä on mahdotonta kuvata ... Siinä oli sellainen energialla ajamisen tai ratsastamisen tuntu.
K. Oso Laakso).
7 Miles Davis - Bitches Brew
Carlos Santana (Caravanserai, Lotus, Love Devotion Surrender) on sanonut edesmenneen ystävänsä, Miles Davisin, tehneen tahtomattaan spirituaalia staffia. Täsmällisempää olisi ehkä todeta, että Miles Davisin musiikki ei ollut pyrkimyksiltään ja lähtökohdiltaan spirituaalia, mutta siinä oli kosolti inhimillistä tunnetta isompaa spirittiä. Henkeä, henkevyyttä. Se oli mahdollista, koska Milesilla oli yhteys musiikin henkiin.
Bitches Brew (1970) - jonka jälkeen Milesin musikkia oli enää mahdotonta sovittaa karsinaan nimeltä "jazz" - on kuin soundtrack yksilön ylösnousemusta julistavan, modernin ajan ihmisen eksistentialistiselle odysseialle piilotajunnasta paljastuvien myyttisten monoliittien varjossa. Levyn voi käsittää myös ekspressionistisena tanssiinkutsuna vuorelle - joka on ensin valloitettava. Ääntä käyttää iso ego. Niin iso että se saattaa ainakin hetkittäin olla yhtä itsensä superegon, Shivan, kanssa.
Miles jammaa faaraon muinaisessa hoviorkesterissa (Pharaoh's Dance), purskuttelee noidan keitoksia (Bitches Brew), manaa demonit matalaksi (Miles Runs the Voodoo Down) ja rakentaa levyn lopussa korean Svengin pyhätön (Sanctuary). Soitto viestii ymmärrystä siitä, minkälaiset energiat vievät ihmisen tuhoon ja lamaantumiseen, ja mitkä täyteen, esteettömään elämän kukintaan. Musiikkia tehdessään Milesilla oli kyky vetää sisäisyytensä ristiriitaiset yllykkeet keskuskanavaan ja muuntaa ne siten hajaannuksen ja hulluuden selättäväksi voimalinjaksi. Tästä on Milesin monilla levyillä kyse.
8 Mahavishnu Orchestra - Birds of Fire / Visions of the Emerald Beyond / Between Nothingness & Eternity
Bitches Brew´llä on yksi raita, jolla Miles itse ei ole äänessä lainkaan. Teoksen nimi on John McLaughlin ja pääosassa on tietysti McLaughlinin kitarointi. Se on pääosassa myös 1972 perustetun Mahavishnu Orchestran levytyksissä. Tämä sanottuna mitenkään väheksymättä muiden Orkesterissa soittaneiden artistien - Billy Cobham, Jan Hammer, Jean-Luc Ponty ym - ansioita.
Parikymmentä vuotta kuulostelin, kuuntelin, ihmettelin - ja ihastelinkin - Mahavishnu Orchestran äänitteitä ... vasta sitten aloin todella tajuta yhtyeen musiikin kantavan rakenteen ja sen ilmiömäisen suuruuden ja loistokkuuden. Joskushan on nimittäin niin, että musiiki ei ota auetakseen pitkänkään ajan kuluessa, mutta sinä jatkat sen opiskelua, koska vaistoat, että siinä musassa on jotain merkittävää, merkityksellistä...
Mahavishnun levytykset ovat yliaistillisiin korkeuksiin kurottavia ylistyksiä jumaluudelle. Transkendenttisen rakkauden harrasta harjoitusta ja ykseyden hurmiota. McLaughlinin sävellysten ja improvisaatioiden rakenne ja mentaliteetti ovat hyvin erilaiset kuin intialaisissa ragoissa, mutta musiikista on kuitenkin helppo löytää sellainen emotionaalinen, puhdistumisen ja ikuisuuden kaipuun virtaus, joka on selkeästi Gangesin haarautuma. Paramahamsa Ramakrishna olisi taatusti villiintynyt Mahavishnun mainingeista.
9 John Coltrane - Love Supreme / Sun Ship / Live in Japan
+ kaikki
Jos tämän musiikin jättiläisen tuotanto ei ole tuttua huttua, niin hyvä aloituslevy voisi olla Love Supreme. Kosmisen jazzin korkea veisu. Rauha, rakkaus, harmonia vallitsee. Vakaana ja vakavana. Soittajan sydämen kaipuun täyttymyksestä imee elinnesteensä puhdas lootuksen kukka.
Sun Shipille, Live in Japan -boksille (4 cd:tä) ja muille Coltranen kokeellisen kauden levytyksille ovat tyypillisiä atonaaliset äänimyrskyt ja kakofoninen "kielillä puhuminen". Trane syöksähtelee fonillaan ulos viivastolta, vuoroin kaiuttomiin avaruuksiin, vuoroin hermoston sokkeloisiin putkistoihin. Syntyy henkisen läpimurron soundtrackia ja sutraa. Sellaista hänen avantgardistiset(kin) luomuksensa selkeästi ovat. Ääritilojen kartoitusta ja alkuäänen purkauksia. Kundaliinin hehkutusta, hallusinatorisia rukouksia, metafyysisen tyhjyyden tiedostamiseen mieltä transponoivien koodien sarjoja.
Tranen vaimon, kosketinsoittaja Alice Coltranen luomuksille kannattaa myös kallistaa korvansa. Niiden ääreltä voi jatkaa sitten matkaa vaikkapa trumpetisti Don Cherryn seurassa. Jos halajaa vaeltaa tajunnassaan pyramiideille ja lentää sieltä galaksin katolle, niin matkanjohtajaksi kannattaa valita Sun Ra ja hänen Arkhestra-orkesterinsa.
Toki korkeista kohteista kiinnostunut tajuntamatkaaja voi myös nousta Qawwali-junaan, jonka veturinkuljettajana on Pakistanin iso poika, sufi-laulaja Nusrat Fateh Ali Khan. Kun Khan ja kuoro lataa Allahin nimeen ja Profeetan kunniaksi, niin kyllä silloin alkaa purje pullistella toivioretkeläisten paatissa, vaikka se olisi junalauttasydeemi peräpohjolassa. Me vääräuskoiset pystymme kulkemaan samoilla kiskoilla Khanin ja hänen bändinsä kanssa, koska heidän fundamentalistinen liturgiansa svengaa yli rajojen, siinä on isosti kosmista jazzia.
10 Karl Heinz Stockhausen - Stimmung
Helsingin Sanomien edesmennyt kriitikko Seppo "Mätämuna" Heikinheimo oli sitä mieltä, että Stockhausenin puhekuorolle laadittu sävellys Stimmung ei ole musiikkia, vaan "rituaali". Ikään kuin taide ja ritualismi olisivat toisensa pois sulkevia asioita.
Stimmung on saksalaisella, matemaattisella täsmällisyydellä etenevää jumalten ja jumalattarien teatteria; kummat, surrealistiset ilkamat; 72 minuuttia suggestiivisten äänteiden ja vibraatioiden taikaa. Esitykseen kuuluu resitativiista veisua, korinaa, muminaa, kurkkulaulua ja kuiskuttelua, huokauksia ja kiekaisuja. Vuoroin monotoniaa, vuoroin kuulaita konsonanttien aaltoja ja äänien rytmistä polyfoniaa. Libretto on osin saksan-, osin englannin kielistä absurdismia plus muinaisten jumalien nimien - Shiva, Vishnu, Gaia ym - toistoja. OM! BHOM!
11 Keith Jarrett - Köln Concert
Jokaisen konsertin yllä väijyy kuolema
- Keith Jarrett
Kaiken mitä olen käsittänyt mustan ja valkoisen välisestä suhteesta olen oppinut kuuntelemalla Keith Jarrettin pianonsoittoa.
Aloitin tutustumisen Jarrettin pianoimprovisaatioihin levyllä Köln Concert (1975). Se esittelee Jarrettin sekä romanttisena taivaanrannanmaalarina että hurjapäisenä kaikkeuden kiitäjänä kilkuttamassa ilmoille kirkkaita hopioita kallonsa akustiikasta. Paljaasti ja suorasti hän tämän tekee. Jarrett soittaa kuten tuntee, mutta myös ylentäen persoonalliset tunteet laajemmalle tasolle, osaksi ikuisuuden intervalleja. Tässä ehkä piilee Jarretin musiikin ilmiömäisen kauneuden ja jatkuvuuden - kauneuden jatkuvuuden - salaisuus, johon kuulijalla on lupa ottaa osaa. Minne henki vaati [säveliä] kulkemaan sinne ne kulkivat - minne vain henki kulkemaan vaati (Hesekiel).
Jarrettia raskaamman sarjan soolopianointia takoo ja pimputtaa Cecil Taylor. Hän tuntuu usein - samoin kuin esim Coltrane - tutkivan musiikillaan sitä, kuinka laajaksi ihminen voi identtiteettinsä venyttää ilman, että kumilenkki katkeaa; ilman että toiminta losahtaa neuroottiseksi sekamelskaksi.Taylorin soiton herkeämätön yllättävyys ei kuulosta itsetarkoitukselliselta oman kekseliäisyyden elvistelyltä, vaan pikemmin musiikin itsen tarkoitukselta manifestoida tosi luovuuden diversiteettiä.
12 Augustus Pablo - Earth Rightful Ruler / King David's Melody / East Of The River Nile / Rockers Come East ym
Klassinen dub reggae värähtelee vanhatestamentillisella artikulaatiolla psykedeelisen herkkyyden ja kosmisen voiman asiaa. Melodicamestari Augustus Pablo oli myös dub-mestari. Majesteetillinen juhlavuus on hänen, yhtä aikaa ylevien ja naivististen, sävelkuvioidensa ominaislaatu. Jos kuuntelijalla on kolmas korva auki, niin ihanan puhtaita ja avaria tiloja Pablon melodica-aarioiden keskittynyt määrätietoisuus ja hienoviritteisyys tajuisuuteen auraa.
Pablon seurassa voi lähteä mystiselle rekiretkelle auringon ympäri. Tai olla vain paljas kuin zen ja aistia, kuinka atomit tanssivat Pablon dubeissa ja instrumentaaleissa, ja kuinka kirkkaina voivatkaan musiikin virittäminä kiiltää sydämestä sojottavat sakarat. Pabloa reteemmin ja jyrkemmin mielen kuplaa poksauttelee äänitieteilijä Lee Scratch Perry, varsinkin klassikkoalbumeillaan Super Ape ja Return of the Super Ape. Molemmat levyt ovat suurta, henkistä opetusta.
Pablon ja Perryn biisit ovat lyhyehköjä kuten reggaessa on tavallista. Laajemman, vähemmän fragmentaalisen (ja vähemmän sähköisen) äänimaiseman tajuntamatkaajalle avaa jamaikalaisen rastarumpalilaulajan, Ras Michaelin ja hänen yhtyeensä 70-luvulla nimellä Dadawah levyttämä Peace and Love. Tämä neljä pitkää chanttia sisältävä uskonnollisen musiikin monumentti ilmentää sitä, miten maailman halki kuljetaan laulain ja kuinka ihana on sielujen toiviotie...
Dadawahin kamelikaravaanikyydin lailla keinuva soitto soi kaipuuta Zionin kaupunkiin, jota seitsemän sinetin avaaja, PääLuoja hallitsee. Dadawahin muusikoille muinaista pyhää huokuva rummutus ja veisuu ovat kulkuneuvoja henkiseen sfääriin, mutta samalla Ras Michaelin ja muiden rastojen äänistä ja soitosta tulee ajan myötä lopullinen kokemus itse, transkendenttinen elämän täydellinen täyttymys aineettomassa ilmestysmajassa.
13 Esa Kotilainen - Ajatuslapsi
Esa Kotilaisen mystinen musiikkisatu, Lobsang Rampan kirjan inspiroima syntetisaattoriteos Ajatuslapsi (1977) kuvastaa ja virittelee tajunnantiloja, joita suomalaisessa musiikissa on hyvin vähän käsitelty. Unisalissa, Avartuva näkemys ja Ilmassa ovat levyn raitojen otsikot ja ne jo antavat viitteitä siitä millaisesta "sisäisen sankarin" matkasta levytyksessä on kyse.
Ajatuslapsi omaa tiettyjä yhtäläisyyksiä toiseen kotimaisen psykedelian klassikkoon, Pekka Strengin Magneettimiehen kuolemaan. Lauri Nykopp ´in LP Y (1983) sitä vastoin irtaantuu tyystiin em levyjen romanttis-harmonisesta mystisyydestä. Y on raju, saksafoneilla, didjeriduulla ja muilla puhaltimilla toteutettu, samanistinen, arkaaisella aksentilla pärisevä soolo.
Täysi kantavuus, ideatason suvereeni konkretisointi, tästä esi-isien ja maan voimia pintaan manaavasta törinästä puuttuu ja sen vuoksi harvoin olen sitä kuunnellut. Halusin kuitenkin ottaa Nykoppin albumin esille tässä yhteydessä, koska Suomessa on yhä vieläkin harvinaista lähestyä soittamista siinä tarkoituksessa, kuin mitä Nykop tekee levyllään, jonka tietyt osuudet toimivat mytologisen mielialan virittäjinä totisesti kyllä.
14 Goa Gil - koko tuotanto
Intiassa jo vuosikymmenten ajan päämajaa pitänyt, syntyjään amerikkalainen goa-trancen pioneeri Goa Gil kiitää ympäri maailmaa veivaamassa soundeja reivaaajille, ja aina ovat jumalten kuvat ja patsaat tämän sadhun työpisteessä esillä. Goa Gil kokee tekevänsä hengellistä työtä tuottaessaaan ja levittäessään digitaalista mielenräjäyttämisen ja vibojen kohottamisen evankeliumia.
Goa Gilin framille noston tässä voi käsittää symbolisena eleenä. Sillä ei Goa Gil välttämättä ole alan huipputekijä (edes minulle), mutta ei minulla ole aavistustakaan kuka se voisi olla !!! Onhan goa-trancen ja muun reivimusan julkaisuvolyymi valtaisa ja nimikkeitä on satoja, jos ei tuhansia. Minun on vaikea käsittää, miten kukaan voi pysyä kärryillä läheskään kaikesta siitä mitä on tekeillä.
Reivimusan kuuntelua kotioloissa voisi pohtia samalta pohjalta, kuin etnisiä rituaaliäänitteitä sisältävien levyjen käyttöä. Onhan esim goa-trance-sätkytyksen kokemiselle oikea, luontainen ympäristö ja tila reivitapahtuma. Kotikuuntelussa tätä matskua ei aina voi luukuttaa asiaan kuuluvilla äänenpaineilla, ja tämä tietysti vaikuttaa suuresti siihen miltä musa TUNTUU kehossa, aurassa ja mielessä. Mutta saattaa se olla niinkin, että on sittenkin iisimpi saada yhteys koko maailmaan, kun ei pompi minkää hikisen massan keskellä, vaan on kaikessa rauhassa kotona ja hyvistä steroista sykkii sisäavaruuteen esim jotain etevästi tehty goa-trancea ...
15 Nina Hagen - Om Namah Shivay
Nina Hagen on kai nykyisin Jeesuksen morsian, mutta sitä ennen hänellä oli "hindukausi". Sen aikana, v 1999, näki päivänvalon tämä hindulaisia rukouksia ja mantroja sisältävä levy.
Nina Hagenin mantraaminen ei kulje täysin traditionaalisia latuja. Hagenhan on laulajana aivan jotain muuta, kuin tyypillistä kirkkokuorotyttötyyppiä. Hinduvirsiinkin hän vuodattaa punkrokkarin verta sydämestään, eikä epäröi hyödyntää myöskään teatterin ja kabareen keinoja.
Ei Shiva Shankara´lle ole ennen Nina Hagenia vastaavanlaisilla viboilla levyllä laulettu. Hagenin vokaalit ovat hurjasti kiemurtelevia, hengellisen passion lieskoja, joista rönsyää minulle visio Ninasta tanssimassa jumalalleen pyhän porton tavoin. Naisen ääni kietoutuu julkeasti Shiva lingan ympärille kuin käärme. Nina kiusottelee ja kiihottaa herraansa kiivaasti, koska halajaa nähdä joogien kuninkaan voiman koko komeudessaan; sen kuinka Shiva säilyttää jumalaisen tyyneytensä kaiken seisottavan showaamisen keskellä ... Yhtyminen Shivaan tapahtuu yliastisella tasolla, ilman himokkuutta. Nina Hagenin Om Shiva Shakara! kajahtaa ilmoille riemulla ja voitokkaana.
Shiva-bhajaneja on Intiassa levytetty tietysti runsaasti. Omalle tielleni on osunut mm Shiv Dhunin levy Om Namah Shvay, jota pidän kallisarvoisena aarteena. On aina ollut suuri ilo yhdistää oma ekstaasinsa jylhästi laulavan Shiv Dhunin ekstaasiin.
16 Vaiyasiki Das - The Way of Love
ISKONin tallista on vuosikymmenten kuluessa pursunnut maailmaan musaa paljon. Toistaiseksi lähes ainut minua isommin sykähdyttänyt harekrishna-possen levyjulkaisu on Vaiyasi Dasin perinteistä, hengellistä musiikkia sisältävä cd The Way of Love. Vaiyasiki Dasin stydiä tenoria säestää sarangista, huilusta, sarodista, bongoista ja dotaran soittajista koostuva ryhmä.
The Way of Loven lauluissa vuodatetaan sydämen itkua ilman kyyneleitä. Albumi on upea näyte siitä, miten laulaja voi olla yhtä aikaa tyyni ja hurmioitunut. Varsinkin levyn avaavaa Gopinath kutoo todella taiten yhteen rauhan, rakkauden, palvonnan ja ekstaasin virrat.
V Dasin vuodatusten profaanit pyörteet ja värähtelytasot eivät ole mihinkään tiettyyn uskoon sitoutuneita ilmiöitä. Vaikka en Krishnan seuraaja olekaan, on tämän musiikin soidessa ollut joskus ihanaa valvoa ja palvoa.
17 Terry Riley - In C / Shri Camel / Rainbow in Curved Air
Terry Rileyn pyhän pulssin ja pulputuksen soljuessa tilaan, tulee kodista kuin kodista tajunnan laajentamisen temppeli. Riley pelaa parametreillä shivasutraa, loihtii äänistä, niiden viiveistä, kaiuista ja sekvensseistä buddhisia mandaloita. Hän on säveltaitajana kuin mantrojen lähdekoodeja prosessoiva, sähköisen musiikin Milarepa. Minulle Riley onkin levyjensä välityksellä ollut tärkeä meditaation opettaja.
Rileyn minimalistinen orkesteriteosäänite In C (1968) rakentuu 53:sta yhden tahdin mittaisesta melodiapätkästä. Muusikot toistavat niitä niin monta kertaa kuin haluavat ja siirtyvät sitten seuraavaan kuvioon. Musiikki ei liiku mihinkään, eikä muutu miksikään, mutta on silti jatkuvan vaihtelun ja muuntumisen tilassa. Tajunta on tajunta.
Sähköuruilla soitetut soololevytykset Shri Camel ja Rainbow in Curved Air ovat In C:tä eteerisempiä ja psykedeelisempiä meditaatiorunoelmia. Meidän oman mikrokosmisuutemme, tai "jumalallisuutemme", molekyylirakenne Terryn suloisissa kipaleissa paljastuu.
Meditoidessa Rileyn levytysten ikiloisesti kuplivasta äänikudelmasta on helppo havaita oman energiakehon hahmo ja kartasto. Kuten on myös helppoa ja helpottavaa sulautua Rileyn soittamien sävelsarjojen metafyysisiin maailmoihin. Silloin olet siellä missä jumalat lepäävät - siellä missä he uneksivat ja kehräävät avaruuksiin niitä ihanan plastisia värähtelymuotoja, jollaisia Riley maniskastaan meille manipuoloi.
Levyllään Songs For The Ten Voices Of The Two Prophets (1984)Terry Riley myös laulaa. Hänen laulunopettajanasa oli intialainen Pran Nath, jonka omaakin vokalisointia on erinäisille äänitteille tallennettu. Jos se tuntuu itselle läheiseltä materiaalilta, niin ainakin Bhimsen Joshiin kannattaa tutustua seuraavaksi. Modernin musiikin puolelta Rileyn hengenheimolaisia ovat monumentaalinen minimalisti Steve Reich ja minut & monet muut läpikuultaville mentaalitasoille levyllään Glassworks herättänyt Philíp Glass.
18 Francisco López - Untitled (2005)
Konkreeettiseen musiikkiin ja elektrokokeellisen droneen erikoistunut Francisco López on julkaissut kymmeniä äänitteitä. Omaksi suosikikseni on valikoitunut elegantisti dramaattinen Untitled vm 2007.
Sana musiikki tarkoittaa Lópezin yhteydessä järjestettyä ääntä tai ääniarkkitehtuuria, ei nuottien soittamista jollain instrumentilla. Lópezin levytykset näet perustuvat äänidokumentaatioihin joita hän on eri kohteissa (sademetsissä, suurkaupungeissa ...) tehnyt.
Untitled sisältää moninaisten ääriäänien - kohinoiden, suhinoiden, pamausten, korahdusten, pihinöiden - erityisen nopeaa tai erityisen hidasta vaihtelua. Äänet eivät tässä teoksessa virtaa, koska levyn äänimaailmalla ei ole ulkoreunaa eikä siihen liity narratatiivista rytmiikkaa. Musiikin tilavuus ja massa ovat yhtä. Äänettömissä kohdissa myös.
López on itse kuvannut musiikkikäsitystään transsendenttiseksi ja kyllä hänen levytyksiään kuunnellessa sellainen tunnelma tulee, että nyt tiukuu kuulokäytäviin just niitä ääniä äänien takaa (Nurmio). Ääniä ennen äänien ilmaantumista. Pimeydestä ja tyhjyydestä veistettyä ääntä. Sateesta ja lämmöstä eristettyjä äänteitä. Esiverbaalista maailman ääntä. Tuntemattomien olentojen ääntelyä. Kummittelevia mikroääniä.
Kun Lópezin soundit päästää - maksimaalisella teholla mieluiten - omaan psykofyysiseen akustiikkansa, kaikki vastustaminen on syytä sammuttaa ja antaa äänien kohahtaa esteettä mielen ja hermojärjestelmän lävitse. Silloin saattaa käydä siten, että viaton äänilevyn kuuntelutilanne omassa olohuoneessa muuntuu henkilökohtaiseksi mysteeriotapahtumaksi. Se räjäyttää vaikun pois hengellis-kehollisesta systeemistä, jollainen me olemme.
19 Drikung Kaguy Monks & Peeter Vähi & co - The Path of Mantra
Tiibetin buddhalaista rituaalimusiikkia on runsaasti saatavilla ja se jos mikä on ainakin tiettyihin meditointitarkoituksiin soveliasta äänimaailmaa. Vuonna 2000 valmistunut The Path of Mantra tuo yhteen tiibettiläisen perinteen ja länsimaisen uuden musiikin.
20 Captain Beefheart & His Magic Band - Trout Mask Reblica
Tupla-albumi Trout Mask Reblican materiaalin harjoitteleminen kesti kahdeksan kuukautta ja sen levyttäminen kuusi tuntia. Trout Mask Reblicaa ei voi määrittää musiikilliseksi dadaksi tai surrealismiksi, mutta molemmista taidesuuntauksista on soundin kudoksessa kaistaleita.
Magic Bandin nurinpäin käännetty rytmiblues kaikkine freejazzin, avantgarden ja sekoboltsirockin vihahteineen raakkuu ja runnoo rujoa mökää, säröä ja häröilyä maailmaan, jossa vesi ei saa koskaan kiehua yli, ruoka palaa pohjaan, höyry nousta konehuoneesta, mikään elämässä mennä yli tai ali keskiarvon... Särkevää aaltoa Beefheartin maininki kaikkiaan manifestoi. Sen merkityksiä kuvamaan sopivat seuraavat, erään vanhan koulun teosofin huomiot atonaalisesta musiikista:
[Se] ... käyttää musiikillista voimaa sovinnaisten muotojen hävittämiseen. Se tahtoo saavuttaa kyvyn, mikä vapauttaa ennakkoluuloista ja poistaa kaiken sen, mikä estää ihmistä astumasta uuteen tunnemaailmaan, sekä kuvailla sitä musiikin avulla. Ymmärtämällä sitä työtä, mitä näennäisesti ruma musiikki suorittaa, merkitsee sen anteeksiantamista ja tälläisen musiikin tehtävänä on valmistaa tietä sille tulevaisuuden musiikille, joka puhtaammin ja kirkkaamin voi olla jumalallisen laulun tulkkina.
Margarete E. Cousins - Musiikki ja tajunnan laajentuminen (Teosofi 9/1934).
80-luvulla Beefheart vetäytyi musiikkialalta MS-taudin takia, mutta ehti sitä ennen tehdä useita, upeita, Kapteenin uusiutumiskyvystä ja luovuudesta kertovia äänitteitä, mm albumin Doc At The Radar Station. Tällä Tohtorin tutka-asemalla kaikki muusikot laulajaa myöten ovat tasaväkisesti rytmiikan kimpussa. Soittotyyli kertoo Beefheartin kiinnostuksesta Ornette Colemanin kehittämää harmolodic-teoriaa kohtaan.
Ornette Coleman, vanha helluntalainen, on yksi jazzin suurista saarnamiehistä. Suositan kuuntelemaan vähintäänkin Colemanin sävellyksen Space Church (Continuous Service). Siitä on tuplalevyllä In All Languages kaksi eri versioita,niistä se sähköisempi veto kiitää kaikkein etäisimpiin galakseihin saakka, luulen ma.
Mikäli Coleman (tai Coltrane) tuntuu liian repivältä tai raisulta, niin löytyyhän jazzin alueelta eteeristä ja rauhallista soundiakin mielenviritykseen mielin määrin. Yksi alan klassikoista on Tony Scottin Music for Zen Meditation.
Monia merkittäviä säveltäjiä ja muusikoita on yllä mainittu. Monia muitakin olisi aiheellista vielä mainita, mutta nyt on niin, että tämä katsaus tajunnanlaajennusmusaan loppuu heti kun olen kirjoittanut nimen John Gace.
Studio of time and experience
Here we experience the good and bad;
What we have, and what we had -
This session,
Not just another version.
Oh Lord, give me a session,
Not another version !
Bob Marley - Mix Up, Mix Up
osaa sessioon otti Dhrtarastra.
