Eurooppalaisen mystiikan historiassa englantilainen runoilija, hengentieteilijä, maalari, graafikko ja filosofi William Blake (1757 - 1827) on merkillisin ja ehkä myös merkittävin henkilö. Blake teki radikaalin irtioton aikansa uskonnollisista käsityksistä ja loihti valtavan, omavaloisen - kirjoituksista ja kuvista kostuvan - multimedialisen esityksen jumalaisesta todellisuudesta.
Blakelta julkaistiin suomeksi jo vuonna 1959 runoelma Taivaan ja helvetin avioliitto (ja muuta proosaa) Tuomas Anhavan käännöksenä. Sen jälkeen on julkaistu otoksia Blaken runoudesta Pertti Niemisen ja Risto Ahdin suomentamina. Tänä vuonna ilmestyi runoelma Milton Petri Hakkaraisen kääntämänä ja katsauksella Blaken luomistyöhön varustettuna: Jumalaiset näyt: Milton (Salakirjat, 2018). Teoksen nimi viittaa Runoilija John Miltoniin, joka tunnetaan parhaiten 1667 ilmestyneestä kirjasta Kadotettu Paratiisi.
Aihioita ajatteluunsa, runouteensa ja kuviinsa Blake omaksui mm. Raamatusta, Michelangelolta, kabbalaisuudesta, Shakespearelta ja Swedenborgilta. Omassa kirjoittelussaan hän ankkuroitui raamatullis-mystiseen sfääriin runsaasti kristillistä käsitteistöä viljellen. Blake pitikin itseään kristittynä - siitäkin huolimatta, että hän nimitti kristillistä kirkkoa Saatanan synagoogaksi. Blake ei tunnustanut esimerkiksi sellaisia dogmeja kuin neitseellinen sikiäminen, pelastuminen Kristuksen kärsimyksen kautta tai ikuinen helvetti. Kirstinopin kiivasta Jumalaa Blake nimitti Nobodydaddyksi (ei-kenenkään isä).
Blake ei uskonut persoonalliseen jumalaan, vaan kaikkiykseystietoisuuteen, josta kaikki materiaaliset ja henkiset kuviot ovat lähtöisin. Jeesus puolestaan on kaikissa ihmisissä piilevä jumalallinen ymmärrys ja samalla jokaisen ihmisen alkuperäinen yksilö. "Sinä ihminen olet, ei ole enää Jumalaa / opi ihmisyyttäsi jumaloimaan ..." Blaken mukaan "Jumalan palveleminen on Hänen lahjojensa kunnioittamista muissa ihmisissä, suurimpien rakastamista eniten ja jokaisessa hänen nerouttaan, joka on Pyhä Henki ihmisessä".
Blake siis samaisti ihmisen Jumalaan.Tämä ei tarkoita sitä, että ihminen lihallisena järkiolentona asetettaisiin Jumalan paikalle. Blake tähdensi alituiseen sitä, että ihmisen tulisi lakkaamatta kehittää itseään, omaa jumalaisuuttaan, ja tulla siksi mitä hän syvimmältä olemukseltaan on.
Se että polttopiste asetettiin ihmisen jumalallisuuteen ja sen toteuttamiseen ilman ikuisen helvetin pelkoa erotti Blaken jyrkästi Euroopassa vallalla olleista kristinuskon opeista. Blaken ilmaisema, ei-jumalkeskeinen uskonnollisuus oli lähes ainutlaatuinen ilmiö 1800-luvun Euroopassa ja tämä tekee Blaken hengentieteestä erityisen merkittävän ja mielenkiintoisen.
Ei-jumalakeskeisyytensä takia Blakesta löytyy yhtymiä Buddha Dharmaan ja siihen sisältyvään transsendenttiseen humanismiin ja tietoisuuden laajentamisen agendaan. Yhtymäkohtien ohella on tietysti useita eroavaisuuksia alkaen siitä, että buddhalaisuuden piirissä ei tunnusteta sielun tai itsen olemassaoloa. Buddhalaisuuden kanssa ei ole harmoniassa se Blaken visio, jonka mukaan kaikki olevaisen muodot kumpuavat universaalista tietoisuudesta ja että ihminen on "lankeamuksen" kautta eriytynyt jumaltajunnasta itsekeskeiseksi olioksi, jonka on määrä palata pyhään yhteyteen. Buddha Dharmaanhan ei sisälly uskomusta olemassaolon tietystä alkupisteestä: sellaista ei buddhalaisen tutkimuksen mukaan ole mahdollista määrittää. Ei ole siis alkutilaa, josta voisi "langeta", eikä valaistuminen ei ole palaamista yhtään mihinkään. Ehdollistuneen ja valaistuneen tietoisuuden välillä ei ole ylipäätään syy-yhteyttä: samsara, kärsimyksen pyörä, ei ole saanut alkuaan nirvanasta.
Pintatasolla tarkasteltuna Blaken maailmankuvassa ja filosofiassa on vastaavuuksia myös suhteessa joogafilosofiaan ja tiettyihin, ns. hindulaisiin filosofioihin Blake näki Itämaan viisaiden tavoin todellisuuden "harhana", mutta siinä missä Blake piti ihmiskunnan harhaan vajoamista traagisena erehdyksenä ja lankeemuksena, intialaisten joogien ja rishien elämänymmärryksessä harhan, mayan, olemassaolo käsitetään pikemminkin Jumalan (jumalien) leikkin aikaansaannoksena. Blaken katsannon ollessa erityisen ei-jumalkeskeisen, on "hindulaisuus" tunnetusti hyvinkin jumalkeskeistä uskonnollisuutta ja persoonalliseen Jumalaan uskovia on paljon Kalin, Shivan ja Krishnan palvojien keskuudessa.
.
Yksi Blaken perustavaalaatua olevista havainnoista oli se, että kristillinen kirkko, ja yleensäkin uskonnot, ovat tehneet ison virheen luokitellessaan seksuaalisuuden synniksi. Tästä on seurannut ihmisten seksuaalisen energian tukahtuminen ja miehen ja naisen tyydyttämättömyys. Nämä seikat ovat puolestaan johtaneet yhtäältä irstauden ja tekopyhyyden yleistymiseen ja toisaalta sotimisen kaltaisiin väkivallan purkauksiin. Blake siis oli eräänlainen esi-Reich. Orgonienergiateoriastaan tunnettu Wilhelm Reichän näki vahvan yhteyden tukahdetun, vinoutuneen seksuaalisuuden ja sotien & totalitarismin välillä. Blaken mielestä mustasukkaisuus on yksi, tärkeä este seksuaalisen energian esteettömälle virtaamiselle. Ilmeisesti juuri puolisonsa mustasukkaisuuden vuoksi Blake luopui aikeestaan ottaa itselleen jalkavaimo. Miltonissa Blake kirjoittaa:
... Mistä ilmaantuu tämä Kateus, joka virtaa pitkin vuoria?
Britannian naiset eivät olleet Kateellisia,
kun taas Kreikan & Rooman naiset olivat.
Blaken uskonnolliset ja seksuaaliset näkemykset eivät Blaken elinaikana saaneet suurta huomiota osakseen - ja ne jotka Blaken runoista ja kuvista tiesivät pitivät häntä yleensä pöpinä. Blakella ei ollut juurikaan yhteyksiä muihin romantiikan runoilijoihin, joiden vanhempaan sukupolveen hän kuului. Hänen ympärilleen kuitenkin muotoutui nuorten taiteilijoiden piiri, joka kunnioituksella vastaanotti sen mitä mestarilla oli annettavanaan. Uskonnollisissa kannanotoissan Blake oli fanaattisen jyrkkä ja omassa kannassaan ehdoton ja hän dissasi räikeästi vääräoppista väkeä olivat nämä sitten pappeja tai Francis Baconin, Isaac Newtonin ja John Locken kaltaisia, mekanistista tiedettä, filosofiaa ja ihmiskäsitystä edistäviä valistajia.
Tiivistetysti Blaken maailmankatsomuksen perusteet esittäytyvät muutamissa Taivaan ja helvetin avioliiton säkeissä:
Ihmisellä ei ole Ruumista erillään Sielusta: sillä se, mitä sanotaan Ruumiiksi, on se osa Sielua, jonka kykenevät erottamaan viisi Aistia, tärkeimmät Sielun pääsyaukot tänä aikakautena.
Energia on ainoa elämä ja Ruumiista peräisin, ja järki on Energian raja eli ulkokehä.
Energia on Iankaikkista Riemua.
Blaken oppi on paljolti energiaoppi. Pahuus ei ole niinkään energian käyttöä tietyllä tapaa kuin sitä, että estää toisilta heidän energioidensa vapaan virtaamisen - seikka johon Blake katsoi uskonnollisten auktoriteettien syyllistyneen.
Kahtena kirjana vuosien 1804 - 1815 aikana ilmestynyt Milton on kertomus siitä, kuinka runoilija John Milton erkanee taivaallisesta autuudesta, johon on kuolemansa jälkeen päätynyt ja lähtee suorittamaan minän totaaliseen hävittämiseen tähtäävää, täyttymyksellistä tehtävää. Runoelma ei silti ole pelkästään kuvaus yhden, tietyn yksilön taipaleesta henkisessä ulottuvuudessa:
Milton on koko ihmiskunnan tarina sen kosmisessa, todellisessa muodossa. Sen yhtenä pääkohtauksena on Palamabronin ja Saatanan välinen kiista tai taistelu [...] Runoelma päättyy kun Viimeisen Tuomion toteutumista valmistava Viimeinen Sadonkorjuu on alkamassa maailmassa.
- Petri Hakkarainen kirjassa William Blake: Milton - jumalaiset näyt
Viimeisellä tuomiolla Blake tarkoittaa ihmisen erillisyyden erheen päättymistä ja Mielikuvituksen, Mielen Kuvituksen tilaa:
Blaken Imagination eli Mielen Kuvitus on Ihmisen Valaistuneen Mielen tila, joka seuraa siitä että ihmisessä ei ilmene erillisyyttä Universaalista Tietoisuudesta (Ikuinen Ihmisyys) ja hän kykenee havainnoimaan sulautuneen mielen kautta Arkkityyppistä maailmaa.
- Petri Hakkarainen.
Kirjallisena luomuksena Milton on kuin Ilmestyskirjan, Danten Jumalaisen näytelmän ja Allen Ginsbergin runouden yhdistelmä, jossa on samantapaista, dramaattista koukeroisuutta kuin Madame Blavatskyn Salaisessa Opissa. Blavatskyn teksti liikkuu usein varsin vertauskuvallisella tasolla kun taas Blake ei pelaa symboliikalla oikeastaan lainkaan. Hänen runoutensa, kuten myös kuvataiteensa, lähtökohta on henkilökohtainen visio. Blake pyrki taiteessaan jäljentämään kosmisten voimien ja arkkityyppien manifestaatiot sellaisina kuin ne hänelle ilmestyivät.
Oi milloin saamme polkea Viinipuristiamme taivaissa,
korjata satoamme ilon huudoin ja jättää Maan rauhaan?
Muistakaa, kuinka Calvin ja Luther kypsymättömässä raivossaan
lietsoivat Sotaa ja jyrkkää eroa paavinuskoisten ja protestanttien välille.
Älköön nyt käykö samoin! Älkää käykö Marttyyriuteen & Sotiin!
Meidät asettivat tänne Universaali Veljeys & Armo varustettuina
voimilla joilla rajoittaa tätä pimeää Saatanallista kuolemaa,
ja että Jumalan Seitsemällä Silmällä olisi tilaa lunastukselle.
Mutta sitä kuinka tämä kaikki tapahtuu emme tiedä
emmekä voi tietää ennen kuin Albion on herännyt;
siihen saakka malttakaa hetki.
Myyttisiä ja historiallisia tapauksia toisiinsa risteyttävä Milton on huomattavasti Taivaan ja helvetin avioliittoa monitasoisempaa ja samalla sisäänpäin kääntyneempää, ja näin ollen myös monimutkaisempaa, kirjoitusta. Konstikkaaksi runoelman tekee jo pelkästään sen hahmojen ja erikoiskäsitteiden runsaus: Theotormon, Tirzah, Urizen jne (Miltonin suomenkielinen laitos sisältää Blaken karakteerien ja käsitteiden selitysosion). Raamatullista terminologiaakin Blake käyttää täysin oman mielensä mukaisissa merkityksissä.
Kaikkiaan runoelma on mahtavalla paineella ja yltiöpäisen laveasti tulvivaa, hämäräperäisiä detaljeja vilisevän, yksityismytologian vyöryä. Siihen syventyminen on vähän niin kuin lukisi intialaista muinaiseeposta, Rigvedaa, siinä mielessä että teksti tuntuu tulevan täysin toisesta, meille oudosta ajasta, sisältäen mega-merkillisen maailmanselityksen, jossa on kuitenkin jotain "alitajuisesti" tuttua. Vain paikoitellen runossa kohtaa sellaista nasevasti iskevää, välittömän oivaltamisen välähtelyä ja lasinkirkkaita, universaaleja päätelmiä kuin Taivaan ja helvetin avioliitossa.
Ennen Miltoniin perehtymistä suosittelenkin lukemaan Taivaan ja helvetin avioliiton, jos se ei ole ennestään tuttu ja hyvin muistissa. Se esittää Blaken ajattelun ja profetioiden periainekset ilmavasti ja konkreettisin kuvin, joita selkeän lyyrinen keskusvirta kuljettaa - ja siksi siitä saa pätevän pohjan lisäksi myös motivaation Miltonin tutkimiselle. Sillä motivaatiota Miltonin läpikäymiseen vaaditaan, sitä ei voi lukea läpi vain huvin vuoksi ja urheilun kannalta.
Miltonin lukeminen vaatii aikaa, ja oman aikansa, oikean hetken. Tekstiin on syytä suhtautua kärsivällisesti, rentoutuneesti ja vapautuneesti ilman välitöntä pyrkimystä purkaa visiot tarkkaan rajatuiksi aivoituksiksi. Tällä tavoin, hitaasti ja rauhallisesti lähestyen, runoelma saattaa avautua tajunnan screenillä maalaukseksi, jota voi katsella lähempää ja kauempaa, kerroksia ja pintaa, ja monenlaisessa valossa ja monesta eri kulmasta. Mainio asia, että tälläinen tarkastelu on tullut mahdolliseksi myös suomenkielisen version äärellä.
Uskon että vallankumous on hermostollinen ja aseemme ovat elektronisia.
- Tohtori Timothy Leary
80 vuotta sitten, 16.11. 1938 Albert Hofmann eristi lysergihapon dietyyliamidin. Viisi vuotta myöhemmin hän erehdyksessä nautti tätä nimellä LSD-25 tunnettua ainetta ja koki maailman ensimmäisen LSD-matkan. Psykiatrian ammattilaiset kohdistivat yhdisteeseen isoja odotuksia ja tekivätkin sen avulla merkittäviä havaintoja sisäavaruuden salaisuuksista. 60-luvun alussa Hofmannin tipat alkoivat vuotaa tutkimuskammioista taiteilijoiden, boheemien ja älypäiden käyttöön. Siitä lähtien on LSD:hen suhtauduttu suurten toiveiden ja odotusten vallitessa myös aktiivipsykonauttien keskuudessa.
Olen jo jonkin aikaa valmistanut kronikkaa ja filosofista tutkielmaa psykedeelisestä kulttuurista ja tätä tutkielmaa työstäessä on tullut vastaan runsaasti LSD:n humanistisena aivopommina ja yhteiskunnallisena muutostekijänä käsittävää aineistoa. Siten on ollut välttämätöntä miettiä: voiko miljoona psykonauttia olla väärässä uskoessaan siihen, että LSD:n (ja/tai muiden psykedeelien) avulla ihmiskunta voisi kohota uudelle hengen asteelle - ja pelastaa maailman?
Paul McCartney lausahti vuonna 1967, Beatlesien Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band -albumin ilmestymisen jälkeen:"Jos poliitikot ottaisivat LSD:tä, ei olisi enää sotia, köyhyyttä ja nälänhätää". Saman suuntaisia ajatuksia hautoi Dallas-sarjan JR Ewingnina tunnettu näytttelijä Larry Hagman. Pari vuotta ennen 2012 tapahtunutta kuolemaansa Hagman hehkutti Joy Beharin tekemässä tv-haastattelussa LSD:n autuaalisuutta - "se vei minulta kuolemanpelon" - ja oli sitä mieltä, että kaikkien poliitikkojen pitäisi tiputtaa happoa.
Albert Hofmanniltakin kysyttiin, olisko LSD:n laajalla käytöllä ihmiskunnana kollektiivista tietoisuutta herkistävä vaikutus, mutta hänellä ei ollut tähän vastausta. Hofmann kylläkin toivoi, että LSD palvelisi kaikkien kansojen henkistä hyvinvointia ja avaisi ihmisten mielet transsendenttisiin yhteyksiin. Timothy Learyn odotukset lysergiiniä kohtaan olivat vieläkin korkeammalla. Huimaa hyperbolaa hehkuvissa kirjoituksissaan hän ylisti LSD:tä jumalaisena, henkisestä turtumuksesta ja sokeudesta herättävänä yhdisteenä, eikä taivas ole rajana, kun LSD-raketilla posautetaan avaruuden tutkimattomiin korpimaisemiin...
Grateful Deadin äänimiehenä vaikuttanut LSD-kemisti Owsley Stanley uskoi 60- ja 70-luvuilla siihen, että LSD:llä voidaan jalostaa ihmiskunnan värähtelytasoa ja poksauttaa uusia psyykkisiä kykyjä pintaan. Kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin Stanley totesi eräässä haastattelussa, että hänen huomionsa mukaan happo tekee hyvistä ihmistä hyvempiä ja pahoista ihmisistä pahempia.
Myös kuulut kemistit Nick Sand ja Tim Scully kokkasivat kuuluisaa Orange Sunshineaan ideologisista syistä universaalin rauhan ajan siintäessä heidän horisontissaan.
Me ajattelimme LSD:tä vastavoimana maailman tuhoutumiselle. Me myös uskoimme että transsendenttinen LSD-kokemus voisi merkitä tekopyhyyden ja epärehellisyyden päättymistä. Toivoimme että se toisi lopun moninaiselle syrjinnälle ja ympäristön tuhoamiselle maailmassa. (Tim Scully, 2017)
Myöhemmin Scully menetti uskonsa LSD:n ainutlaatuiseen merkitykseen ja ymmärsi ettei sen avulla maailmaa paratiisiksi loihdita. Hänelle oli hätkähdyttävä asia havaita miten monet nuoret olivat joutuneet "pahalle tripille". Tämän lisäksi Scullyn aatosten vaihtumiseen vaikutti se, että hän näki monien ihmisten kokevan syviä, egottomia tiloja LSD-tripillä, mutta sen ulkopuolella nämä ihmiset olivat usein tiukasti omaa linjaansa vetäviä egoisteja. Saman suuntaisen lausunnon on antanut Learyn ja Ralph Metzerin kanssa Millbrookin happotankkia 60-luvulla isännöinyt Ram Dass (Richard Alpert). Ram Dass ei myöskään usko me hyvät vs. he pahat -tyyppisiin viholliskuviin ja taisteluun viholliskuvia vastaan. Tämän hän teki selväksi jo kollaasimaisessa teoksessaan Be Here Now (1971), joka avasi ilmestyessään sadoille tuhansille Amerikan hipille ja jipeille joogafilosofian sisältöjä (tähän mennessä kirjaa on myyty kaksi miljoona kappaletta).
Scullyn ja Ram Dassin mietteitä puntaroidessa on syytä pohtia myös sitä, onko "egottomuus" sinänsä ylipäätään ihanteellinen tavoite päivittäisessä elämässä. Voisihan näet ajatella, Kashmirin shaivismia soveltaen, niinkin, että (psykedeelisessä kokemuksessakin) egottomuus on vain yksi bardo, välitila, jossa on mahdollisuus synnyttää uusi, aikaisempaa laajempaan itseyteen identifioituva, dynaamisen joustava, psykologista ristiriidoista etääntynyt (väliaikainen) ego... Tämä on egoismia, jota voisi nimittää oman ainutlaatuisuutensa tiedostamiseksi ja yksilöllisyyden heräämiseksi. Kompa piileekin mielestäni siinä, että monen psykotrooppisen tutkimusmatkaajan(kin) kohdalla yksilöllisen ainutlaatuisuuden oivallusprosessi jumittuu oman erilaisuuden - ja jopa erinomaisuuden - korostamiseksi. Tästä on filosofi Markku Graae todennut osuvasti:
Jos yksilö kokee yksilöllisyytensä erilaisuudeksi suhteessa muihin yksilöihin eli poikkeavuudeksi, niin yksilöllisyyden edistämisestä tulee erilaisuuden edistämistä ja tähdentämistä. Seurauksena on, että toiminta määräytyy reaktiona toisten toimintaan tai toimitaan reaktioiden aikaansaamiseksi. Ja tämä on kaikkea muuta kuin itseohjautuvuutta.
Yksilöryhmien kohdalla tämän väärän orientaation seuraukset vielä korostuvat. Jotta ryhmä olisi voimakkaammin olemassa on oltava toisia ryhmiä, joiden suhteen ollaan karakteristisesti erilaisia ja joiden toimintaan voimakkaasti reagoidaan. (Katsaus 6/1986)
Amerikkalaisessa, psykedeelikulttuuria penkovassa kirjallisuudessa Vietnamin sodan vastainen joukkoliikehdintä esitetään LSD:n ihmisissä vapauttaman rauhan ja rakkauden vibraatioiden materialisoitumisena. Tätä on joissain kronikoissa tarjottu syyksi sille, että Yhdysvaltain hallitus, etenkin Nixon, kävi niin ärhäkästä sotaa LSD:tä vastaan. En väitä etteivätkö tälläiset teoriat ja johtopäätökset olisi perusteltuja, mutta ymmärrykseni mukaan asiat eivät edenneet - eivätkä yleensäkään etene - noin suoraviivaisesti.
Eräs Nixonin kabinettiin kuuluvista henkilöistä on joitakin vuosia sitten tunnustanut, etteivät LSD ja kannabis olleet heidän suurimmat huolenaiheensa 60- ja 70-luvuilla, vaan sodanvastustajat - ja koska sodanvastustajien keskuudessa käytettiin keskivertoa enemmän LSD:tä, saatiin huumesodasta oivallinen syy vakoilla, valvoa ja sabotoida rauhanaktivistien ja uuden vasemmiston touhuja. Mutta kaikki LSD:n suosijathan eivät olleet radikaaleja rauhanaktivisteja - ja hekin jotka olivat eivät välttämättä ottaneet osaa siihen poliittisesti argumentoivaan aktivismiin, joka sai alkunsa Vietnamin sodan vastustamisesta ja laajeni siitä, yhä edelleen jatkuvaksi, ekonomisia ja muita päivänpolttavia asioita koskevaksi taistoksi turuilla ja toreilla.
Helvetin Enkelien Kalifornian Oakland-osaston presidentti Sonny Barger ja iso joukko muita Enkeleitä rakastui LSD:hen 60-luvulla, mutta Vietnamin sodan vastaisen rintaman etulinjassa ei heidän harrikoitaan nähty. Sen sijaan Berkelyssä pidetyn, Vietnamin sodan vastaisen mielenosoituksen yhteydessä, joulukuussa 1965, Enkelit ryntäsivät mielenosoittajien kimppuun. Kirjailija, happopää Ken Kesey oli yksi joukkokokoontumisen puhujista. Hän oli ehdoton rauhanmies - mutta tässä tilaisuudessa hän käänsi, kirjaimellisesti, rauhanliikkeelle selkänsä, koska ei nähnyt protestoijien aktioita sen laatuisena toimintana, joka saisi sodat loppumaan.
Timothy Leary oli Keseyn tavoin rauhanpuolustaja - ja vielä lisäksi vallankumouksellinen pakana. Hänen vallankumouksensa ei kuitenkaan ollut olemukseltaan poliittinen, vaan hermostollisella tasolla tapahtuva metamorfoosi ja initiaatio kehittyneimpien aivopiirien käyttäjäksi. Amerikkalainen yhteiskunta on sairas, mutta sitä ei ole tarkoituksenmukaista murskata, vaan erkaantua siitä omalle tielleen - drop out! - ja olla tällä tavoin, uuden tietoisuuden agenttina, osa kansakunnan paranemista. Leary ei siten lähtenytkään happoveljiensä Jerry Rubinin ja Abbie Hoffmannin kelkkaan kun he julistautuivat vasemmistolaisiksi jipeiksi ja perustivat oman puolueen (The Youth International Party). Allen Ginsberg lähti. Hänen maailmankuvassaan uskonnollisen kokemisen ja poliittisen ajattelun välillä vallitsi orgaaninen kausaaliketju. Vielä Ginsbergiäkin konkreettisemmin psykedeelisen ja sosioekonomisen tietoisuuden integroi Stephen Gaskin, San Franciscossa 60-luvun lopulla erittäin tunnettu LSD-oraattori ja pitkätukkakommuuni The Farmin perustaja. Hän jopa päätyi vuonna 2000 USA:n vihreiden presidenttiehdokkaaksi.
Leary pyrki vitsinä Kalifornian kuvernööriksi vuonna 1970, mutta muutoin hän jätti poliittiset manööverit väliin. Leary tosin oli Ginsbergin ja kumppaneiden seurassa San Franciscon osoitteessa 1371 Haight Street tammikuussa 1967, jolloin siellä suunniteltiin suurta sodanvastaista mielenosoitusta toteutettavaksi seuraavana syksynä Washingtonissa. Mutta silloin Leary ei ollut paikalla kun suunnitelmasta tuli totta lokakuussa 1967 ja 70 000 mielenosoittajaa paineli Pentagonin hallintorakennuksen eteen Allen Ginsbergin, Ed Sandersin, Abbie Hoffmannin, Jerry Rubinin ja Gary Snyderin luotsaamina. He ilmoittivat nostavansa rakennuksen psyykkisen energian avulla sadan metrin korkeuteen. Käyttöön otettiin sekä raivon että rakkauden puhurit. Ed Sandersin johtama Fugs rokkasi ja rämisteli ja kiihotti kansaa yhtymään huutoonsa “Out, demons, out!” Allen Ginsberg puolestaan kilisytti kellojaan ja resitoi mantraa universaalin ykseyden spiritissä Abbie Hoffman performoidessa omalla tahollaan Pentagonia pahuudesta puhdistavia, rakkaudellisia energioita.
Seuraavana vuonna Chicagossa järjestettiin isot hulinat Demokraattien puoluekokouksen aikaan. Siellä aktiiviväki ei ollut enää happopäitä ja kukkaiskansalaisia, vaan poliittisia yippejä. Tästä eteenpäin poliittinen vasemmisto ja psykedeelikot(hipit) eivät enää välttämättä astelleetkaan samoja askelmia, eikä sellainen mystisen manaamisen ja maagisuuden meininki, johon psykedeelikot Pentagonin edessä yltyivät, ole juurikaan jatkunut tämän päivän maailmanparantajien demonstraatioissa.
Internetin ja muidenkin lähteiden perusteella näyttää siltä, että klassinen Kaikkiykseyden kokemus jyllää yhä psykedeelikoiden sessioissa. Erityisen usein nykyisin törmää raportteihin, joissa kerrotaan siten miten psykedeeleissä koetut valon ja rakkauden vuodatukset ovat johdattaneet tajunanmatkaajia ekologisten arvojen ohjaamaan elämäntapaan ja yhteiskunnalliseen valveutuneisuuteen. Kaikkiaan vastuuntunne koko biosfääriä kohtaan on noussut "tiedostavan", ei-viihteellisen LSD (ja psilosybiini/ayahuasca)-trippailun universaalisiksi teemaksi 2000-luvulla. Esimerkiksi laajasti psykotrooppisiin aineisiin perehtynyt kirjoittaja James Oroc on todennut, että nykyisin kun hän koputtaa "Tryptamiini Palatsin" oveen, häntä ei enää tervehditäkään ehdollistumattomalla rakkaudella, vaan sen sijaan muistutetaan perimmäisestä tietoisuudesta lähtöisin olevasta vastuullisuudesta "minua itseäni, minun heimoani, lajiani ja planeettaani kohtaan".
LSD on 60-luvulta lähtien vaikuttanut suuresti moniin asioihin ja muutoksiin maailmassa: musiikkiin, informaatosysteemien kehitykseen, muotiin, filosofiaan, elokuvaan jne. Valtava määrä ihmisiä on syöksynyt sen sysäämänä mielensä pohjattomuuteen ja noussut pintaan, jos ei aina uudestisyntyneinä, niin usein vähintäänkin energeettisesti syvärakenteessa virkistyneinä miehinä ja naisina. Psykiatrian alallakin on lysergiinistä on ollut "hyötyä" ainakin ihmisiä huumeriippuvuudesta ja alkoholismista parannettaessa. Tästä kaikesta huolimatta en itse usko LSD:n olevan mikään ihmelääke psyykkiseen disharmoniaan tai takuuvarma minättömyyden / superegon / kosmisen tajun ja ekologisen eettisyyden virittäjä.
Kyse ei ole vain siitä, onko set & setting - trippisession etukäteisvalmistelu ja henkinen orientaatio - pätevä ja onnistunut vai ei, sillä ratkaiseva pointti on se, että LSD on substanssina suuri mysteeri: arvoituksellisesssa yhteydessä DNA:n kanssa artikuloiva molekyylirakenne ja arvaamaton impulssi mielen tilassa. LSD:n psykiatrinen ja ideologinen kategorisointi on mahdotonta, kuten on sen eristäminen yhden, tietyn agendan edistämiseen varsin haastava aie. Siinä on epäonnistunut useampikin korkeilla aalloilla surffannut huimapää, törmättyään yllättäen johonkin yllättävään --- yllätykseen...
Olen nähnyt monen nuorenmiehen seisomassa psykedeelisen maailman avautumisen edessä ja mä oon tajunnut, että se on niille niin kova pähkinä, että mitäs nyt tehdään. Ajattele, kaikki aukee, koko maailma on sun edessäsi: saat, mene, astu ja rakenna, löydä ja vaella, ole hyvä. Sille merelle ei purjehdita helposti. (K. Oso Laakso - Oso´s Heavy Space Dub)
Mutta tietysti 80 vuotta on minimaalinen momentti Mielen Ajassa. Albert Hofmannin unelma saattaa vielä todentua. Ehkä tulevaisuuden Jetsonit ymmärtävät ja osaavat hyödyntää LSD:tä ratkaisevassa määrin enemmän, syvällisemmin ja laajemmin kuin tämän päivän Kiviset ja Soraset.
PS. Käsitteitä "ego" ja "superego" ei ole tässä artikkelissa käytetty freudilaisessa merkityksessä.
