Todellisuus ei ole ilmainen olotila. Sinun on omistettava aikaa päästäksesi siihen sisään. Itse asiassa sinun on työnnettävä taukoamatta aikapellettejä masiinaan pysyäksesi pelissä mukana.
Jos sinulta loppuu aika, siirryt ajasta ikuisuuteen. Tätä sanontaa käytetään vanhahtavissa muistokirjoituksissa kuolleista puhuttaessa, ja ainakin ajattelun kuolemista ajan päättyminen merkitsee, sillä ilman aikaa ei ole liikettä, ei edes ajatuksen liikettä.
Aikaa on olemassa ainakin kolmenlaista eri laatua. On hidasta, keskitasaista ja nopeaa aikaa. Tunnit eivät ole aina välttämättä saman pituisia kaikille. Luultavasti lähes jokainen ihminen on tehnyt tämän huomion. Aika on siis hyvin intiimi elämänalue.
Kaikkein välittömin ja suorin suhde meillä on, jo pelkästään kehomme kautta, nykyhetkeen. Ja jo kauan ennen Paulo Coelhon kirjoja kaikki teepussiaforismien laatijat tiesivät, että yksilön kannalta ei ole olemassa mitään muuta kuin nykyhetki ja että ihmisen "on elettävä hetkessä".
Hetki joka juuri nyt on käsillä ei tosin ole erillinen ja eristetty piste keskellä tyhjää avaruutta. Siihen sisältyy sekä menneisyys että tulevaisuuus, sillä - ainakin mikäli emme ole ikinä tavoittaneet riippumattomuutta psykologisesta menneisyydestämme eli, psykologisesta minuudestamme - suhtaudumme jokaiseen uuteen päivään menneisyyden kokemusten vaikutuksen alaisena ja pidämme nykyisyyttä lähinnä ponnahduslautana edessä olevaan aikaan.
Menneisyys tunkeutuu jokaiseen hetkeen myös fysikaalisten kappaleiden avulla. Olimme sitten sisätiloissa tai ulkosalla olemme menneisyyden ympäröimänä. Ovathan asiat ja esineet ympäristösssämme olleet olemassa jo hyvän aikaa. Samoin meidän kehomme.
Oso veti seikkailustaan sen johtopäätöksen, että me näemme tulevaisuuteen ryömimällä vanhojen helvetin kraatereiden läpi. Tässä ajatuksessa on varmasti vahvoja aineksia totuudesta. Oman ymmärrykseni mukaan tulevaisuus on kuitenkin mukana kuvassa aina. Tulevaisuus on optio, jonka veistämme näkyville niin, kuin runoilja tai kuvataiteilija kaivertaa mielessään olevasta aihiosta taideteoksen esiin.
Tulevaisuus on samalla ikään kuin paikka, sijainti, jonne teemme vääjäämättä matkaa ajan virrassa. Emme kuitenkaan pääse ikinä varsinaisesti perille "tulevaisuuteen", koska ajalla - sellaisena kuin olemme oppineet sen tuntemaan - on hammas, joka nakertaa jokaisen vuorollaan olemattomiin. Tämä on häkellyttävän armoton kaavio. Sen vuoksi ihmiskunta tekee kaikkensa torjuakseen ajan hyökkäykset: lakkaamattahan kehitellään esim. materiaaleja ja rakenteita, jotka ovat mahdollisimman pitkään kestäviä eli, aikaa uhmaavia.
Tiibettiläinen lama Tarthang Tulku toteaa kirjassaan Time, Space and Knowledge (1977), että "olemme lainanneet Ajalta energiamme ja kykymme mitata, ennustaa, keksiä, kontroloida ja kommunikoida ... mutta olemme kyenneet saavuttamaan niin vähäisen otteen Ajan dynamiikasta, että pienet kyhäelmämme hajoavat toistuvasti taivaan tuuliin."
Tarthang Tulku ei kiistä sitä, etteikö ajan ja "ajassa olemassa olevien" esineiden ja ilmiöiden välillä olisi jonkinlainen riippuvaisuusuhde, mutta hän kumoaa lineaarisen aikakäsityksen ehdottomuuden. Hän sanoo Ajan dynamiikkaan syventymisen paljastavan, että emme ole erillisiä kappaleita ajan virran kuljetettavina, vaan elämme avaruuksina (Suuren) Ajan läsnäolossa, josta saatamme löytää sisimmän olemisemme.
Tässä läsnäolossa ei ole sen paremmin "esineitä" kuin mitään erityistä kenttääkään, ainoastaan Suuri Avaruus ja Aika. Tämä on murskaava - mutta samalla niin luonnollinen - todellisen Olemisemme paljastuminen.
Tarthang Tulkun vision käsittäminen muutenkin kuin älyllisesti on vaativa, mutta ei mahdoton tehtävä. "Ensimmäinen askel ajalle avautumisessa voi tapahtua kun uskaltaudumme suorempaan kokemukseen sen kanssa saadaksemme läheisempää tietoa ajan dynamiikasta", kirjoittaa professori Kaisa Puhakka Tarthang Tulkun kirjaa käsittelevässä esseessään (Uuden Ajan Aura 2/1981):
Mutta ensin meidän täytyy ylittää pelkomme "ajan virtaa" kohtaan sekä halumme takertua ajan "hetkiin". Silloin olemme valmiit seuraavaan ajan kokemisen asteeseen, jolloin aikaa ei nähdäkään enää "vihollisena", vaan "liittolaisena", sinä "perustavanlaatuisena voimana, joka antaa hetken tehdä tietä toiselle, ja sinä tekijänä, mikä sallii jossakin tilanteessa tai hetkessä olevien kohteiden omata oma identtiteettinsä" (s.146).
Voimme saada välähdyksen tästä kokemuksesta siinä tuntemuksessa, joka meillä joskus saattaa olla kun tarkastelemme omaa tietoisuuttamme ajasta. Tällöin saatamme tuntea ettei "aika" ole mikään tajunnanvirtamme tapahtumien yläpuolella olevaa ja että tämä tajunnanvirta itsessään onkin aikaa. Tarthang Tulku ehdottaa kuitenkin menemistä tälläisen tuntemuksen taakse, oivallukseen, ettei aika ole mikään abstraktio, jonka olemme muodostaneet kokemuksistamme eri tapahtumista tai tapahtumain virrasta, vaan pikemminkin asia on toisin päin: "tapahtumat" ovat abstrahoituja ajasta; rajat jotka ovat tapahtumain välillä ja se "liima" joka liittää yhden hetken toiseen ovat itsessään aikaa.
Ryhtyessämme tarkastelemaan "omaa tietoisuutamme ajasta" huomaamme, että menneisyyteen ja tulevaisuudenkuviin on helppo uppoutua, mutta nykyhetki on hankalampi mennä sisään, vaikeammin tavoitettavissa. Se on sitä tyhjyytensä vuoksi.
Olemme tottuneet täyttämään ajan tyhjyyden mahdollisimman nopeasti viihteellä, työntouhulla ynnä muulla. Tämä on mekanistinen, henkiset väylät tukkiva ratkaisumalli. Sen käyttämisen sijaan voimme lähteä hakemaan uutta, avarampaa visiota todellisuudesta ja alkaa opetella syventymistä ajan dynamiikkaan. Me olemme tämä dynamiikka. Siksi siihen syventyminen tarkoittaa jokaisessa elämämme hetkessä läsnäolevan tietoisuuden avointa ja keskittynyttä havainnointia.
Tavallisesti tavalllisen ihmisen huomio on tietoisuuden tai ajattelun kohteissa, ei itsessään tiedostamisessa ja/tai ajatteluprosessin tarkastelussa, mutta tämän ei tarvitse olla lopullisesti lukkoon lyöty asetelma. Meditaatio on avain lukkoon.
Meditaatio tekee mahdolliseksi tarkastella, miten ja millä ehdoilla ajatuksemme syntyvät, liikkuvat ja katoavat, mitä on aika ja avaruus ajatusten välissä ... Siirrettäessä huomio tietoisuuden kohteista tietoisuuteen itseensä meditoijasta ja meditaation kohteesta tulee yksi, yhtenäinen olevaisuus.
Tässä kohtaa samadhia saattaa syntyä oivallus siitä, että meidän itseytemme on juuri tämä olevaisuustietoisuus. Yhtä lailla voi käydä niin, että usko itseyden/minuuden olemassaoloon romuttuu totaalisesti törmätessään sellaiseen tuntemukseen tai jopa havaintoon, että meidän kokemuksemme, meidän tietoisuutemme, olevaisuutemme on vailla kiinteää ydintä. Yksin tietoisuus hetken avaruudessa on Nyt.
Massatiedottomuuden raskas paino ei kumma kyllä jyrää kaikkia alleen. Yksilöllisiä pujahduksia ajan ulkopuolelle tapahtuu, ajan vääntyilemistä ja seisahtumista, ikuisuuteen havahtumista ... Näitä kokemuksia voi myös lähteä hakemaan hän, joka on utelias itsensä suhteen, ja ajan suhteen, ja epäileväinen vallitsevan, kollektiivisen aikakonseption suhteen ... Ja jos yksilön kokemukset Ajan dynamiikasta ja rakenteesta ovat hänen tajunnantilaansa avartavia, niistä syntyy motivaatio, jonka lujuutta ja puhtautta innostan tässä jokaista joskus Hetkeen herännyttä aikalaistani vaalimaan.
Jos sinulta loppuu aika, siirryt ajasta ikuisuuteen. Tätä sanontaa käytetään vanhahtavissa muistokirjoituksissa kuolleista puhuttaessa, ja ainakin ajattelun kuolemista ajan päättyminen merkitsee, sillä ilman aikaa ei ole liikettä, ei edes ajatuksen liikettä.
Aikaa on olemassa ainakin kolmenlaista eri laatua. On hidasta, keskitasaista ja nopeaa aikaa. Tunnit eivät ole aina välttämättä saman pituisia kaikille. Luultavasti lähes jokainen ihminen on tehnyt tämän huomion. Aika on siis hyvin intiimi elämänalue.
Kaikkein välittömin ja suorin suhde meillä on, jo pelkästään kehomme kautta, nykyhetkeen. Ja jo kauan ennen Paulo Coelhon kirjoja kaikki teepussiaforismien laatijat tiesivät, että yksilön kannalta ei ole olemassa mitään muuta kuin nykyhetki ja että ihmisen "on elettävä hetkessä".
Hetki joka juuri nyt on käsillä ei tosin ole erillinen ja eristetty piste keskellä tyhjää avaruutta. Siihen sisältyy sekä menneisyys että tulevaisuuus, sillä - ainakin mikäli emme ole ikinä tavoittaneet riippumattomuutta psykologisesta menneisyydestämme eli, psykologisesta minuudestamme - suhtaudumme jokaiseen uuteen päivään menneisyyden kokemusten vaikutuksen alaisena ja pidämme nykyisyyttä lähinnä ponnahduslautana edessä olevaan aikaan.
Menneisyys tunkeutuu jokaiseen hetkeen myös fysikaalisten kappaleiden avulla. Olimme sitten sisätiloissa tai ulkosalla olemme menneisyyden ympäröimänä. Ovathan asiat ja esineet ympäristösssämme olleet olemassa jo hyvän aikaa. Samoin meidän kehomme.
Meillä on siis koko ajan näköyhteys menneisyyteen. Mutta miten näkisimme tulevaan? Pohdimme kysymystä vuosia sitten ystäväni K. Oso Laakson kanssa. Osolle muistui mieleen se, miten hän kerran meditaatiossa näki helvetintulen liskojen vetäytyvän ja hiiltyvän kraatereihin, joista liekit olivat alunperin ilmoille hulmahtaneet. Oso ahtautui yhteen noista kraatereista ja alkoi ryömiä eteenpäin kunnes hän saapui uuteen maailmaan, jota valaisivat uudet auringot...
Oso veti seikkailustaan sen johtopäätöksen, että me näemme tulevaisuuteen ryömimällä vanhojen helvetin kraatereiden läpi. Tässä ajatuksessa on varmasti vahvoja aineksia totuudesta. Oman ymmärrykseni mukaan tulevaisuus on kuitenkin mukana kuvassa aina. Tulevaisuus on optio, jonka veistämme näkyville niin, kuin runoilja tai kuvataiteilija kaivertaa mielessään olevasta aihiosta taideteoksen esiin.
Tulevaisuus on samalla ikään kuin paikka, sijainti, jonne teemme vääjäämättä matkaa ajan virrassa. Emme kuitenkaan pääse ikinä varsinaisesti perille "tulevaisuuteen", koska ajalla - sellaisena kuin olemme oppineet sen tuntemaan - on hammas, joka nakertaa jokaisen vuorollaan olemattomiin. Tämä on häkellyttävän armoton kaavio. Sen vuoksi ihmiskunta tekee kaikkensa torjuakseen ajan hyökkäykset: lakkaamattahan kehitellään esim. materiaaleja ja rakenteita, jotka ovat mahdollisimman pitkään kestäviä eli, aikaa uhmaavia.
Tiibettiläinen lama Tarthang Tulku toteaa kirjassaan Time, Space and Knowledge (1977), että "olemme lainanneet Ajalta energiamme ja kykymme mitata, ennustaa, keksiä, kontroloida ja kommunikoida ... mutta olemme kyenneet saavuttamaan niin vähäisen otteen Ajan dynamiikasta, että pienet kyhäelmämme hajoavat toistuvasti taivaan tuuliin."
Tarthang Tulku ei kiistä sitä, etteikö ajan ja "ajassa olemassa olevien" esineiden ja ilmiöiden välillä olisi jonkinlainen riippuvaisuusuhde, mutta hän kumoaa lineaarisen aikakäsityksen ehdottomuuden. Hän sanoo Ajan dynamiikkaan syventymisen paljastavan, että emme ole erillisiä kappaleita ajan virran kuljetettavina, vaan elämme avaruuksina (Suuren) Ajan läsnäolossa, josta saatamme löytää sisimmän olemisemme.
Tässä läsnäolossa ei ole sen paremmin "esineitä" kuin mitään erityistä kenttääkään, ainoastaan Suuri Avaruus ja Aika. Tämä on murskaava - mutta samalla niin luonnollinen - todellisen Olemisemme paljastuminen.
Tarthang Tulkun vision käsittäminen muutenkin kuin älyllisesti on vaativa, mutta ei mahdoton tehtävä. "Ensimmäinen askel ajalle avautumisessa voi tapahtua kun uskaltaudumme suorempaan kokemukseen sen kanssa saadaksemme läheisempää tietoa ajan dynamiikasta", kirjoittaa professori Kaisa Puhakka Tarthang Tulkun kirjaa käsittelevässä esseessään (Uuden Ajan Aura 2/1981):
Mutta ensin meidän täytyy ylittää pelkomme "ajan virtaa" kohtaan sekä halumme takertua ajan "hetkiin". Silloin olemme valmiit seuraavaan ajan kokemisen asteeseen, jolloin aikaa ei nähdäkään enää "vihollisena", vaan "liittolaisena", sinä "perustavanlaatuisena voimana, joka antaa hetken tehdä tietä toiselle, ja sinä tekijänä, mikä sallii jossakin tilanteessa tai hetkessä olevien kohteiden omata oma identtiteettinsä" (s.146).
Voimme saada välähdyksen tästä kokemuksesta siinä tuntemuksessa, joka meillä joskus saattaa olla kun tarkastelemme omaa tietoisuuttamme ajasta. Tällöin saatamme tuntea ettei "aika" ole mikään tajunnanvirtamme tapahtumien yläpuolella olevaa ja että tämä tajunnanvirta itsessään onkin aikaa. Tarthang Tulku ehdottaa kuitenkin menemistä tälläisen tuntemuksen taakse, oivallukseen, ettei aika ole mikään abstraktio, jonka olemme muodostaneet kokemuksistamme eri tapahtumista tai tapahtumain virrasta, vaan pikemminkin asia on toisin päin: "tapahtumat" ovat abstrahoituja ajasta; rajat jotka ovat tapahtumain välillä ja se "liima" joka liittää yhden hetken toiseen ovat itsessään aikaa.
Ryhtyessämme tarkastelemaan "omaa tietoisuutamme ajasta" huomaamme, että menneisyyteen ja tulevaisuudenkuviin on helppo uppoutua, mutta nykyhetki on hankalampi mennä sisään, vaikeammin tavoitettavissa. Se on sitä tyhjyytensä vuoksi.Olemme tottuneet täyttämään ajan tyhjyyden mahdollisimman nopeasti viihteellä, työntouhulla ynnä muulla. Tämä on mekanistinen, henkiset väylät tukkiva ratkaisumalli. Sen käyttämisen sijaan voimme lähteä hakemaan uutta, avarampaa visiota todellisuudesta ja alkaa opetella syventymistä ajan dynamiikkaan. Me olemme tämä dynamiikka. Siksi siihen syventyminen tarkoittaa jokaisessa elämämme hetkessä läsnäolevan tietoisuuden avointa ja keskittynyttä havainnointia.
Tavallisesti tavalllisen ihmisen huomio on tietoisuuden tai ajattelun kohteissa, ei itsessään tiedostamisessa ja/tai ajatteluprosessin tarkastelussa, mutta tämän ei tarvitse olla lopullisesti lukkoon lyöty asetelma. Meditaatio on avain lukkoon.
Meditaatio tekee mahdolliseksi tarkastella, miten ja millä ehdoilla ajatuksemme syntyvät, liikkuvat ja katoavat, mitä on aika ja avaruus ajatusten välissä ... Siirrettäessä huomio tietoisuuden kohteista tietoisuuteen itseensä meditoijasta ja meditaation kohteesta tulee yksi, yhtenäinen olevaisuus.
Tässä kohtaa samadhia saattaa syntyä oivallus siitä, että meidän itseytemme on juuri tämä olevaisuustietoisuus. Yhtä lailla voi käydä niin, että usko itseyden/minuuden olemassaoloon romuttuu totaalisesti törmätessään sellaiseen tuntemukseen tai jopa havaintoon, että meidän kokemuksemme, meidän tietoisuutemme, olevaisuutemme on vailla kiinteää ydintä. Yksin tietoisuus hetken avaruudessa on Nyt.
Suuren Ajan metsästys Nyt-hetkestä kuulostaa varmasti täysin abstraktilta ja siten myös absurdilta asialta useimpien ihmisten mielestä. Perustuuhan massojen elämäntapa inter-aktiivisen cyber-post-modernismin oloissa paljolti siihen, että koetetaan vältellä yksin ajassa olemista eli, sellaisia hetkiä, joissa "ei tapahdu mitään". Näin tietämys nykyisyyteen avautuvan tietoisuuden mahdollisuudesta ja mahdollisuuksista säilyy suppeana ja massat elävät elämänsä ajan ikeessä.
Massatiedottomuuden raskas paino ei kumma kyllä jyrää kaikkia alleen. Yksilöllisiä pujahduksia ajan ulkopuolelle tapahtuu, ajan vääntyilemistä ja seisahtumista, ikuisuuteen havahtumista ... Näitä kokemuksia voi myös lähteä hakemaan hän, joka on utelias itsensä suhteen, ja ajan suhteen, ja epäileväinen vallitsevan, kollektiivisen aikakonseption suhteen ... Ja jos yksilön kokemukset Ajan dynamiikasta ja rakenteesta ovat hänen tajunnantilaansa avartavia, niistä syntyy motivaatio, jonka lujuutta ja puhtautta innostan tässä jokaista joskus Hetkeen herännyttä aikalaistani vaalimaan.
