Sen aapinen on hakattu kallioon
tienvarteen
Kymijoesta länteen
ja siinä lukee tervetuloa
Tervetuloa siinä lukee
ja tervetuloa kallioon hakattuna on järjettömyyttä.
- Paavo Haavikko
Usein suomalaisuudesta kuulee puhuttavan ikään kuin se olisi jotain reaalisesti olemassa olevaa, muuttumatonta ihmisainesta. Suomen maankamaran savea, josta Jahve on muovannut ensimmäiset suomalaiset ihmiset, joilta me kaikki olemme saaneet perinnöksi - suomalaisuuden!
Suomessa on tiettävästi ollut asutusta yli 10 000 vuotta. Suomalaisia on kuitenkin ollut olemassa vasta pari sataa vuotta. 1800-luvulla tapahtui kansallinen herääminen ja historiallisuuteen havahtuminen - silloin muutkin kuin satusetä Topelius (v. 1843) alkoivat kysellä onko Suomen kansalla historiaa?
Nyt kysytään onko Suomen kansalla tulevaisuutta? ulkomaalaisten rynnistäessä isolla joukolla pohjalaisten, savolaisten, karjalaisten, eteläsuomalaisten, länsisuomalaisten ja lappalaisten hallinnoimalle Suomen valtion alueelle.
Talvisota oli tosikoetus, mutta siitä on aikain saatossa kehittynyt suuri, kansallinen myytti, jonka ansiosta suomalaisuuden keskeismääritteeksi on tullut tahto suomalaisuuden puolustamiseen!
Mutta mitä se suomalaisuus perimmiltään tarkoittaa? Onko se vain kehäpäätelmien summa: suuri, sinivalkoinen valhe?
Jos tunkeudumme suomalaisuuden ja suomalaisten juuriin törmäämme kovaan kallioon. Sen sisällä on luolia ja pinnalla outoja maalauksia. Salakirjat kustantamon julkaisema Suomen luolat (2015) valottaa geologian ynnä muun luolatutkimuksen puitteissa kotomaamme kuvaa. Kirsti Beckerin 2014 ilmestynyt kirja Pekka Kivikkäästä puolestaan on kertomus yhden miehen matkasta suomalaisten alkukuvien äärelle.
Kallioiden sisällä ja ulkona olevia merkkejä nuorempaan "suomalaisen" kulttuurin kerrostumaan voimme tutustua lukemalla Kalevalaa ja kansanrunoutta. Kalevalainen runous ei selkeästi ilmaise mitä on ennen ajateltu, vaan enemmänkin, miten on ajateltu, millainen on ollut se tietoisuudenvire, josta ajattelu kirpoaa. Mytologi Ior Bockin saaga on yhdenlainen yritys tuon vireen tiedostamiseen.
Suomen luolat -kirjan tekijöinä on viisi, vuosikaudet kivikkoja kolunnutta miestä: A. Kejonen, T. Kesäläinen, S. Kielosto, S.I. Lahti ja V-P Salonen. Kirja on nelisataa sivuinen, näyttävästi kuvitettu teos, joka sisältää tiedot yli 1000 luolasta. Luolista 165 esitellään tarkemmin. Suunnilleen kaikki luoliin liittyvät asiat käydään läpi: maaperä, kasvisto, eläimistö, hyönteiset, tarut, hydrologia ...
Luolien käyttöhistorian sanotaan ulottuvan jääkautta edeltävään aikaan, n. 100 000 vuoden taakse. Varhaisimpia luolista tehtyjä esinelöytöjä ovat Kapatuosion Linnanvuoren kampakeraamisen ajan piikiviset nuolenkärjet. Monet luolista tehdyt löydöt kertovat, että luolia on käytetty uhripaikkoina hyvin pitkän aikaa. Muita käyttötarkoituksia on ollut lukemattomia. Samaanit ja tietäjät ovat tehneet luolissa työtään. Ne ovat olleet piilopaikkoja rosvoille ja sotapakolaisille. Luoliin on tultu keittämään pontikkaa ja piilottamaan aarteita.
Luolien joukossa on valtavasti onkaloita, joilla on sellaisia nimiä kuin Pirunpesä, Pirunkirkko, Pirunkallio ... Pirujen lisäksi luolissa on kansantarinoiden mukaan majaillut muitakin ei-ihmillisiä olentoja: maahisia, peikkoja, hiisiä, jättiläisiä jne.
Kirja kertoo, että esim. Kauhavan Kirkkopakan kalliokukkulassa on asunut kokonainen heimo maahisia ja peikkoja. He saattoivat ilmaantua ihmisten ilmoille; tarjota ihmisille ryyppyjä kievarissa ja maksaa laskut ikivanhoilla rahoilla. Inarin Ukonsaarella puolestaan on luola, jota käytettiin lepopaikkana Ukko-jumalan palvontaretkillä. Ukko asuu nimikkosaarellaan ja jumalan vaimo Ukonjärven takana.
Luolien ja outojen olentojen yhteys liittyy uskomukseen rinnakkaistodellisuudesta. Aineella on sisätila, transsendenttinen rinnakkaismaailma, jonka syvyyksissä höyryää kaikkia hiisejä hallinnoivan Hiiden pata. Luolakirjassa vuoria ja kallioita ei käsitellä mystiikan ja rajatiedon näkökulmasta, vaan pysytellään dokumentoidun asiatiedon alueella. Tovi teoksen äärellä saa kuitenkin lukijan mielikuvituksen herkästi liitämään kohti Hiiden linnaa ja maahisten maailmoja ...
Luolamaalauksiakin on Suomesta löydetty, mutta suurin osa esi-historiallisista maalauksista on kallioiden ulkopinnoilla. Pekka Kivikäs, ammatiltaan opettaja, on omistautunut näiden kuvapintojen dokumentointiin ja tutkimiseen 70-luvun lopulta saakka ja kirjoittanut useita aihetta käsitteleviä teoksia. Hänen tutkimuksensa alkoivat Laukaan Saraakalliolta ja elämäntehtäväksi kalliopiirroksiin perehtyminen tuli siellä koetun, mystisen hetken inspiroimana:
Kerralla tuli suuri määrä energiaa. Se oli kuin uskonnollinen kokemus! Tunsin että tästä en tiedä. Tässä on jotain, joka on jotain enemmän.
Kirsti Becker tarinoi kirjassaan Kalliokuvien äärellä (Atena) Pekka Kivikkään tutkimustyöstä - ja sen ohella paljosta muustakin. Kirjassa käsitellään sikin sokin Kivikkään henkilöhistoriaa, tutkimuksia, aatemaailmaa, kontakteja ja saavutuksia ja lisäksi kalliomaalaustutkimusta Suomessa sekä ulkomailla ja vielä kirjoittajan omia retkiä maalausten äärelle. Syntyy sellainen vaikutelma, että asiat esitetään suunnilleen siinä järjestyksessä kuin ne ovat tulleet Beckerin tielle tai ponnahtaneet muistin kätköistä aivoihin. Tähän seikkaan kustannustoimittaja olisi voinut puuttua, sillä kirjan hyppelehtivä rakenne hidastaa ja vaikeuttaa kokonaisuuden hahmottumista.
Vaikka Kivikäs onkin Tieto-Finlandialla palkittu kirjantekijä ja ansainnut aherruksellaan professorin arvonimen, ei hänen arvostuksensa akateemisissa piireissä ole täysin varauksetonta ja yksimielistä. Kivikkään tutkimushorisontti on laajempi kuin yliopistoissa vaikuttavilla asiantuntijoilla, joista useimmat suhtautuvat kalliokuviin geologisista lähtökohdista käsin ja pitävät kuvia pääasiassa primitiivisenä "taiteena". Pekka Kivikäs ei kiistä sitä, etteikö kuvissa olisi kyse myös taiteesta, mutta hänen mielestään "kalliokuvien funktio on laajempi kuin taidekuvien":
Kuvia on käytetty moneen eri tarkoitukseen. Ne ovat olleet pyhiä, mutta ne ovat myös olleet käytännöllisiä; viittoja, tehty tärkeisiin paikkoihin ohjamaan ihmisten kulkua. Ne ovat viestittäneet jälkipolville myös sitä, että esi-isät olivat täällä, tästä he ovat kulkeneet.
Yhtä, oikeaa totuutta maalauksista ei tiedeväen keskuudessakaan ole hyväksytty. Tutkijoiden väliset erimielisyydet eivät koske pelkästään kuvien funktiota ja merkityksiä, vaan myös sitä mitä kiveen maalatut hahmot esittävät. Maalausten näkyväisyys näet vaihtelee sään ja vuodenaikojen mukaan, osa niistä on tuhoutunut, eivätkä läheskään kaikki piirrokset ole yksiselitteisen selkeitä. Esittävätkö jonkun tietyn kuvan kaksi kaartuvaa viivaa kalaa vai norppaa? Liittyvätkö kuvat hirvestä ja veneestä toisiinsa? Montako maalauskerrosta kuvapinnat sisältävät?
Kivikäs on kiinnostunut kuulemaan kaikenlaisilta ihmisiltä, mitä mielteitä ja ajatuksia kalliokuvat heissä herättävät. Se mitä joku toinen kuvassa havaitsee voi antaa vahvistusta omalle näkemykselle tai tuoda tuoretta virikettä tutkimukseen. Kivikäs myös uskoo, että kuvien intuitiivinen tarkastelu pystyy nykyihmisillekin paljastamaan ainakin jotain niiden sisällöstä ja merkityksistä. Siksi hänen ohjeensa kalliomaalausten katsastajille kuuluu: "Yritä tyhjentää mieli odotuksista ja mielikuvista!"
70-luvulla Kivikkäs etsi kalliomaalauksista vastaavuuksia Kalevalan kanssa. Hyvin pian hän kuitenkin havaitsi esi-historiallisen kuvapohjan olevan Kalevalan tuolla puolen. Vanhoista loitsurunoista hän on sitä vastoin löytänyt kalliopiirrosten näköisiä asetelmia. Samoin kalevalalaisuutta vanhemmista myyteistä. Kivikäs näkee Hossan Värikallion ihmistä esittävissä kuvissa linkin Edda-runojen Ymir-jättiläiseen, jonka kulmakarvoista maailma luotiin.
Pekka Kivikkäällä on yhteneväisiä tulkintalinjoja edesmenneen, arvostetun kalliomaalaustutkijan, professori Marija Gimbutasin kanssa. Gimbutas korosti maalausten feminiinisiä aspekteja, erityisesti lintu- ja käärmejumalattariin liittyvien uskomusten näkyväisyyttä kuvissa. Lintujumalattaret on tunnettu Euroopan lisäksi ainakin Etelä-Amerikassa. Intiassa lintu oli muinoin yksi naispuolisten, alati nälkäisten "sieppaaja"(graha) -herratarten käyttämistä olomuodoista.
Gimbutas on antanut uusia virikkeitä, tuonut toisenlaista ajattelua: feminiinisen voiman, verkkokuvioiden liittymisen synnytykseen ja hedelmällisyyteen, Lintujumalattaren, jonka vaikutus saattaa näkyä kalliokuvien kolmisormisissa hahmoissa Äänisellä ja Uralilla, ja linnunpääpäähineissä, joita meidänkin maalaustemme ihmisillä tavataan. Myös Käärmejumalatar kuuluu ns. Vanhan Euroopan uskomusmaailmaan ja saattaa näkyä vielä meidän kuvissamme. (Pekka Kivikäs)
Saraakalliolla yksi "maalaus esittää käärmettä, joka kita avoimena matkaa vasemmalle, alisiin maailmoihin" (Kivikäs - Saraakallio, 1990). Suomalaisessa samanismissa ja kansanparantajien traditiossa käärme - erityisesti sen pää - on tärkeä. Väinämöisenkin kerrotaan käärmevyötä kantaneen uumillaan. Näin ollen ei ole tavatonta olettaa, että lintujumaltarten ohella myös jumalkäärmeet ovat luikerrelleet täälläkin ihmisten mielissä tuhansia vuosia sitten.
On myös helppo kallistua sille kannalle, että kalliokuvat eivät varsinaisesti ja yksinomaan johdata "suomalaiseen" mielenmaisemaan, koska yhtäältä ne ovat elämän perusasetelmiin ja universaleihin voimiin liittyviä visialisointeja, joille löytyy vastaavuuksia ympäri maailman.
Tosin on myös siten, että rituaalit saattavat eri kulteilla olla ulkoisesti saman näköisiä ja niissä käytettävät symbolit yhteisiä, vaikka niiden taustalla vaikuttavat maailmanselitykset ovatkin oleellisesti toisistaan poikkeavia.
Arkaaisten voimakuvien - ja edelleen, vanhan kansanrunouden metaforioiden - kehikkona on ollut maailman vanhin uskonto, samanismi. Suomessa tästä luontoyhteyteen tukeutuvasta taikuuden kulttuurista on jäljellä vain haperoja muistumalinjoja samanismin reformoituun versioon, johon ei sisälly voimakasvien käyttöä ja niiden suomaa näkemisen, yhteyden ja ykseyden tasoa. Sen sijaan - päinvastoin kuin useimmissa samaanikulteissa - keskeistä on rummun käyttö transsiin vajoamisen tarkoituksessa.
Näin ollen naulankantaan nakuttavilta tuntuvat semiotiikko Henri Bromsin sanat kun hän kirjoittaa:
Jotta voitaisiin siis tutkia samanismia Suomessa, pitäisi tutkia samanismia siellä missä sitä vielä on. Näin päästään kalevalaisen kulttuurin juurille ... Samanismia tulisi tulkita ideologiana eikä kansantietona. Mennään uusille alueille, Brasiliaan tai Afikkaan, ja tehdään siellä tuollaista osallistuvaa tutkimusta (Alkukuvien jäljillä).
Samanismin ideologista tutkimusta - yhtä lailla esihistoriallisten kalliomaalausten olemuksen kartoitusta - hankaloittaa se suunnaton välimatka, joka on myyttisen ajattelun ja nykyaikaisen maailmanmieltämisen ja siihen kytkeytyvien kielipelien välillä.
Elämän ja tajunnan symbolisessa, metaforisessa kerrostumassa - joka muinaisuskon ihmiselle oli totista ja pyhää konkretiaa - ei ole sellaista syysuhteista kausaliteettia kuin reaalielämässä. Asiat tulevat julki ja ymmärretyiksi aluttomina ja loputtomina visioina ja niiden synnyttäminä assosisaatio-ornamentteina. Muinaisrituaalit olivat kosmisia akteja, jotka eivät perustuneet filosofointiin siinä merkityksessä kuin me filosofian miellämme, vaan maagiseen vuorovaikutukseen yli-inhimillisten tasojen ja kosmisten rytmien & muotojen kanssa.
Jos esim. vanhat kansanrunot nähdään samanistisen metafysiikan ja ontologian verhottuna kielenä, voidaan niitä syvyyspsykologisesti tarkastelemalla rakentaa siltoja menneisyyden mielen maailmasta nykyihmisen piilotajuisiin alueisiin - ja jopa pätevästi jäsentää värssyjen symboliikka nerokkaiksi, uskonnollis-filosofisiksi systeemeiksi. Mytologisesti ajattelevan ihmisen tietoisuustapahtuman rekonstruktioon analyyttisella, käsitteiden kääntelyn ja vääntelyn metodilla ei kuitenkaan kyetä.
Selkeiden, arkkityyppisten hahmojen ja kertomusten ohella kalevalalaisessa runoudessa on karnevalistisista surrealistisuutta ja leikinomaista, kryptisen ja mysteerisen kuvakielen kaulintaa - "syntyi yönä kuuentena/seitsemäntenä sikisi" - jonka takia runoja tutkittaessa loogis-analyyttisten kompassien neula alkaa pyöriä ympyrää. Kyllähän maidosta aina voita syntyy jos tarpeeksi kirnutaan, mutta mielestäni hyvin pikkutarkat ja monimutkaiset analyysit arkaaisen aikakauden visioista eivät ole läheskään aina uskottavia.
Sitä paitsi, tämä hyvinkin paljon harrastettu muinaismielisen maailmankuvan ristivalotus astronomian, kvanttifysiikan ja muiden tieteenalojen nykyteorioiden kanssa - osuivat päättelyt harhaan, ohi tai maalia päin - tyhjentää helposti myytit lattanoiksi leileiksi, joista ei enää pursuile yhtä aikaa tunteisiin ja järkeen uppoavan massan paine päin näköä.
Oma lukunsa ovat teosofi Pekka Ervastin kaltaiset mystiset myytinlukijat, jotka kuvittelevat omistavansa yleisavaimen, joilla eepos kuin eepos, sutra kuin sutra avataan. Lukumystiikka voi olla tälläinen avain, kuten myös tietäjän hatustaan vetämä symbolien selitysjärjestelmä, tietty hengentieteellinen oppi tai, kaikki mainitut yhdessä.
Täystuhoa muinaistarujen kannalta merkitsee niiden sovittaminen maantieteelliseen realismiin ja historiallisiin aikakausiin. Suomessa historiallis-maantieteellisen metodin pioneerina pidetään kielitieteilijä Kaarle Krohnia (k. 1933).
Hänen vaikutuksestaan ja jälkeensä on kansanrunoutemme 70 - 80 vuodessa kirjoitettu uudelleen. Kansanrunous on tehnyt lyhyen matkan tutkijoiden kammioihin ja palannut meille entisten runojen asemasta suomalaisten viikinkien, suomalaisten kuninkaitten ja kristinuskon vastustajien enemmän tai vähemmän realistisena historiana. Suomalaisista on tehty viikinkejä, joilla on historia. Samalla on kuitenkin menetty jotain olennaista. Kansanrunouden tutkimus on kadottanut kansanrunouden sisällön, myyttisen ajattelun (Henri Broms - Alkukuvien jäjillä).
Olennaista Kalevalan runoudelle, ja sankarimytologioille kaikkiaan, on se, että niiden maailmankaikkeus on ajaton ja paikaton. Juuri siksi tälläisten suurtarujen vaikutus kestää isältä pojalle.
Kalevalasta on tosin huomauttettava, että sehän ei ole selkeä ja "oikeaoppinen" mytologia, vaan vanhan, myyttisiä aineksia sisältävän runoperinteen pohjalta kirjoitettu sepitelmä. Timo Heikkilä kritisoi kirjassaan Kalevalan metafysiikka ja fysiikka (Like) Lönnrotin luomusta erityisesti siitä, että Kalevalan ensimmäiset runot ovat eri järjestyksessä, kuin miten niitä on tavallisesti laulettu:
Alunperin näiden kahden runon (Maailmansynty ja Kilpalaulanta) esitysjärjestys on ollut päinvastainen, minkä voi todeta lukemalla kansanrunouden tallentamia Kilpalaulannan alkuperäisiä versioita. Niissä aiheen eteneminen tapahtuu siten, että aluksi mainitut jumalolennot (Väinämöinen, Joukahainen) hevosineen erkaantuvat toisistaan ja tulevat lopulta toisiaan vastaan, syntyy konfliktiasetelma ja maagisen loitsutaistelun jälkeen Väinämöinen laulaa Joukahaisen suohon. Tämän jälkeen seuraa Joukahaisen kosto ... Vasta näiden vaiheiden jälkeen ilmestyy kuvaan Kalevalan ensimmäisen runon kertomus paikalle lentävästä Sotka-linnusta, joka munii sittemmin maailmaksi muuttuvat munat - ei kuitenkaan Ilmattaren polvelle kuten Kalevalassa - vaan vedessä kelluvan Väinämöisen polvelle.
Kilpalaulanta on perusmyytti, joka on enemmän tai vähemmän näkyvästi läsnä kaikkien Kalevala-aiheisten runojen taustavaikuttimena ... vaikka Lönnrot sivuuttikin sen aseman perusmyyttinä, niin myöhemmin Akseli Gallen-Kallela toi sen ... takaisin kuvallisessa muodossa suunnitellessaan Kalevan tunnuksen.
Väärennökseksi on luokiteltava myös Lönnrotin taiteilema Kalevalan loppujakso, jossa Väinämöinen poistuu Kalevan kankahilta Marjatan pojan tieltä. Tähän kohtaukseen sisältyvä kristillisen maailmankuvan lineaarisuus, käsitys ajan vääjäämättömästä eteenpäinmenosta, on sovittamattomassa ristiriidassa muinaisen, syklisen maailmankuvan kanssa, koska jälkimmäinen on aina "ikuista paluuta" (ja "ikuista tulemista").
Mytologisen ajan ihmisten jumalat, sankarit ja kuninkaat eivät koskaan kadonneet tai kuolleet lopullisesti, vaan pullahtivat uudestaan pinnalle heti kohta kaatumisensa jälkeen. Dionysoskin heitti veivin joka vuosi uudestaan. Lisäksi tietyt suurkarakteerit - kuten Väinämöinen - esiintyvät folkloressa useissa eri rooleissa ja monenlaisina hahmoina, pysytellen tälläkin tavalla ikuisesti elossa.
Ehkä Kalevala kannattaisi kirjoittaa kokonaan uudestaan - kunhan vain löytyisi sellainen luova kyky, joka tehtävästä suoriutuisi. Kansanrunousaineistoa on kyllä arkistot pullollaan. Sieltä olisi Kalevalan uuteen versioon syytä siirtää myös seksuaalisuutta sivuavia säkeitä. Lönnrothan ei kelpuuttanut eepokseen edes yhtäkään vitun virpomislaulua.
Tavallaan Kalevalasta onkin jo päivitetty versio - Ior Bockin suvun saaga. Tai oli. Iorin mytologia on kyllä tallessa kirjoissa ja kansissa, mutta se ei enää hengitä, koska kertomuksen kanssa symbioottisessa yhteydessä elänyt kertoja on jo edesmennyt. Ior itsekin sanoi, ettei hänen tarinansa ole totta kirjoitettuna, se on kuultava puhuttuna äänenä.
Ior Bockin saaga ei perustu kansanrunoihin, eikä muutenkaan suoranaisesti seuraa Kalevalan latuja. Väinämöisen mytologiaksi nimetyssä legendassa seikkailee kuitenkin useita Kalevalan tärkeitä tyyppejä - Ukko, Aino, Lemminkäinen jne. - ja siinä toistuu monia Kalevalan kanssa yhtenäväisiä aihelmia.
Sperma on keskeisin Väinämöisen mytologiassa. Spermasta kaikki on lähtöisin. S-per-ma. Es on aurinko, Per on Ukko ja ma on maa. Aurinko on ykkönen tällä planeetalla kuten myös tuli ja sperma sekä Ukko itse (Ior Bock Erkki Pirtolan haastattelussa, Taide 5/1989).
Väinämöisen mytologia - jonka Ior väitti oppineensa lapsena äidiltään ja sisareltaan - alkaa "paratiisiajasta", jolloin Ukko istui Kuunteluvuoren päällä Odenin saarella, jossa on Vi-a-pu-ri, maapallon korkeimmalla kohtaa: "Siellä on aina ollut aurinkoista, koska ennen jääkausia 50 milj. vuotta sitten maapallon akseli on ollut eri ... Uudenmaa on ympyrämaa, ringland. Kuunteluvuori Hel´issä on ollut keskipiste, josta säde kulkee Hankoniemen uloimpaan päähän" (Ior Bock, Taide 5/89).
Uudenmaa on se, joka on kaiken keskellä. Sen ympärillä on Kymenmaa, Hämeenmaa, Turunmaa, Latvianmaa, Liivinmaa ja Eestinmaa. Maasta tulee Maatar. Uudenmaassa asuvat aaserit. Sen ulkopuolella asuvat vaanerit. Kymenmaassa, Hämeenmaassa ja Turunmaassa Ukko on nimeltään Väinämöinen, mutta Uudenmaalla hänen nimensä on Per. Suomenkielessä vaanerit ovat vielä jäljellä siinä, kun sanotaan "sinä vaan, minä vaan... " Vanajavesi on vaanereitten vesi, he kulkivat Vantaan jokea myöten aasereiden luokse ja takaisin (Ior Bock Erkki Pirtolan haastattelussa, Suomi 7-8/1987).
Tärkeä sija Bockin suvun saagassa on siitosjärjestelmällä. Muinaissuomalaisilla oli jumalien sijasta neljä naispuolista ja neljä miespuolista voimaa. Maskuliinivoimista Lemminkäinen siittää feminiinivoiman henkilöitymän, Joutsenen, joka synnyttää Lemminkäisen spermasta 7 tyttöä ja 12 poikaa.
Lisäksi Lemminkäinen siittää myös naishenkilöä nimeltä Disa, tai tarkemmin sanottuna: hän siittää Uudenmaan ympyrämaan ulkopuolella asuvia Disa-naisia. Jos Disan poika on voimakas hänestä tulee Rabi. Jokainen Rabi menee omaan ympyrämaahansa ja jatkaa siellä siitostyötään ...
Ior Bock oli homo (/bi-seksuaali?), joten ei ole kumma, että sperma roiskuu Bockin saagassa muussakin kuin siittämisen tarkoituksessa. Sperma on "joko elämänvesi tai viisaudenvesi. Kun spermaa juodaan se tekee viisaaksi". Kirjassa Bockin perheen saaga (Synchronicity, 1996) Ior antaa ymmärtää, ettei pelkästään sperma, vaan myös naisen vulvan nesteet ovat viisaudenvettä:
On olemassa asento nimeltä kuusikymmentäyhdeksän. Kuusikymmentäyhdeksän, kuusipuun edustaja, /e/-puun helmet, /yhd/ yhdistää nauhoja, yhdistää ihmisiä, /eks/ on miehen tammi, /ä/-äänne tarkoittaa naisen äännettä. Siinä kaksi miestä tai kaksi naista voivat uhrata helmensä toisilleen, jos nuo kaksi miestä pystyvät saamaan orgasmin tai kaksi naista kliimaksin samaan aikaan.
Bockin perheen saagaan sisältyvät myös kertomukset elämän synnystä, Pääsijaisen noitajuhlista, Lemminkäisen temppeliin kätketystä kullasta, Helin kolmesta tornivuoresta ja selvitykset Väinämöisen eli, Ukon kohtaloista.
Alunperin Ukko eli Väinämöinen eli Per istui tuliojan suojaamalla, kultaisella Kuunteluvuorella, Odenin saarella ja jakoi neuvoja ihmisille. Kun hän mietti vastauksia ihmisten kysymyksiin sanottiin: Per kelaa. Katolisten valloitettua Suomen tuota ilmaisua ei saanut enää käyttää: jos joku sanoi PERKELA hänet heitetiin roviolle. Vuonna 1050, jolloin Suomi liitetään Ruotsiin Ukko pakenee kultavuorelta Korvatunturille ja hänet opitaan tuntemaan joulu-ukkona.
Ior Bockin saagan maailmanselityksellä on haltioutuneita kannattajia ympäri maailman. Kyseessä on kansainvälinen kultti. Tämän kultin ulkopuolisten ihmisten on vaikea suhtautua saagaan totuutena - mutta emmehän voi historiallisena totuutena ottaa Kalevalakaan. Avoimin mielin Väinämöisen mytologiaan suhtautuvalle se on myyttiseen ajatteluun virittävä, hämmästyttävän kekseliäs, kreisillä tavalla monitasoinen fantasia ja taideteos, taideteko.
Saagaan sisältyy arkkityyppisiä kuvia ja sen rakenne on isojen, universaalien myyttien rakenteelle uskollinen. Itse tarina on uniikki. Viljami Puustinen esittelee saagaa Petri Walli -elämäkerrassaan (Like, 2014) ja esittää loppupäätelmän, jonka mukaan "Bockin saaga sisältää myös runsaasti ervastilaista oppia, jossa Kalevala yhdistyy teosofiaan". Tämä ei pidä paikkaansa. Atlantiksen taruun uskovat sekä Bock että teosofit - siihen uskoi jo Platon - mutta muita yhtymäkohtia ruusu-ristiläisyyteen ja okkultismiin ei ole: Bockin saaga on mieluimminkin ervastilaisen Kalevala-tulkinnan karnevalistinen antiteesi, jossa ihmisen henkisen kasvun ylevät ihanteet ynnä muut ylväät, jumaluuden valoa kohti kurkottavat ajatukset loistavat poissaolollaan.
Erityisen tärkeä piirre Väinämöisen mytologiassa on se, että monien ikiaikaisten oppien ja esoteeristen kulttien tavoin saaga pohjautuu äännejärjestelmään. Tantra, mantra ja Kashmirin shaivismi ovat eräitä esimerkkejä ilmiöistä, joihin äännejärjestelmä olennaisesti kuuluu.
Ior Bockin mukaan "näitä tarinoita on laulettu ruuts-kielellä, josta on tullut ruutsing-kieli":
Kaikki saa alkunsa aakkosympyrästä: A-Aaserit, B-Borg, C-Skära, D-Dag, E-Ek, F-Frö, G-Grund, H-Hel, I-I, J-Jarlar, K-Karlar, L-Lag, M-Månen, N-Nordstjerna ... X on tammipuu, Y on Yggdrasil, saarnipuu, kaiken elävän puu. Z on kahden ihmisen välinen yhteys. Å on Å-rike, Ä on Ä-rike ja Ö on Ö-rike (Taide 5/89).
Äänteet ovat värähtelyä, joka mytologin tajunnassa tiivistyy kuviksi, joissa on Voima. Voimakuvien virrasta nousee pinnalle heijastuksia kaukaisesta kulta-ajasta ja mandaloita, kuninkaallisia näkyjä, hengellisiä visioita. Niiden ohjaamina syntyvät sanat; runot, tarinat, opit muistuttamaan meitä siitä, minkälainen kaikkeus maailma on ja ketä olemme ja mitä me voimme olla.
Heimojen ja kansakuntien maailman syntyä käsittelevissä taruissa oma maa ja kansa ovat yleensä aina maailman napoina, koska alussa kaikki ihmiset ovat yhtä kansaa. Muinaisten, mystisten kiltojen jäseniä ovat ohjanneet myös noitapappien, sotureiden ja näkijöiden ajattomuuteen kurkottavat visiot, joissa kaikki navat ja keskukset sulavat universaaliin liekkiin. Tuli palaa poroksi - hirveksi? - ja tuhkasta lehahtaa siivilleen Abraxas-lintu, individuaali kiitäjä. Se ei ole suomalainen, amerikkalainen, intialainen ... se olet sinä, kosmoksen kansalainen, rauhankyyhky, puhdasta tietoisuutta saalistava kotka.
Sisäavaruuden auringon kirkastuksen päivänä sinä kastat kätesi punaiseen maaliin ja painat kämmenesi kuvan peruskallioon henkisille heimolaisillesi merkiksi. Laitat "omat nimet kirjoihin" kuten ennen lapsena tehtiin piilosta leikkiessä, kun kosketettiin leikin keskukseksi valittua puuta tai pylvästä.
Piiloleikki oli jännittävää, totista kisailua. Silti me emme lapsina koskaan unohtaneet, että se on leikki. Peli jossa osat vaihtuvat jatkuvasti: etsijästä tulee vuorollaan piiloutuja ja piilosilla olevista uusia etsijöitä. Samalla tavoin kansallisuudet, kansalliset identiteetit ovat rooleja kosmisessa pelissä, eivät mitään lopullista ja ehdotonta, juurevaa asiaa.
Padawax, Kosmos & Bock Suomenlinnassa
Peyote-samaniin kuva: Liquen
Väinön, llmarisen ja Pohjan emännän still-kuvat Kalle Holmbergin Rauta-ajasta.
Per kelaa -kuva: K Kosmos
Ior Bock-still-kuvat Erkki Pirtolan VHS:lta.
tienvarteen
Kymijoesta länteen
ja siinä lukee tervetuloa
Tervetuloa siinä lukee
ja tervetuloa kallioon hakattuna on järjettömyyttä.
- Paavo Haavikko
Usein suomalaisuudesta kuulee puhuttavan ikään kuin se olisi jotain reaalisesti olemassa olevaa, muuttumatonta ihmisainesta. Suomen maankamaran savea, josta Jahve on muovannut ensimmäiset suomalaiset ihmiset, joilta me kaikki olemme saaneet perinnöksi - suomalaisuuden!
Suomessa on tiettävästi ollut asutusta yli 10 000 vuotta. Suomalaisia on kuitenkin ollut olemassa vasta pari sataa vuotta. 1800-luvulla tapahtui kansallinen herääminen ja historiallisuuteen havahtuminen - silloin muutkin kuin satusetä Topelius (v. 1843) alkoivat kysellä onko Suomen kansalla historiaa?
Nyt kysytään onko Suomen kansalla tulevaisuutta? ulkomaalaisten rynnistäessä isolla joukolla pohjalaisten, savolaisten, karjalaisten, eteläsuomalaisten, länsisuomalaisten ja lappalaisten hallinnoimalle Suomen valtion alueelle.
Talvisota oli tosikoetus, mutta siitä on aikain saatossa kehittynyt suuri, kansallinen myytti, jonka ansiosta suomalaisuuden keskeismääritteeksi on tullut tahto suomalaisuuden puolustamiseen!
Mutta mitä se suomalaisuus perimmiltään tarkoittaa? Onko se vain kehäpäätelmien summa: suuri, sinivalkoinen valhe?
Jos tunkeudumme suomalaisuuden ja suomalaisten juuriin törmäämme kovaan kallioon. Sen sisällä on luolia ja pinnalla outoja maalauksia. Salakirjat kustantamon julkaisema Suomen luolat (2015) valottaa geologian ynnä muun luolatutkimuksen puitteissa kotomaamme kuvaa. Kirsti Beckerin 2014 ilmestynyt kirja Pekka Kivikkäästä puolestaan on kertomus yhden miehen matkasta suomalaisten alkukuvien äärelle.
Kallioiden sisällä ja ulkona olevia merkkejä nuorempaan "suomalaisen" kulttuurin kerrostumaan voimme tutustua lukemalla Kalevalaa ja kansanrunoutta. Kalevalainen runous ei selkeästi ilmaise mitä on ennen ajateltu, vaan enemmänkin, miten on ajateltu, millainen on ollut se tietoisuudenvire, josta ajattelu kirpoaa. Mytologi Ior Bockin saaga on yhdenlainen yritys tuon vireen tiedostamiseen.
Suomen luolat -kirjan tekijöinä on viisi, vuosikaudet kivikkoja kolunnutta miestä: A. Kejonen, T. Kesäläinen, S. Kielosto, S.I. Lahti ja V-P Salonen. Kirja on nelisataa sivuinen, näyttävästi kuvitettu teos, joka sisältää tiedot yli 1000 luolasta. Luolista 165 esitellään tarkemmin. Suunnilleen kaikki luoliin liittyvät asiat käydään läpi: maaperä, kasvisto, eläimistö, hyönteiset, tarut, hydrologia ...
Luolien käyttöhistorian sanotaan ulottuvan jääkautta edeltävään aikaan, n. 100 000 vuoden taakse. Varhaisimpia luolista tehtyjä esinelöytöjä ovat Kapatuosion Linnanvuoren kampakeraamisen ajan piikiviset nuolenkärjet. Monet luolista tehdyt löydöt kertovat, että luolia on käytetty uhripaikkoina hyvin pitkän aikaa. Muita käyttötarkoituksia on ollut lukemattomia. Samaanit ja tietäjät ovat tehneet luolissa työtään. Ne ovat olleet piilopaikkoja rosvoille ja sotapakolaisille. Luoliin on tultu keittämään pontikkaa ja piilottamaan aarteita.
Luolien joukossa on valtavasti onkaloita, joilla on sellaisia nimiä kuin Pirunpesä, Pirunkirkko, Pirunkallio ... Pirujen lisäksi luolissa on kansantarinoiden mukaan majaillut muitakin ei-ihmillisiä olentoja: maahisia, peikkoja, hiisiä, jättiläisiä jne.
Kirja kertoo, että esim. Kauhavan Kirkkopakan kalliokukkulassa on asunut kokonainen heimo maahisia ja peikkoja. He saattoivat ilmaantua ihmisten ilmoille; tarjota ihmisille ryyppyjä kievarissa ja maksaa laskut ikivanhoilla rahoilla. Inarin Ukonsaarella puolestaan on luola, jota käytettiin lepopaikkana Ukko-jumalan palvontaretkillä. Ukko asuu nimikkosaarellaan ja jumalan vaimo Ukonjärven takana.
Luolien ja outojen olentojen yhteys liittyy uskomukseen rinnakkaistodellisuudesta. Aineella on sisätila, transsendenttinen rinnakkaismaailma, jonka syvyyksissä höyryää kaikkia hiisejä hallinnoivan Hiiden pata. Luolakirjassa vuoria ja kallioita ei käsitellä mystiikan ja rajatiedon näkökulmasta, vaan pysytellään dokumentoidun asiatiedon alueella. Tovi teoksen äärellä saa kuitenkin lukijan mielikuvituksen herkästi liitämään kohti Hiiden linnaa ja maahisten maailmoja ...
Kerralla tuli suuri määrä energiaa. Se oli kuin uskonnollinen kokemus! Tunsin että tästä en tiedä. Tässä on jotain, joka on jotain enemmän.
Kirsti Becker tarinoi kirjassaan Kalliokuvien äärellä (Atena) Pekka Kivikkään tutkimustyöstä - ja sen ohella paljosta muustakin. Kirjassa käsitellään sikin sokin Kivikkään henkilöhistoriaa, tutkimuksia, aatemaailmaa, kontakteja ja saavutuksia ja lisäksi kalliomaalaustutkimusta Suomessa sekä ulkomailla ja vielä kirjoittajan omia retkiä maalausten äärelle. Syntyy sellainen vaikutelma, että asiat esitetään suunnilleen siinä järjestyksessä kuin ne ovat tulleet Beckerin tielle tai ponnahtaneet muistin kätköistä aivoihin. Tähän seikkaan kustannustoimittaja olisi voinut puuttua, sillä kirjan hyppelehtivä rakenne hidastaa ja vaikeuttaa kokonaisuuden hahmottumista.
Vaikka Kivikäs onkin Tieto-Finlandialla palkittu kirjantekijä ja ansainnut aherruksellaan professorin arvonimen, ei hänen arvostuksensa akateemisissa piireissä ole täysin varauksetonta ja yksimielistä. Kivikkään tutkimushorisontti on laajempi kuin yliopistoissa vaikuttavilla asiantuntijoilla, joista useimmat suhtautuvat kalliokuviin geologisista lähtökohdista käsin ja pitävät kuvia pääasiassa primitiivisenä "taiteena". Pekka Kivikäs ei kiistä sitä, etteikö kuvissa olisi kyse myös taiteesta, mutta hänen mielestään "kalliokuvien funktio on laajempi kuin taidekuvien":
Kuvia on käytetty moneen eri tarkoitukseen. Ne ovat olleet pyhiä, mutta ne ovat myös olleet käytännöllisiä; viittoja, tehty tärkeisiin paikkoihin ohjamaan ihmisten kulkua. Ne ovat viestittäneet jälkipolville myös sitä, että esi-isät olivat täällä, tästä he ovat kulkeneet.
Yhtä, oikeaa totuutta maalauksista ei tiedeväen keskuudessakaan ole hyväksytty. Tutkijoiden väliset erimielisyydet eivät koske pelkästään kuvien funktiota ja merkityksiä, vaan myös sitä mitä kiveen maalatut hahmot esittävät. Maalausten näkyväisyys näet vaihtelee sään ja vuodenaikojen mukaan, osa niistä on tuhoutunut, eivätkä läheskään kaikki piirrokset ole yksiselitteisen selkeitä. Esittävätkö jonkun tietyn kuvan kaksi kaartuvaa viivaa kalaa vai norppaa? Liittyvätkö kuvat hirvestä ja veneestä toisiinsa? Montako maalauskerrosta kuvapinnat sisältävät?
Kivikäs on kiinnostunut kuulemaan kaikenlaisilta ihmisiltä, mitä mielteitä ja ajatuksia kalliokuvat heissä herättävät. Se mitä joku toinen kuvassa havaitsee voi antaa vahvistusta omalle näkemykselle tai tuoda tuoretta virikettä tutkimukseen. Kivikäs myös uskoo, että kuvien intuitiivinen tarkastelu pystyy nykyihmisillekin paljastamaan ainakin jotain niiden sisällöstä ja merkityksistä. Siksi hänen ohjeensa kalliomaalausten katsastajille kuuluu: "Yritä tyhjentää mieli odotuksista ja mielikuvista!"
70-luvulla Kivikkäs etsi kalliomaalauksista vastaavuuksia Kalevalan kanssa. Hyvin pian hän kuitenkin havaitsi esi-historiallisen kuvapohjan olevan Kalevalan tuolla puolen. Vanhoista loitsurunoista hän on sitä vastoin löytänyt kalliopiirrosten näköisiä asetelmia. Samoin kalevalalaisuutta vanhemmista myyteistä. Kivikäs näkee Hossan Värikallion ihmistä esittävissä kuvissa linkin Edda-runojen Ymir-jättiläiseen, jonka kulmakarvoista maailma luotiin.
Pekka Kivikkäällä on yhteneväisiä tulkintalinjoja edesmenneen, arvostetun kalliomaalaustutkijan, professori Marija Gimbutasin kanssa. Gimbutas korosti maalausten feminiinisiä aspekteja, erityisesti lintu- ja käärmejumalattariin liittyvien uskomusten näkyväisyyttä kuvissa. Lintujumalattaret on tunnettu Euroopan lisäksi ainakin Etelä-Amerikassa. Intiassa lintu oli muinoin yksi naispuolisten, alati nälkäisten "sieppaaja"(graha) -herratarten käyttämistä olomuodoista.
Gimbutas on antanut uusia virikkeitä, tuonut toisenlaista ajattelua: feminiinisen voiman, verkkokuvioiden liittymisen synnytykseen ja hedelmällisyyteen, Lintujumalattaren, jonka vaikutus saattaa näkyä kalliokuvien kolmisormisissa hahmoissa Äänisellä ja Uralilla, ja linnunpääpäähineissä, joita meidänkin maalaustemme ihmisillä tavataan. Myös Käärmejumalatar kuuluu ns. Vanhan Euroopan uskomusmaailmaan ja saattaa näkyä vielä meidän kuvissamme. (Pekka Kivikäs)
Saraakalliolla yksi "maalaus esittää käärmettä, joka kita avoimena matkaa vasemmalle, alisiin maailmoihin" (Kivikäs - Saraakallio, 1990). Suomalaisessa samanismissa ja kansanparantajien traditiossa käärme - erityisesti sen pää - on tärkeä. Väinämöisenkin kerrotaan käärmevyötä kantaneen uumillaan. Näin ollen ei ole tavatonta olettaa, että lintujumaltarten ohella myös jumalkäärmeet ovat luikerrelleet täälläkin ihmisten mielissä tuhansia vuosia sitten.
On myös helppo kallistua sille kannalle, että kalliokuvat eivät varsinaisesti ja yksinomaan johdata "suomalaiseen" mielenmaisemaan, koska yhtäältä ne ovat elämän perusasetelmiin ja universaleihin voimiin liittyviä visialisointeja, joille löytyy vastaavuuksia ympäri maailman.
Tosin on myös siten, että rituaalit saattavat eri kulteilla olla ulkoisesti saman näköisiä ja niissä käytettävät symbolit yhteisiä, vaikka niiden taustalla vaikuttavat maailmanselitykset ovatkin oleellisesti toisistaan poikkeavia.
Näin ollen naulankantaan nakuttavilta tuntuvat semiotiikko Henri Bromsin sanat kun hän kirjoittaa:
Jotta voitaisiin siis tutkia samanismia Suomessa, pitäisi tutkia samanismia siellä missä sitä vielä on. Näin päästään kalevalaisen kulttuurin juurille ... Samanismia tulisi tulkita ideologiana eikä kansantietona. Mennään uusille alueille, Brasiliaan tai Afikkaan, ja tehdään siellä tuollaista osallistuvaa tutkimusta (Alkukuvien jäljillä).
Samanismin ideologista tutkimusta - yhtä lailla esihistoriallisten kalliomaalausten olemuksen kartoitusta - hankaloittaa se suunnaton välimatka, joka on myyttisen ajattelun ja nykyaikaisen maailmanmieltämisen ja siihen kytkeytyvien kielipelien välillä.
Elämän ja tajunnan symbolisessa, metaforisessa kerrostumassa - joka muinaisuskon ihmiselle oli totista ja pyhää konkretiaa - ei ole sellaista syysuhteista kausaliteettia kuin reaalielämässä. Asiat tulevat julki ja ymmärretyiksi aluttomina ja loputtomina visioina ja niiden synnyttäminä assosisaatio-ornamentteina. Muinaisrituaalit olivat kosmisia akteja, jotka eivät perustuneet filosofointiin siinä merkityksessä kuin me filosofian miellämme, vaan maagiseen vuorovaikutukseen yli-inhimillisten tasojen ja kosmisten rytmien & muotojen kanssa.
Jos esim. vanhat kansanrunot nähdään samanistisen metafysiikan ja ontologian verhottuna kielenä, voidaan niitä syvyyspsykologisesti tarkastelemalla rakentaa siltoja menneisyyden mielen maailmasta nykyihmisen piilotajuisiin alueisiin - ja jopa pätevästi jäsentää värssyjen symboliikka nerokkaiksi, uskonnollis-filosofisiksi systeemeiksi. Mytologisesti ajattelevan ihmisen tietoisuustapahtuman rekonstruktioon analyyttisella, käsitteiden kääntelyn ja vääntelyn metodilla ei kuitenkaan kyetä.
Selkeiden, arkkityyppisten hahmojen ja kertomusten ohella kalevalalaisessa runoudessa on karnevalistisista surrealistisuutta ja leikinomaista, kryptisen ja mysteerisen kuvakielen kaulintaa - "syntyi yönä kuuentena/seitsemäntenä sikisi" - jonka takia runoja tutkittaessa loogis-analyyttisten kompassien neula alkaa pyöriä ympyrää. Kyllähän maidosta aina voita syntyy jos tarpeeksi kirnutaan, mutta mielestäni hyvin pikkutarkat ja monimutkaiset analyysit arkaaisen aikakauden visioista eivät ole läheskään aina uskottavia.
Sitä paitsi, tämä hyvinkin paljon harrastettu muinaismielisen maailmankuvan ristivalotus astronomian, kvanttifysiikan ja muiden tieteenalojen nykyteorioiden kanssa - osuivat päättelyt harhaan, ohi tai maalia päin - tyhjentää helposti myytit lattanoiksi leileiksi, joista ei enää pursuile yhtä aikaa tunteisiin ja järkeen uppoavan massan paine päin näköä.
Oma lukunsa ovat teosofi Pekka Ervastin kaltaiset mystiset myytinlukijat, jotka kuvittelevat omistavansa yleisavaimen, joilla eepos kuin eepos, sutra kuin sutra avataan. Lukumystiikka voi olla tälläinen avain, kuten myös tietäjän hatustaan vetämä symbolien selitysjärjestelmä, tietty hengentieteellinen oppi tai, kaikki mainitut yhdessä.
Täystuhoa muinaistarujen kannalta merkitsee niiden sovittaminen maantieteelliseen realismiin ja historiallisiin aikakausiin. Suomessa historiallis-maantieteellisen metodin pioneerina pidetään kielitieteilijä Kaarle Krohnia (k. 1933).
Hänen vaikutuksestaan ja jälkeensä on kansanrunoutemme 70 - 80 vuodessa kirjoitettu uudelleen. Kansanrunous on tehnyt lyhyen matkan tutkijoiden kammioihin ja palannut meille entisten runojen asemasta suomalaisten viikinkien, suomalaisten kuninkaitten ja kristinuskon vastustajien enemmän tai vähemmän realistisena historiana. Suomalaisista on tehty viikinkejä, joilla on historia. Samalla on kuitenkin menetty jotain olennaista. Kansanrunouden tutkimus on kadottanut kansanrunouden sisällön, myyttisen ajattelun (Henri Broms - Alkukuvien jäjillä).
Olennaista Kalevalan runoudelle, ja sankarimytologioille kaikkiaan, on se, että niiden maailmankaikkeus on ajaton ja paikaton. Juuri siksi tälläisten suurtarujen vaikutus kestää isältä pojalle.
Alunperin näiden kahden runon (Maailmansynty ja Kilpalaulanta) esitysjärjestys on ollut päinvastainen, minkä voi todeta lukemalla kansanrunouden tallentamia Kilpalaulannan alkuperäisiä versioita. Niissä aiheen eteneminen tapahtuu siten, että aluksi mainitut jumalolennot (Väinämöinen, Joukahainen) hevosineen erkaantuvat toisistaan ja tulevat lopulta toisiaan vastaan, syntyy konfliktiasetelma ja maagisen loitsutaistelun jälkeen Väinämöinen laulaa Joukahaisen suohon. Tämän jälkeen seuraa Joukahaisen kosto ... Vasta näiden vaiheiden jälkeen ilmestyy kuvaan Kalevalan ensimmäisen runon kertomus paikalle lentävästä Sotka-linnusta, joka munii sittemmin maailmaksi muuttuvat munat - ei kuitenkaan Ilmattaren polvelle kuten Kalevalassa - vaan vedessä kelluvan Väinämöisen polvelle.
Kilpalaulanta on perusmyytti, joka on enemmän tai vähemmän näkyvästi läsnä kaikkien Kalevala-aiheisten runojen taustavaikuttimena ... vaikka Lönnrot sivuuttikin sen aseman perusmyyttinä, niin myöhemmin Akseli Gallen-Kallela toi sen ... takaisin kuvallisessa muodossa suunnitellessaan Kalevan tunnuksen.
Väärennökseksi on luokiteltava myös Lönnrotin taiteilema Kalevalan loppujakso, jossa Väinämöinen poistuu Kalevan kankahilta Marjatan pojan tieltä. Tähän kohtaukseen sisältyvä kristillisen maailmankuvan lineaarisuus, käsitys ajan vääjäämättömästä eteenpäinmenosta, on sovittamattomassa ristiriidassa muinaisen, syklisen maailmankuvan kanssa, koska jälkimmäinen on aina "ikuista paluuta" (ja "ikuista tulemista").
Mytologisen ajan ihmisten jumalat, sankarit ja kuninkaat eivät koskaan kadonneet tai kuolleet lopullisesti, vaan pullahtivat uudestaan pinnalle heti kohta kaatumisensa jälkeen. Dionysoskin heitti veivin joka vuosi uudestaan. Lisäksi tietyt suurkarakteerit - kuten Väinämöinen - esiintyvät folkloressa useissa eri rooleissa ja monenlaisina hahmoina, pysytellen tälläkin tavalla ikuisesti elossa.
Tavallaan Kalevalasta onkin jo päivitetty versio - Ior Bockin suvun saaga. Tai oli. Iorin mytologia on kyllä tallessa kirjoissa ja kansissa, mutta se ei enää hengitä, koska kertomuksen kanssa symbioottisessa yhteydessä elänyt kertoja on jo edesmennyt. Ior itsekin sanoi, ettei hänen tarinansa ole totta kirjoitettuna, se on kuultava puhuttuna äänenä.
Sperma on keskeisin Väinämöisen mytologiassa. Spermasta kaikki on lähtöisin. S-per-ma. Es on aurinko, Per on Ukko ja ma on maa. Aurinko on ykkönen tällä planeetalla kuten myös tuli ja sperma sekä Ukko itse (Ior Bock Erkki Pirtolan haastattelussa, Taide 5/1989).
Väinämöisen mytologia - jonka Ior väitti oppineensa lapsena äidiltään ja sisareltaan - alkaa "paratiisiajasta", jolloin Ukko istui Kuunteluvuoren päällä Odenin saarella, jossa on Vi-a-pu-ri, maapallon korkeimmalla kohtaa: "Siellä on aina ollut aurinkoista, koska ennen jääkausia 50 milj. vuotta sitten maapallon akseli on ollut eri ... Uudenmaa on ympyrämaa, ringland. Kuunteluvuori Hel´issä on ollut keskipiste, josta säde kulkee Hankoniemen uloimpaan päähän" (Ior Bock, Taide 5/89).
Uudenmaa on se, joka on kaiken keskellä. Sen ympärillä on Kymenmaa, Hämeenmaa, Turunmaa, Latvianmaa, Liivinmaa ja Eestinmaa. Maasta tulee Maatar. Uudenmaassa asuvat aaserit. Sen ulkopuolella asuvat vaanerit. Kymenmaassa, Hämeenmaassa ja Turunmaassa Ukko on nimeltään Väinämöinen, mutta Uudenmaalla hänen nimensä on Per. Suomenkielessä vaanerit ovat vielä jäljellä siinä, kun sanotaan "sinä vaan, minä vaan... " Vanajavesi on vaanereitten vesi, he kulkivat Vantaan jokea myöten aasereiden luokse ja takaisin (Ior Bock Erkki Pirtolan haastattelussa, Suomi 7-8/1987).
Lisäksi Lemminkäinen siittää myös naishenkilöä nimeltä Disa, tai tarkemmin sanottuna: hän siittää Uudenmaan ympyrämaan ulkopuolella asuvia Disa-naisia. Jos Disan poika on voimakas hänestä tulee Rabi. Jokainen Rabi menee omaan ympyrämaahansa ja jatkaa siellä siitostyötään ...
Ior Bock oli homo (/bi-seksuaali?), joten ei ole kumma, että sperma roiskuu Bockin saagassa muussakin kuin siittämisen tarkoituksessa. Sperma on "joko elämänvesi tai viisaudenvesi. Kun spermaa juodaan se tekee viisaaksi". Kirjassa Bockin perheen saaga (Synchronicity, 1996) Ior antaa ymmärtää, ettei pelkästään sperma, vaan myös naisen vulvan nesteet ovat viisaudenvettä:
On olemassa asento nimeltä kuusikymmentäyhdeksän. Kuusikymmentäyhdeksän, kuusipuun edustaja, /e/-puun helmet, /yhd/ yhdistää nauhoja, yhdistää ihmisiä, /eks/ on miehen tammi, /ä/-äänne tarkoittaa naisen äännettä. Siinä kaksi miestä tai kaksi naista voivat uhrata helmensä toisilleen, jos nuo kaksi miestä pystyvät saamaan orgasmin tai kaksi naista kliimaksin samaan aikaan.
Bockin perheen saagaan sisältyvät myös kertomukset elämän synnystä, Pääsijaisen noitajuhlista, Lemminkäisen temppeliin kätketystä kullasta, Helin kolmesta tornivuoresta ja selvitykset Väinämöisen eli, Ukon kohtaloista.
Alunperin Ukko eli Väinämöinen eli Per istui tuliojan suojaamalla, kultaisella Kuunteluvuorella, Odenin saarella ja jakoi neuvoja ihmisille. Kun hän mietti vastauksia ihmisten kysymyksiin sanottiin: Per kelaa. Katolisten valloitettua Suomen tuota ilmaisua ei saanut enää käyttää: jos joku sanoi PERKELA hänet heitetiin roviolle. Vuonna 1050, jolloin Suomi liitetään Ruotsiin Ukko pakenee kultavuorelta Korvatunturille ja hänet opitaan tuntemaan joulu-ukkona.
Ior Bockin saagan maailmanselityksellä on haltioutuneita kannattajia ympäri maailman. Kyseessä on kansainvälinen kultti. Tämän kultin ulkopuolisten ihmisten on vaikea suhtautua saagaan totuutena - mutta emmehän voi historiallisena totuutena ottaa Kalevalakaan. Avoimin mielin Väinämöisen mytologiaan suhtautuvalle se on myyttiseen ajatteluun virittävä, hämmästyttävän kekseliäs, kreisillä tavalla monitasoinen fantasia ja taideteos, taideteko.
Saagaan sisältyy arkkityyppisiä kuvia ja sen rakenne on isojen, universaalien myyttien rakenteelle uskollinen. Itse tarina on uniikki. Viljami Puustinen esittelee saagaa Petri Walli -elämäkerrassaan (Like, 2014) ja esittää loppupäätelmän, jonka mukaan "Bockin saaga sisältää myös runsaasti ervastilaista oppia, jossa Kalevala yhdistyy teosofiaan". Tämä ei pidä paikkaansa. Atlantiksen taruun uskovat sekä Bock että teosofit - siihen uskoi jo Platon - mutta muita yhtymäkohtia ruusu-ristiläisyyteen ja okkultismiin ei ole: Bockin saaga on mieluimminkin ervastilaisen Kalevala-tulkinnan karnevalistinen antiteesi, jossa ihmisen henkisen kasvun ylevät ihanteet ynnä muut ylväät, jumaluuden valoa kohti kurkottavat ajatukset loistavat poissaolollaan.
Erityisen tärkeä piirre Väinämöisen mytologiassa on se, että monien ikiaikaisten oppien ja esoteeristen kulttien tavoin saaga pohjautuu äännejärjestelmään. Tantra, mantra ja Kashmirin shaivismi ovat eräitä esimerkkejä ilmiöistä, joihin äännejärjestelmä olennaisesti kuuluu.
Ior Bockin mukaan "näitä tarinoita on laulettu ruuts-kielellä, josta on tullut ruutsing-kieli":
Kaikki saa alkunsa aakkosympyrästä: A-Aaserit, B-Borg, C-Skära, D-Dag, E-Ek, F-Frö, G-Grund, H-Hel, I-I, J-Jarlar, K-Karlar, L-Lag, M-Månen, N-Nordstjerna ... X on tammipuu, Y on Yggdrasil, saarnipuu, kaiken elävän puu. Z on kahden ihmisen välinen yhteys. Å on Å-rike, Ä on Ä-rike ja Ö on Ö-rike (Taide 5/89).
Äänteet ovat värähtelyä, joka mytologin tajunnassa tiivistyy kuviksi, joissa on Voima. Voimakuvien virrasta nousee pinnalle heijastuksia kaukaisesta kulta-ajasta ja mandaloita, kuninkaallisia näkyjä, hengellisiä visioita. Niiden ohjaamina syntyvät sanat; runot, tarinat, opit muistuttamaan meitä siitä, minkälainen kaikkeus maailma on ja ketä olemme ja mitä me voimme olla.
Heimojen ja kansakuntien maailman syntyä käsittelevissä taruissa oma maa ja kansa ovat yleensä aina maailman napoina, koska alussa kaikki ihmiset ovat yhtä kansaa. Muinaisten, mystisten kiltojen jäseniä ovat ohjanneet myös noitapappien, sotureiden ja näkijöiden ajattomuuteen kurkottavat visiot, joissa kaikki navat ja keskukset sulavat universaaliin liekkiin. Tuli palaa poroksi - hirveksi? - ja tuhkasta lehahtaa siivilleen Abraxas-lintu, individuaali kiitäjä. Se ei ole suomalainen, amerikkalainen, intialainen ... se olet sinä, kosmoksen kansalainen, rauhankyyhky, puhdasta tietoisuutta saalistava kotka.
Sisäavaruuden auringon kirkastuksen päivänä sinä kastat kätesi punaiseen maaliin ja painat kämmenesi kuvan peruskallioon henkisille heimolaisillesi merkiksi. Laitat "omat nimet kirjoihin" kuten ennen lapsena tehtiin piilosta leikkiessä, kun kosketettiin leikin keskukseksi valittua puuta tai pylvästä.
Piiloleikki oli jännittävää, totista kisailua. Silti me emme lapsina koskaan unohtaneet, että se on leikki. Peli jossa osat vaihtuvat jatkuvasti: etsijästä tulee vuorollaan piiloutuja ja piilosilla olevista uusia etsijöitä. Samalla tavoin kansallisuudet, kansalliset identiteetit ovat rooleja kosmisessa pelissä, eivät mitään lopullista ja ehdotonta, juurevaa asiaa.
Peyote-samaniin kuva: Liquen
Väinön, llmarisen ja Pohjan emännän still-kuvat Kalle Holmbergin Rauta-ajasta.
Per kelaa -kuva: K Kosmos
Ior Bock-still-kuvat Erkki Pirtolan VHS:lta.
