Christian Rosenkreutzin Kemiallinen Korkealla-olo-aika

Taivasten valtakunta on verrattava kuninkaaseen, joka laittoi häät pojallensa.
Matteus 22:2

Christian Rosenkreutz on merkittävä hahmo länsimaisen alkemian ja  esoterian historiassa, vaikka ei olekaan varmaa tietoa siitä, onko hän historiallinen henkilö vai taruolento. Okkultinen legenda kertoo Rosenkreutzin olleen saksalainen, mm. Arabiassa ja Persiassa matkustellut tohtori, joka perusti ruusuristin salaseuran. Sen jäsenet ovat kaikkein korkeimman suojeluksessa eläviä vihittyjä. He ovat immuuneja vanhenemiselle ja sairauksile, heillä on voima hallita henkimaailmaa ja he pitävät kokouksiaan Egyptin pyramideissa.

Pekka Ervastilla oli Rosenkreutz mielessään hänen aloittaessan teosofisen Ruusu-Risti järjestön ja myös monet muut salatieteilijät - kuten Rudolf Steiner - ovat integroineet Rosenkreutzin legendan omaan filosofiaansa.

Christian Rosenkreutzin salaperäisen järjestön olemassaolo tuli esiin 1600-luvulla Euroopassa ilmestyneissä salaperäisissä manifesteissa. Pariisissa ilmaantui talojen seiniin 1623 julisteita, joissa sanottiin mm. näin:

 
Me, ruusuristi-veljien lähetit, vierailemme tässä kaupungissa, näkyväisesti ja näkymättömästi, Korkeimman armosta, jonka puoleen viisaiden sydämet kääntyvät; opetamme ilman ulkonaisia välineitä puhumaan niiden maiden kieliä, joissa asumme, ja nostamme ihmisiä, kaltaisiamme, pelon ja kuoleman vallasta.

Jorma Elovaaran toimittamassa Tähti-lehdessä ilmestyi 1972 seuraava Rosenkreutzia käsittelevä artikkeli. Se olkoon myös ajankuva 70-luvun okkultisesta journalismista Suomessa.

Varhaisin maininta Christian Rosencreuzista esiintyy kirjassa nimeltä Chymische hochzeit: Christiani Rosencreuz  (Anno 1459). Pääotsikon sanat on järjestetty niin, että ne nyt merkitsisivät seuraavaa: Otsikko: Kemiallinen (tämän sanan sen aikainen merkitys nykykielelle käännettynä on oikeastaan alkeminen) juhla (sananmukaisesti korkea aika, sanan nykyinen merkitys on häät), Christian Rosencreuzin. Vuonna 1459. Kirjan kirjoitti noin 15 vuoden ikäisenä Johan Valentin Andreae, joka syntyi Wurttembergissä 1586, ja kirja julkaistiin 1616. Kirja sisältää hyvin erikoisen tarinan, joka tapahtuu vanhahkolle miehelle, sellaiselle kuin Christian Rosencreuzin on täytynyt olla, jos hän oli sama henkilö kuin Fama´ssa ja Confessio´ssa esiintyvä Isä C.R.C.

Seitsemän päivää

Rosencreuzin kemiallista juhlaa kuvataan kirjassa seitsemän päivän verran. Kirja päättyy kesken lausetta vinokirjaimilla kirjoitettuun huomautukseen, jonka luultavasti kirjanpainaja on tehnyt. Kirja alkaa:

Christiani Rosencreuz, joka oli valmistanut sydämessään pääsiäiskaritsan ja pienen happamattoman leivän, joutui eräänä iltana ennen pääsiäistä istuessaan rukoilemassa rajuilman häiritsemäksi, joka uhkasi tuhota, ei ainoastaan hänen pikku taloaan mutta myös koko kukkulan, jolla se seisoi. Keskellä myrskyä joku kosketti häntä selkään, ja kun hän kääntyi, hän näki ihanan naisen jolla oli siivet täynnä silmiä ja puettuna taivaanvärisiin vaatteisiin joissa tähdet säkenöivät.

Toisessa kädessään hänellä oli trumpetti ja toisessa nippu kirjeitä kaikilla kielillä. Hän ojensi kirjeen C.R.C:lle ja nousi välittömästi ylös ilmaan puhaltaen trumpettiinsa täräyksen joka tärisytti taloa. Kirjeen sinetissä oli omituinen risti ja sanat "In hoc signo vinces" (tässä merkissä olet voittava). Sisällä, kultakirjaimin taivaansinisellä pohjalla oli kutsu kuninkaallisiin häihin.

Rosencreuz oli kovasti otettu tästä kutsusta, ja pukeutui seuraavana päivänä valkoiseen puuvillatakkiin ja sitoi punaisen nauhan ristiin olkapäittensä yli. Hän pani neljä ruusua hattuunsa ja vannoi että hän käyttäisi kaiken tiedon mitä hänelle paljastetaan, lähimmäistensä palvelemiseen.

Kun C.R.C. astui metsään joka ympäröitsi hänen pikku taloaan, hänestä tuntui että koko Luonto oli riemuiten valmistautunut juhlaan. Kun hän kulki eteenpäin hilpeästi laulaen, hän tuli vihreälle niitylle, missä seisoi kolme suurta seetripuuta, ja yhdessä oli taulu joka osoitti palatsiin: ensimmäinen lyhyt ja vaarallinen, toinen kiertotie, kolmas miellyttävä ja kuninkaallinen tie, ja neljäs sellainen joka soveltuu vain lahjomattomille ruumiille.

Väsyneenä ja hämmentyneenä C.R.C. päätti levätä ja leikatessaan leipäviipaletta oli juuri aikeissa ryhtyä nauttimaan sitä kun valkoinen kyyhkynen kerjäsi sen häneltä. Kyyhkysen kimppuun hyökkäsi heti korppi, ja yrittäessään erottaa lintuja, C.R.C. tietämättään juoksi pitkän matkaa yhtä neljästä tiestä - sitä joka kulki etelään päin. Hirmuinen tuuli esti häntä palaamasta takaisin, ja häävieras alistui leivän menettämiseen ja jatkoi tietä pitkään kunnes hän keksi matkan päässä suuren portin. Koska aurinko oli matalalla, hän kiirehti porttia kohti, johon oli muitten kuvien mukana kiinnitetty sanat Procul hinc procul ite prafani.

Kun Christiani Rosencreuzin mysteeriovihkimys jatkuu, hän esittää käyntikorttinsa portinvartijalle ja joutuu vaihtamaan vesipullon kultaiseen levyyn, jossa olivat kirjaimet S.C. Toista porttia vartioi leijona, ja täällä hän vaihtoi suolapussin, joka oli hänen eväissään, kultalevyyn jossa olivat kirjaimet S.M. Palatsin portilla hän kohtasi Virgo Luciferan, joka oli sammuttamassa linnan valoja kun Rosencreuz  lähestyi, ja mahtui juuri ja juuri sulkeutuvan portin välistä, mutta hänen takkinsa jäi väliin ja hänen oli pakko jättää se yltään. Täällä hänen nimensä kirjoitettiin Herra Sulhasen vieraskirjaan ja hänelle annettiin uusi kenkäpari ja uusi kultalevy.

Kolmantena päivänä häävieraat punnittiin suurella vaallla. Monet karkotettiin häpeään, monet selviytyivät, mutta Rosencreuzin istuessa vaa´assa ei kolme miestä saanut kieltä hievahtamaan ...

Mitä ihmeellisin seremonia seurasi, jonka tuloksena  Rosencreuzista tuli portin vartija.

Kirjoittiko  Rosencreuz  itse kirjan itsestään?

Rosencreuz  kuoli 1484, ja vaati ettei hänestä puhuta mitään sataan vuoteen. Hänen luolassaan oli hänen lupauksensa tulla uudelleen esille 120 vuoden jälkeen.

Rosencreuz  oli selvästi ns. vihitty, joka hallitsee jälleensyntymän taidon. Jos Andreae, joka syntyi 102 vuotta Rosencreuzin syntymän jälkeen, oli Rosencreuzin uusi ruumiillistuma, selittyvät sillä 100 vuoden suoja-aika ja mystinen lupaus tulla 120 vuoden kuluttua ilmi, ja Rosencreuzin ihmeellisen "kemiallisen juhlan" merkitys tulee käsitettäväksi. Tutkijoita on myös kummastuttanut se, miten 15-vuotias poika voi tuottaa teoksen, joka rivien välissä on valtava vertauskuvallisen ajattelun ja filosofinen runsaus ja vanhan miehen kokemus. 

Tähti 3/1972 - joka sisältää yllä olevan, anonyymisti julkaistun artikkelin - on ladattavissa pdf-tiedostona Oranssin pienlehtiarkistosta.
http://oranssi.net/pienlehdet/Tahti___1972__4.html

Jorma Elovaara, psykedeelisen mystiikan tähtituottaja

Me olemme underground-tutkijoita, ja tämä julkaisu kertoo niistä tuloksista, joihin työmme on johtanut ... Tähden toimitus toivottaa lukijan tervetulleeksi kauniiseen maailmaan.
Tähti 7 / 1972

Astraalinen tila on hyvin valoisa. On kuin valo olisi syttynyt huoneeseen tai aurinko alkanut paistaa.
Jorma Elovaara - Vesimiehen aika (Mysteeni, 1971)

niin viimeinkin, tähti syttyy viimeinkin
Hector - Herra Mirandos

Okkultismin, teosofian ja mystiikan harrastus sai uudenlaisen auran ympärilleen 60-luvulla.  Mystinen maailmankuva pullahti pinnalle nuorison psykedeelisen heräämisen ansiosta ja vakiintui äkkiä hippikulttuurin henkiseksi alustaksi. Suomessa tämän käänteen moottorina oli Jorma Elovaara. Hänen radio-ohjelmansa, esitelmänsä ja kirjallinen tuotantonsa välittivät meille Amerikasta universaliin liitoon lähteneitä "Vesimiehen ajan" aatteita.

Jorma Elovaaralla oli omaperäisiä tulkintoja ikiaikaisesta, "salatusta tiedosta", mutta mitään uutta oppia hän ei punonut, eivätkä hänen ajatusvirtansa edenneet etäälle vanhan kaartin - Blavatsky, Leadbeater ym - ideologisilta lähteiltä. Tosin sellaiset uudet, urbaanit psykonautit kuin Timothy Leary ja Alan W. Watts tulivat hänen toimestaan kirjatuiksi tietäjien kastiin. Elovaara kauhaisi rinnakkaiseen käsittelyyn miltei kaikki ns rajatiedon alueet teosofiasta ja blavatskisesta okkultismista astrologian ja parapsykologian kautta kosmologiaan, kummituksiin ja lentäviin lautasiin.

Elovaara toivotti ihmiset tervetulleeksi kauniiseen maailmaan, jossa esineet, ilmiöt ja ihmiset hohtavat astraalivaloa, ajatuksensiirto ja aikamatkustus on mahdollista; jossa oudot olennot ilmestyvät ihmisille ja lentokoneet katoavat mustiin aukkoihin; jossa ydinfysiikka, magiikka ja alkemia omaavat jokainen yhdenlaista pätevyyttä. Tajunnan laajentaminen oli Elovaaran agenda ja viittaukset hasikseen ja lsd:hen näyttäytyivät hänen selostuksissaan tässä yhteydessä (vaikka hän toistuvasti mainitsikin, ettei suosittele kenellekään huumausaineiden käyttöä).

Parapsykologit kysyvät, ovatko yliluonnolliset kyvyt mahdollisia. Minä haluaisin kysyä, miten ne parhaiten oppii.
Jorma Elovaara - Vesimiehen aika

"Yliluonnollisilla kyvyillä" tarkoitetaan tässä suunnilleen kaikkia havaintoja ja tajunnallisia prosesseja, jotka ylittävät kiinteään, fysikaaliseen toteen ja  psykologiseen minään ankkuroituneen arkikokemisen. Elovaara siis promotoi juuri sitä harrastetta, josta pekkaervastit ynnä muut kirkasotsaiset salatieteilijät olivat varoittaneet. Vanhan koulun teosofiset päälliköt omasivat ns psyykkisiä kykyjä kyllä, mutta he eivät halunneet oppilaidensa kehittävän niitä itselleen. Normioloissa meille näkymätön astraalimaailma kuvattiin petolliseksi värähtelyvyöhykkeeksi, jossa on vaarana joutua harhojen huijaamaksi. Tätä Elovaarakaan ei kiistänyt - ja käsittääkseni juuri tämän takia hän halusi ohjeistaa nuoria tajunnanmatkaajia ja summata omia kokemuksiaan hienovärähteisistä energiamaailmoista.

Astraalinen tila on hyvin valoisa. On kuin valo olisi syttynyt huoneeseen tai aurinko alkanut paistaa, kun havaintojen tekijä lähtee nostamaan värähtelyjä ylemmille astraalitasoille. Portti näille tasoille on aikatajun muuttuminen.
- Vesimiehen aika

"Vanhauskoinen" henkinen kehitys oli hidasta, unelmoinnin omaista valmistautumista äärettömän monien jälleensyntymien päässä häämöttävään valaistumisvihkimykseen. "Henkiset kokemukset" merkitsivät (/merkitsevät) yhdelle tonttujen ilmaantumista näköpiiriin, toiselle akaasisten aikakirjojen auki lävähtämistä, tai kristusvalon huumaa. Kaikkiaan nyt puhutaan ilmestyksistä, jotka eivät keskimääräisesti ole olleet teosofisen totuudenetsijän lähtökohtana polullaan, vaan ikään kuin mannaa, jonka leijailua alas taivaista toivorikkaasti odotetaan ja yhtä paljon myös pelätään. Elovaara puolestaan kirjoitti näin:

Kun tunnette, että jotain alkaa tapahtua, antakaa sen tapahtua. Jännitys on suurin juuri silloin kun tapahtumat alkavat lähteä liikkeelle. Sitten kun olette irti ette enää tunne mitään jännitystä ja kihelmöintiä.

...  Astraalitaso on jatkuvasti mahdollista havaita, milloin tahansa ja missä tahansa. Se tulee esiin kun fysikalisen maailman tapahtumat pysäytetään. Siihen on olemassa lukematon määrä keinoja alkaen keskittymisestä pyörivässä liikkeessä olevaan kuviteltuun pyhään kuvioon ja aina puhtaasti mekaanisiin keinoihin kuten värähtelevä valo. Helpoin tapa on yksinkertaisesti istua alas ja lakata ajattelemasta juuri niitä asioita joita näkee edessään ...

Ilmeisesti se että lakkaa ajattelemasta edessään olevia esineitä ei tarkoita tässä eristäytyvää vetätytymistä sisäiseen maailmaan, vaan myös ympäristön havainnointia omista ajatusmekanismeista etääntyneessä mielentilassa. Elovaara näet kuvaa myös ulkoisessa todellisuudessa, kuten toisen ihmisen kasvoissa havaittavia muutoksia, ja tilan sähköistymistä kaiken kaikkiaan. Hän toteaa Alan Wattsin antavan "nykyaikaisen kuvan tajunnan laajentamisesta" David Solomon toimittamassa kirjassa LSD - the Consciousness- Expanding Drug:

Minän rajojen muuttuminen alkaa ... aistien kaikupohjan muuttumisesta. Värien voimistuminen ja syveneminen ja äänien ja pintojen terävöittyminen antaa niille outoa läpinäkyvyyttä. Niiden läsnäolon tuntee tavallista enemmän värähtelynä, sähköisenä ja itsestään loistavana ... nämä värähtelyt ovat suorassa jatkuvuudessa oman tietoisuuden kanssa .... ulkopuolinen maailma on jollakin kummallisella tavalla omassa mielessä. Käy selville myös se, että ulkopuoli ja sisäpuoli eivät sulje pois toisiaan eivätkä ole erossa toisistaan.

Jorma Elovaaran teos on koottu aineistosta, jota hän oli käyttänyt vuosina 1969 - 1971 radio-ohjelmassaan Vesimiehen aika. Pink Floyd ja muu psykedeelinen musiikki limittyi ohjelmassa tarinoihin kaukaa ajasta ja kaukaa idästä (- ehkä myös Hong Kongista: tuntuu niin kovin kylmältä tänään ...). Ohjelmat lähetettiin eetteriin juuri ennen keskiyötä. Vesimiehen ajan jälkeen vuorossa oli enää jokailtainen Maamme-laulu.

Parhaat Vesimiehen ajan lähetyksistä olivat -  Elovaaran ääni väristen luotsaamaa - hypnoottista ja kihelmöivän jännittävää, salatieteellisissä  sfääreissä seilaamista. Aina ohjelmat olivat jyrkästi muun mediatarjonnan maailmankuvasta irtaantuvia kuulokuvia. Täten ei ollut ihme, että YLE lopetti Vesimiehen ajan hyvin pian sen "epäinformatiivisen" sisällön vuoksi.

Vesimiehen ajan lakkauttamisen jälkeen Jorma Elovaara ryhtyi toimittamaan okkultistista lehteä TÄHTI. Ensimmäinen numero ilmestyi 1971. Elovaaran lisäksi lehteä olivat tekemässä mm K Oso Laakso ja taiteilija Kari/Gari Sipilä, jonka sarjakuvia julkaistiin myöhemmin myös kahtena Tähden erikoisnumerona: Aika Ibizalla ja Aika Ibizalla II. Molemmat suomalaisen underground-sarjiksen klassikoita.

Tähden aihepiiri oli laaja. Eurooppalainen okkultismi. Suomalainen sisäpolitiikka. Huumausaineet. Aasia. Hamppuköysi. Tarot. Paperintuotanto. Musiikki. Ufot. Gurukultit. Sciense fiction. Intian uskonnot. Christiania. Nikolas Tesla. Timothy Leary. Edgar Allan Poe. Lukijoiden kirjeitä oli joka numerossa ja novelleja julkaistiin mm Tuula Heimalta ja Yrjö Koivukarilta. 

Tähti oli Yhdysvalloissa perustetun Underground Press Syndicaten jäsen ja julkaisi runsaasti UPS:n materiaalia sivuillaan. Näin tapahtumia ja viboja Amerikassa - esim Timothy Learyn edesottamuksia - pystyttiin seuraamaan tuoreeltaan myös Suomessa.

Osa jutuista oli painoteknisistä syistä - jotkut muista syistä - lähes lukukelvottomia. Tähden tavaramerkiksi muodostuivat "astraalisesti" värittyneet, psykedeeliset kuvat. Niiden astraalinen väritys ei ollut tarkoituksellista, vaan syynä oli se, että lehden tekijät eivät osanneet tehdä kuvien värierottelua. Näin on minulle kertonut Arttu eli taiteilija H. I. Hirvonen, joka kuului vähän aikaa lehden toimitukseen ("en ikinä tottunut siihen Elovaaran mustaan huoneeseen") ja oli ainut graafisen alan koulutusta (amiksen kuvanvalmistajan linja) saanut hemmo ryhmässä.

Iso osa Tähden kuvista esitti nuoria, pitkätukkaisia miehiä ilman paitaa ja usein tuolloin muotia olleet hai-saappaat jalassaan.Paljas yläkroppa paljastaa tärkeitä hermokeskuksia ja sallii niiden toiminnan. Saappaat, raskaat jalkineet ... tasapainottavat verenkierron alaruumiissa palelultumisen estämiseksi , eristävät maan vaikutukselta (sähköiskuilta) ja antavat turvallisen voiman tunteen (staattisen biosähköisen latauksen). Näin on Jorma Elovaara asiaa selvittänyt. 

Elovaara oli 70-luvulla myös julkihomo ja homoaatejärjestötoiminnan aktiivi. Hänen Tähdessä suosimansa kuvitustyyliin yksi motiivi liittyy epäilemättä tähän.

Tähden toimituksessa ja sen julkaisijan, Mysteeni-yhdistyksen, "kivipainossa" työskentelevä poppoo paiskoi hommia ruoka ja patjapaikka palkkanaan. Mysteeni oli siis myös kommuuni. Ensin Mikonkadulla, myöhemmin Laivanvarustajankadulla. Helsingin Sanomat teki 70-luvun alussa kohujutun Mysteenistä ja kivipainon orjatyövoimasta. Hasiksen käryä oli ilmassa ja lastensuojelu iski kun oli käynyt selville, että orjatyövoimaan lukeutui yksi alaikäinen naisihminen. 

(Suomalaisen alakulttuurin historiaa on esitelty monissa haastattelukirjoissa, lehtijutuissa ja dokumenttifilmeissä, mutta koskaan ei informanttien joukossa ole ollut em "alaikäinen tyttö". Hänellä olisi paljon kerrottavaa, sillä tiedän kyseisen henkilön seuranneen hyvin läheltä urbaanin vaihtoehtokulttuuriin, ja erityisesti sen psykedeelisen siiven, erään/eräiden keskeishenkilön/henkilöiden edesottamuksia Tähden ajoista vähintäänkin 80-luvun puoliväliin saakka.)

Mysteenin uunista tuli Tähden ohella ulos anarkistien Loimua, useita romaaneja ja kirjoja esim telepatiasta, Atlantiksesta ja henkilökohtaisesta vetovoimasta. Varhaisin suomenkielellä painettu Urantia-kanavointi ilmestyi kirjana nimeltä Ajatus (1971). Ilmeisesti automaattikirjoituksella syntynyt vuodatus julkaistiin tekijänimellä H. N. Virta. Tämän tieteellisen selostuksen on antanut Virran aivoituskaavailun johdon alaisena Ajatus.

Mysteeni julkaisi myös yhden tärkeimmistä suomalaistekoa olevista salatieteellisistä kirjoista: teosofisen yksityisajattelijan, pasifistin ja vegetaristin, Anselm Kasteen Einsteinia ja Blavatskya syntetisoivan tutkielman Tietäjän testamentti.

Elovaaralta itseltään ilmestyi Vesimiehen ajan jatkeeksi kirja Sisäavaruuden lapsi (1974) aiheinaan mm aktiivinen keskittyminen astraalitasolla, neliulotteinen tajunta, seremoniallisen magian avain ja maagisen teatterin kuningasvelho. Kirjan kustantaja oli vaihtunut Mysteenistä Syndicate Pressiin. Teoksen alkusivulle on painettu seuraavat rivit:

Tämän kirjan omistuskirjoitus kuuluu,
edelleen,
Asematunnelin iltavuoron
paahtotiskin myyjälle,
sille paidattomalle.

Yksi kirjan erikoisimmista arvailuista koskee sitä, onko maapallolla on pohjoisnavan kohdalla aukko, painauma: onko Maa todella ollut kaiken aikaa pallon muotoinen...  Tässä yhteydessä Elovaara viittaa mm muistioihin, joita ovat laatineet 1600-luvulla elänyt Cyrano de Bergerac ja ilmapalloilija Hans Piaallin päiväkirjan muistiinmerkitsijänä toiminut Edgar Allan Poe. Lisäksi Elovaara oli itselleen karttapallon hankittuaan havainnut, että pohjoisnapaa esittävä karttapallon osa on painunut sisäänpäin kuin päärynässä näkyvä terälehtien kohta, joka on tikkua vastapäätä.

Siitä huolimatta, että kirjan nimi on Sisäavaruuden lapsi kirja käsittelee kosolti ulkoavaruudellisia asioita. Lisäksi Elovaara huomauttaa - aiheellisesti - ihmisen olemusta analysoidessaan, että ihminen ei ole sisällään. Siellä ei ole muuta kuin koossa pitäviä elimiä, koneisto, sähköjohtoja sekä pää, joka on jonkinlainen kojelauta ja mittaritaulu.

Olemme lähempänä totuutta, jos sanomme, että ihminen on siinä kohdassa, missä hän ja häntä ympäröivä ilma kohtaaavat. Jos sähköinen valonhohde ympäröi ihmistä, sen huomaamme ensin eikä sitä mitä on sisällä. Mutta tämä on vain tuote olemassaolosta.

Okkultistista havaitsemista verrataan kolmiulotteisen elokuvan katselemiseen. Siihen tarvitaan erikoiset lasit tai kolmiulotteinen valkokangas. Pitää siis itse myös osata jotain. Tässä tapauksessa osaaminen merkitsee taitoa olla yhtä aikaa äärimmäisen tarkkaavainen ja täysin rento; kykyä keskittyä valittuihin kohteisiin ilman jännitteitä ja ajatuksellisia rajoitteita. 

... tajunta voi kehittää erittäin suuren nopeuden tehdessään havaintoja silloin kun tälläinen on erityisistä syistä tarpeen. Normaali-ihmisen tajunta on uppoutunut sisäisten mielikuvien parissa askarteluun, ja aistit välittävät hänelle vain karkean ja viittauksenomaisen kuvan siitä, missä tilanteessa hän kulloinkin on.  Huomatessaan tämän riittämättömäksi ihminen kehittää itsessään kiihkeän halun oppia tekemään parempia havaintoja, ja se suuntaa paljon energiaa havaintojen tekoon tärkeällä hetkellä: tämä on keskittyminen. Huomiokyky voi tulla neulanteräväksi ja erottaa sekunnin murto-osat. Aavistus tulee todelliseksi. Tajunta koskettaa tarkastelumme esinettä. Kokemus opettaa meille, kuinka hyvin tällä tavalla saadut vaikutelmat pitävät paikkansa.

Elovaara ei kirjoissaan esittele järjestelmällistä ohjelmaa mielen ikkunoiden avaamiseen. Tai määrittele tajunnan laajennuksen eksaktia päämäärää. Esseistä kuitenkin kuulta läpi visio ihmisen heräämisestä jumalaisena energiaolentona. Elovaara kirjoittaa "uudelleen yhdistyvästä ihmisestä", joka lähettää nuolensa kohti korkeampaa ihannetta, johon se kokee yhteyden, ja antaa sille lisää energiaa. Luova toiminta (synteesi) tapahtuu seuraavasti: Viisauden ja kokemuksen ohjaamana tahto luo mielikuvituksen kautta suuntaviivat, joita halu noudattaa toteuttaakseen automaattisesti sille määrättyä kaavaa, jolla se voi vaikuttaa ulkoisten tapahtumien kulkuun.

Jorma Elovaaran tuotteliain ja luovin kausi - 60-luvun lopulta 70-luvun puoliväliin - synnytti tutkimusta, visioita ja ajatuskuvioita, joissa höpsismi ja tahaton huumori sekoittuivat vakavaan mystiikkaan ja syvällisen näkemykseen tajunnasta ja mielestä. Myös runoilijana Elovaara tuli mainittuna ajanjaksona esiin muuallakin kuin Mysteenin painatuksissa. Hector julkaisi v 1973 Herra Mirandos -albumillaan ystävänsä Elovaaran sanoittaman kappaleen Sisämaan retkellä.

Tähti-lehden viimeinen numero tuli myyntiin 1977. Vuotta aikaisemmin lehteä vastaan oli nostettu painovapauskanne, koska Tähden epäiltiin yllyttävän nuoria huumausaineiden käyttöön. Timothy Learyn haastatteluja sisältäneet Tähden numerot takavarikoitiin. Vuosia myöhemmin kaikki syytteet hylättiin korkeimmassa oikeudessa. 

Elovaara elvytti Tähden 1983 - tosin Tähti tuikahti vain yhden ainokaisen kerran. Elovaaran lisäksi ulkoasultaan suuria muutoksia kokeneen painotuotteen puikoissa olivat V-P Hämäläinen ja Tapio Pelttari. Tähden nimestä oli pudotettu pois alaotsikko okkultinen lehti ja salatieteilyn sijasta aviisin sisältö täyttyi suomirockista ja punkista, ympäristöasioista, viestintäpolitiikasta ja hamppukulttuurista. Jälkimmäiseen teemaan kytkeytyy Pelle Miljoonan kitaristin, Stefan Piesnackin haastattelu otsikolla Stefan ei kadu! (dullajuttuja, joiden takia oli käväissyt vankilassa.)

1980-luvun puolivälin jälkeen Elovaara pestattiin Radio Cityyn, jonne hän teki vauhdikkaalla ja eksentrisellä otteella ohjelmia otsikoilla Vesimiehen aika ja Sininen rapsodia. Niiden musiikkivalinnat olivat pääsääntöisesti kaameita, eivätkä ohjelmat muutenkaan vanhojen vesimiesten suggestiiviseen tenhoon  yltäneeet.  Sittemin hän on työskennellyt Helsingin lähiradiossa. Sen tiloissa Elovaara vilautti minulle n vuosi sitten käsikirjoitusprujua, josta on tarkoitus tulla kirja.

Tähti ja muut Elovaaran luomukset olivat aikansa (kristalli)lapsia. Tämä ei tietenkään madalla niiden arvoa. Pikemminkin päinvastoin. 

2000-luvun psykedeelisessä uskonnollisuudessa ja mystiikassa painotukset ovat erilaiset kuin 40 - 50 vuotta sitten ja tietoa alan asioista on saatavilla aivan toisenlaisessa mittakaavasssa kuin silloin. Sisäavaruuden auringon esteetön loiste on kuitenkin Mysteeni-jengin tavoin keskeinen teema ja visio myös Terence McKennan ja  Rick Strassmanin innoittamille uus-psykedeelikoilla. Ehkä siksi että

Sisäavaruuden auringon löytyminen (joka on siis sisäisten vetovoimien keskipiste, samoin kuin astraalivalo muodostaa Maan sisälle sen vetovoimien keskipisteenä valon, joka hieman muistuttaa aurinkoa) tarjoaa levon aikana passiivisen keskittymisen välineen projektion muodossa, ja tajuisena aikana kuusikärkisen tähden keskipisteen, joka merkitsee ikuisuustajuntaa. Meidän ei tarvitse silloin milloinkaan sammuttaa tajuntaamme: sisäauringossa on kuolemattomuuden salaisuus (Jorma Elovaara).

  

                    "Tähden toimitussihteeri K. H. Björkman osoittaa sormellaan Tuula Heimaa."
                      Tähti 1 / 1974

                            Arttu Hirvonen kuvassa keskellä. Photo - Vesa Turpeinen, 1975

 
Tähden numerot pdf-tiedostoina

Jorma Elovaara YLEn elävässä arkistossa

Tuula Heiman kirjasta Hampputarha lyhyesti Purppurarinteiden ratsastaja -blogissani:
Hampputarha 

Alussa olivat kalliokuvien maalaajat ... sitten tulivat runolaulajat

Sen aapinen on hakattu kallioon 
tienvarteen
Kymijoesta länteen
ja siinä lukee tervetuloa
Tervetuloa siinä lukee
ja tervetuloa kallioon hakattuna on järjettömyyttä.
- Paavo Haavikko

Usein suomalaisuudesta kuulee puhuttavan ikään kuin se olisi jotain reaalisesti olemassa olevaa, muuttumatonta ihmisainesta. Suomen maankamaran savea, josta Jahve on muovannut ensimmäiset suomalaiset ihmiset, joilta me kaikki olemme saaneet perinnöksi - suomalaisuuden!

Suomessa on tiettävästi ollut asutusta yli 10 000 vuotta. Suomalaisia on kuitenkin ollut olemassa vasta pari sataa vuotta. 1800-luvulla tapahtui kansallinen herääminen ja historiallisuuteen havahtuminen - silloin muutkin kuin satusetä Topelius (v. 1843) alkoivat kysellä onko Suomen kansalla historiaa? 

Nyt kysytään onko Suomen kansalla tulevaisuutta? ulkomaalaisten rynnistäessä isolla joukolla pohjalaisten, savolaisten, karjalaisten, eteläsuomalaisten, länsisuomalaisten ja lappalaisten hallinnoimalle Suomen valtion alueelle.

Talvisota oli tosikoetus, mutta siitä on aikain saatossa kehittynyt suuri, kansallinen myytti, jonka ansiosta suomalaisuuden keskeismääritteeksi on tullut tahto suomalaisuuden puolustamiseen!

Mutta mitä se suomalaisuus perimmiltään tarkoittaa? Onko se vain kehäpäätelmien summa: suuri, sinivalkoinen valhe? 

Jos tunkeudumme suomalaisuuden ja suomalaisten juuriin törmäämme kovaan kallioon. Sen sisällä on luolia ja pinnalla outoja maalauksia. Salakirjat kustantamon julkaisema Suomen luolat  (2015) valottaa geologian ynnä muun luolatutkimuksen puitteissa kotomaamme kuvaa. Kirsti Beckerin 2014 ilmestynyt kirja Pekka Kivikkäästä puolestaan on kertomus yhden miehen matkasta suomalaisten alkukuvien äärelle. 

Kallioiden sisällä ja ulkona olevia merkkejä nuorempaan "suomalaisen" kulttuurin kerrostumaan voimme tutustua lukemalla Kalevalaa ja kansanrunoutta. Kalevalainen runous ei selkeästi ilmaise mitä on ennen ajateltu, vaan enemmänkin, miten on ajateltu, millainen on ollut se tietoisuudenvire, josta ajattelu kirpoaa. Mytologi Ior Bockin saaga on yhdenlainen yritys tuon vireen tiedostamiseen.
 

Suomen luolat -kirjan tekijöinä on viisi, vuosikaudet kivikkoja kolunnutta miestä: A. Kejonen, T. Kesäläinen, S. Kielosto, S.I. Lahti ja V-P Salonen. Kirja on nelisataa sivuinen, näyttävästi kuvitettu teos, joka sisältää tiedot yli 1000 luolasta. Luolista 165 esitellään tarkemmin. Suunnilleen kaikki luoliin liittyvät asiat käydään läpi: maaperä, kasvisto, eläimistö, hyönteiset, tarut, hydrologia ... 

Luolien käyttöhistorian sanotaan ulottuvan jääkautta edeltävään aikaan, n. 100 000 vuoden taakse. Varhaisimpia luolista tehtyjä esinelöytöjä ovat Kapatuosion Linnanvuoren kampakeraamisen ajan piikiviset nuolenkärjet. Monet luolista tehdyt löydöt kertovat, että luolia on käytetty uhripaikkoina hyvin pitkän aikaa. Muita käyttötarkoituksia on ollut lukemattomia. Samaanit ja tietäjät ovat tehneet luolissa työtään. Ne ovat olleet piilopaikkoja rosvoille ja sotapakolaisille. Luoliin on tultu keittämään pontikkaa ja piilottamaan aarteita.

Luolien joukossa on valtavasti onkaloita, joilla on sellaisia nimiä kuin Pirunpesä, Pirunkirkko, Pirunkallio ... Pirujen lisäksi luolissa on kansantarinoiden mukaan majaillut muitakin ei-ihmillisiä olentoja: maahisia, peikkoja, hiisiä, jättiläisiä jne.

Kirja kertoo, että esim. Kauhavan Kirkkopakan kalliokukkulassa on asunut  kokonainen heimo maahisia ja peikkoja. He saattoivat ilmaantua ihmisten ilmoille; tarjota ihmisille ryyppyjä kievarissa ja maksaa laskut ikivanhoilla rahoilla. Inarin Ukonsaarella puolestaan on luola, jota käytettiin lepopaikkana Ukko-jumalan palvontaretkillä. Ukko asuu nimikkosaarellaan ja jumalan vaimo Ukonjärven takana.

Luolien ja outojen olentojen yhteys liittyy uskomukseen rinnakkaistodellisuudesta. Aineella on sisätila, transsendenttinen rinnakkaismaailma, jonka syvyyksissä höyryää kaikkia hiisejä hallinnoivan Hiiden pata. Luolakirjassa vuoria ja kallioita ei  käsitellä mystiikan ja rajatiedon näkökulmasta, vaan pysytellään dokumentoidun asiatiedon alueella. Tovi teoksen äärellä saa kuitenkin lukijan mielikuvituksen herkästi liitämään kohti Hiiden linnaa ja maahisten maailmoja ...

Luolamaalauksiakin on Suomesta löydetty, mutta suurin osa esi-historiallisista maalauksista on kallioiden ulkopinnoilla. Pekka Kivikäs, ammatiltaan opettaja, on omistautunut näiden kuvapintojen dokumentointiin ja tutkimiseen 70-luvun lopulta saakka ja kirjoittanut useita aihetta käsitteleviä teoksia. Hänen tutkimuksensa alkoivat Laukaan Saraakalliolta ja elämäntehtäväksi kalliopiirroksiin perehtyminen tuli siellä koetun, mystisen hetken inspiroimana: 

Kerralla tuli suuri määrä energiaa. Se oli kuin uskonnollinen kokemus! Tunsin että tästä en tiedä. Tässä on jotain, joka on jotain enemmän.

Kirsti Becker tarinoi kirjassaan Kalliokuvien äärellä (Atena) Pekka Kivikkään tutkimustyöstä  - ja sen ohella paljosta muustakin. Kirjassa käsitellään sikin sokin Kivikkään henkilöhistoriaa, tutkimuksia, aatemaailmaa, kontakteja ja saavutuksia ja lisäksi kalliomaalaustutkimusta Suomessa sekä ulkomailla ja vielä kirjoittajan omia retkiä maalausten äärelle. Syntyy sellainen vaikutelma, että asiat esitetään suunnilleen siinä järjestyksessä kuin ne ovat tulleet Beckerin tielle tai ponnahtaneet muistin kätköistä aivoihin. Tähän seikkaan kustannustoimittaja olisi voinut puuttua, sillä kirjan hyppelehtivä rakenne hidastaa ja vaikeuttaa kokonaisuuden hahmottumista.  

Vaikka Kivikäs onkin Tieto-Finlandialla palkittu kirjantekijä ja ansainnut aherruksellaan professorin arvonimen, ei hänen arvostuksensa akateemisissa piireissä ole täysin varauksetonta ja yksimielistä. Kivikkään tutkimushorisontti on laajempi kuin yliopistoissa vaikuttavilla asiantuntijoilla, joista useimmat suhtautuvat kalliokuviin geologisista lähtökohdista käsin ja pitävät kuvia pääasiassa primitiivisenä "taiteena". Pekka Kivikäs ei kiistä sitä, etteikö kuvissa olisi kyse myös taiteesta, mutta hänen mielestään "kalliokuvien funktio on laajempi kuin taidekuvien":

Kuvia on käytetty moneen eri tarkoitukseen. Ne ovat olleet pyhiä, mutta ne ovat myös olleet käytännöllisiä; viittoja, tehty tärkeisiin paikkoihin ohjamaan ihmisten kulkua. Ne ovat viestittäneet jälkipolville myös sitä, että esi-isät olivat täällä, tästä he ovat kulkeneet.

Yhtä, oikeaa totuutta maalauksista ei tiedeväen keskuudessakaan ole hyväksytty. Tutkijoiden väliset erimielisyydet eivät koske pelkästään kuvien funktiota ja merkityksiä, vaan myös sitä mitä kiveen maalatut hahmot esittävät. Maalausten näkyväisyys näet vaihtelee sään ja vuodenaikojen mukaan, osa niistä on tuhoutunut, eivätkä läheskään kaikki piirrokset ole yksiselitteisen selkeitä. Esittävätkö jonkun tietyn kuvan kaksi kaartuvaa viivaa kalaa vai norppaa? Liittyvätkö kuvat hirvestä ja veneestä toisiinsa? Montako maalauskerrosta kuvapinnat sisältävät?  
 
Kivikäs on kiinnostunut kuulemaan kaikenlaisilta ihmisiltä, mitä mielteitä ja ajatuksia kalliokuvat heissä herättävät. Se mitä joku toinen kuvassa havaitsee voi antaa vahvistusta omalle näkemykselle tai tuoda tuoretta virikettä tutkimukseen. Kivikäs myös uskoo, että kuvien intuitiivinen tarkastelu pystyy nykyihmisillekin paljastamaan ainakin jotain niiden sisällöstä ja merkityksistä.  Siksi hänen ohjeensa kalliomaalausten katsastajille kuuluu: "Yritä tyhjentää mieli odotuksista ja mielikuvista!"

70-luvulla Kivikkäs etsi kalliomaalauksista vastaavuuksia Kalevalan kanssa. Hyvin pian hän kuitenkin havaitsi esi-historiallisen kuvapohjan olevan Kalevalan tuolla puolen. Vanhoista loitsurunoista hän on sitä vastoin löytänyt kalliopiirrosten näköisiä asetelmia. Samoin kalevalalaisuutta vanhemmista myyteistä. Kivikäs näkee Hossan Värikallion ihmistä esittävissä kuvissa linkin Edda-runojen Ymir-jättiläiseen, jonka kulmakarvoista maailma luotiin.

Pekka Kivikkäällä on yhteneväisiä tulkintalinjoja edesmenneen, arvostetun kalliomaalaustutkijan, professori Marija Gimbutasin kanssa. Gimbutas korosti maalausten feminiinisiä aspekteja, erityisesti lintu- ja käärmejumalattariin liittyvien uskomusten näkyväisyyttä kuvissa. Lintujumalattaret on tunnettu Euroopan lisäksi ainakin Etelä-Amerikassa. Intiassa lintu oli muinoin yksi naispuolisten, alati nälkäisten "sieppaaja"(graha) -herratarten käyttämistä olomuodoista. 

Gimbutas on antanut uusia virikkeitä, tuonut toisenlaista ajattelua: feminiinisen voiman, verkkokuvioiden liittymisen synnytykseen ja hedelmällisyyteen, Lintujumalattaren, jonka vaikutus saattaa näkyä kalliokuvien kolmisormisissa hahmoissa Äänisellä ja Uralilla, ja linnunpääpäähineissä, joita meidänkin maalaustemme ihmisillä tavataan. Myös Käärmejumalatar kuuluu ns. Vanhan Euroopan uskomusmaailmaan ja saattaa näkyä vielä meidän kuvissamme. (Pekka Kivikäs)

Saraakalliolla yksi "maalaus esittää käärmettä, joka kita avoimena matkaa vasemmalle, alisiin maailmoihin" (Kivikäs - Saraakallio, 1990). Suomalaisessa samanismissa ja kansanparantajien traditiossa käärme - erityisesti sen pää  - on tärkeä. Väinämöisenkin kerrotaan käärmevyötä kantaneen uumillaan. Näin ollen ei ole tavatonta olettaa, että lintujumaltarten ohella myös jumalkäärmeet ovat luikerrelleet täälläkin ihmisten mielissä tuhansia vuosia sitten.

On myös helppo kallistua sille kannalle, että kalliokuvat eivät varsinaisesti ja yksinomaan johdata "suomalaiseen" mielenmaisemaan, koska yhtäältä ne ovat elämän perusasetelmiin ja universaleihin voimiin liittyviä visialisointeja, joille löytyy vastaavuuksia ympäri maailman. 

Tosin on myös siten, että rituaalit saattavat eri kulteilla olla ulkoisesti saman näköisiä ja niissä käytettävät symbolit yhteisiä, vaikka niiden taustalla vaikuttavat maailmanselitykset ovatkin oleellisesti toisistaan poikkeavia.

Arkaaisten voimakuvien - ja edelleen, vanhan kansanrunouden metaforioiden - kehikkona on ollut maailman vanhin uskonto, samanismi. Suomessa tästä luontoyhteyteen tukeutuvasta taikuuden kulttuurista on jäljellä vain haperoja muistumalinjoja samanismin reformoituun versioon, johon ei sisälly voimakasvien käyttöä ja niiden suomaa näkemisen, yhteyden ja ykseyden tasoa. Sen sijaan - päinvastoin kuin useimmissa samaanikulteissa  - keskeistä on rummun käyttö transsiin vajoamisen tarkoituksessa.

Näin ollen naulankantaan nakuttavilta tuntuvat semiotiikko Henri Bromsin sanat kun hän kirjoittaa: 

Jotta voitaisiin siis tutkia samanismia Suomessa, pitäisi tutkia samanismia siellä missä sitä vielä on. Näin päästään kalevalaisen kulttuurin juurille ... Samanismia tulisi tulkita ideologiana eikä kansantietona. Mennään uusille alueille, Brasiliaan tai Afikkaan, ja tehdään siellä tuollaista osallistuvaa tutkimusta (Alkukuvien jäljillä).

Samanismin ideologista tutkimusta - yhtä lailla esihistoriallisten kalliomaalausten olemuksen kartoitusta - hankaloittaa se suunnaton välimatka, joka on myyttisen ajattelun ja nykyaikaisen maailmanmieltämisen ja siihen kytkeytyvien kielipelien välillä.

Elämän ja tajunnan symbolisessa, metaforisessa kerrostumassa - joka muinaisuskon ihmiselle oli totista ja pyhää konkretiaa -  ei ole sellaista syysuhteista kausaliteettia kuin reaalielämässä. Asiat tulevat julki ja ymmärretyiksi aluttomina ja loputtomina visioina ja niiden synnyttäminä assosisaatio-ornamentteina. Muinaisrituaalit olivat kosmisia akteja, jotka eivät perustuneet filosofointiin siinä merkityksessä kuin me filosofian miellämme, vaan maagiseen vuorovaikutukseen yli-inhimillisten tasojen ja kosmisten rytmien & muotojen kanssa.

Jos esim. vanhat kansanrunot nähdään samanistisen metafysiikan ja ontologian verhottuna kielenä, voidaan niitä syvyyspsykologisesti tarkastelemalla rakentaa siltoja menneisyyden mielen maailmasta nykyihmisen piilotajuisiin alueisiin - ja jopa pätevästi jäsentää värssyjen symboliikka nerokkaiksi, uskonnollis-filosofisiksi systeemeiksi. Mytologisesti ajattelevan ihmisen tietoisuustapahtuman rekonstruktioon analyyttisella, käsitteiden kääntelyn ja vääntelyn metodilla ei kuitenkaan kyetä.

Selkeiden, arkkityyppisten hahmojen ja kertomusten ohella kalevalalaisessa runoudessa on karnevalistisista surrealistisuutta ja leikinomaista, kryptisen ja mysteerisen kuvakielen kaulintaa  - "syntyi yönä kuuentena/seitsemäntenä sikisi" - jonka takia runoja tutkittaessa loogis-analyyttisten kompassien neula alkaa pyöriä ympyrää. Kyllähän maidosta aina voita syntyy jos tarpeeksi kirnutaan, mutta mielestäni hyvin pikkutarkat ja monimutkaiset analyysit arkaaisen aikakauden visioista eivät ole läheskään aina uskottavia. 

Sitä paitsi, tämä hyvinkin paljon harrastettu muinaismielisen maailmankuvan ristivalotus astronomian, kvanttifysiikan ja muiden tieteenalojen nykyteorioiden kanssa - osuivat päättelyt harhaan, ohi tai maalia päin - tyhjentää helposti myytit lattanoiksi leileiksi, joista ei enää pursuile yhtä aikaa tunteisiin ja järkeen uppoavan massan paine päin näköä.

Oma lukunsa ovat teosofi Pekka Ervastin kaltaiset mystiset myytinlukijat, jotka kuvittelevat omistavansa yleisavaimen, joilla eepos kuin eepos, sutra kuin sutra avataan. Lukumystiikka voi olla tälläinen avain, kuten myös tietäjän hatustaan vetämä symbolien selitysjärjestelmä, tietty hengentieteellinen oppi tai, kaikki mainitut yhdessä.

Täystuhoa muinaistarujen kannalta merkitsee niiden sovittaminen  maantieteelliseen realismiin ja historiallisiin aikakausiin. Suomessa historiallis-maantieteellisen metodin pioneerina pidetään kielitieteilijä Kaarle Krohnia (k. 1933).

Hänen vaikutuksestaan ja jälkeensä on kansanrunoutemme 70 - 80 vuodessa kirjoitettu uudelleen. Kansanrunous on tehnyt lyhyen matkan tutkijoiden kammioihin ja palannut meille entisten runojen asemasta suomalaisten viikinkien, suomalaisten kuninkaitten ja kristinuskon vastustajien enemmän tai vähemmän realistisena historiana. Suomalaisista on tehty viikinkejä, joilla on historia. Samalla on kuitenkin menetty jotain olennaista. Kansanrunouden tutkimus on kadottanut kansanrunouden sisällön, myyttisen ajattelun (Henri Broms - Alkukuvien jäjillä).

Olennaista Kalevalan runoudelle, ja sankarimytologioille kaikkiaan, on se, että niiden maailmankaikkeus on ajaton ja paikaton. Juuri siksi tälläisten suurtarujen vaikutus kestää isältä pojalle.

Kalevalasta on tosin huomauttettava, että sehän ei ole selkeä ja "oikeaoppinen" mytologia, vaan vanhan, myyttisiä aineksia sisältävän runoperinteen pohjalta kirjoitettu sepitelmä. Timo Heikkilä kritisoi kirjassaan  Kalevalan metafysiikka ja fysiikka (Like) Lönnrotin luomusta erityisesti siitä, että Kalevalan ensimmäiset runot ovat eri järjestyksessä, kuin miten niitä on tavallisesti laulettu: 

Alunperin näiden kahden runon (Maailmansynty ja Kilpalaulanta) esitysjärjestys on ollut päinvastainen, minkä voi todeta lukemalla kansanrunouden tallentamia Kilpalaulannan alkuperäisiä versioita. Niissä aiheen eteneminen tapahtuu siten, että aluksi mainitut jumalolennot (Väinämöinen, Joukahainen) hevosineen erkaantuvat toisistaan ja tulevat lopulta toisiaan vastaan, syntyy konfliktiasetelma ja maagisen loitsutaistelun jälkeen Väinämöinen laulaa Joukahaisen suohon. Tämän jälkeen seuraa Joukahaisen kosto ... Vasta näiden vaiheiden jälkeen ilmestyy kuvaan Kalevalan ensimmäisen runon kertomus paikalle lentävästä Sotka-linnusta, joka munii sittemmin maailmaksi muuttuvat munat - ei kuitenkaan Ilmattaren polvelle kuten Kalevalassa - vaan vedessä kelluvan Väinämöisen polvelle.

Kilpalaulanta on perusmyytti, joka on enemmän tai vähemmän näkyvästi läsnä kaikkien Kalevala-aiheisten runojen taustavaikuttimena ... vaikka Lönnrot sivuuttikin sen aseman perusmyyttinä, niin myöhemmin Akseli Gallen-Kallela toi sen ... takaisin kuvallisessa muodossa suunnitellessaan Kalevan tunnuksen.

Väärennökseksi on luokiteltava myös Lönnrotin taiteilema Kalevalan loppujakso, jossa Väinämöinen poistuu Kalevan kankahilta Marjatan pojan tieltä. Tähän kohtaukseen sisältyvä kristillisen maailmankuvan lineaarisuus, käsitys ajan vääjäämättömästä eteenpäinmenosta, on sovittamattomassa ristiriidassa muinaisen, syklisen maailmankuvan kanssa, koska jälkimmäinen on aina "ikuista paluuta" (ja "ikuista tulemista").

Mytologisen ajan ihmisten jumalat, sankarit ja kuninkaat eivät koskaan kadonneet tai kuolleet lopullisesti, vaan pullahtivat uudestaan pinnalle heti kohta kaatumisensa jälkeen. Dionysoskin heitti veivin joka vuosi uudestaan. Lisäksi tietyt suurkarakteerit - kuten Väinämöinen - esiintyvät folkloressa useissa eri rooleissa ja  monenlaisina hahmoina, pysytellen tälläkin tavalla ikuisesti elossa.

Ehkä Kalevala kannattaisi kirjoittaa kokonaan uudestaan - kunhan vain löytyisi sellainen luova kyky, joka tehtävästä suoriutuisi. Kansanrunousaineistoa on kyllä arkistot pullollaan. Sieltä olisi Kalevalan uuteen versioon syytä siirtää myös seksuaalisuutta sivuavia säkeitä. Lönnrothan ei kelpuuttanut eepokseen edes yhtäkään vitun virpomislaulua. 

Tavallaan Kalevalasta onkin jo päivitetty versio - Ior Bockin suvun saaga. Tai oli. Iorin mytologia on kyllä tallessa kirjoissa ja kansissa, mutta se ei enää hengitä, koska kertomuksen kanssa symbioottisessa yhteydessä elänyt kertoja on jo edesmennyt. Ior itsekin sanoi, ettei hänen tarinansa ole totta kirjoitettuna, se on kuultava puhuttuna äänenä.

Ior Bockin saaga ei perustu kansanrunoihin, eikä muutenkaan suoranaisesti seuraa Kalevalan latuja. Väinämöisen mytologiaksi nimetyssä legendassa seikkailee kuitenkin useita Kalevalan tärkeitä tyyppejä - Ukko, Aino, Lemminkäinen jne. - ja siinä toistuu monia Kalevalan kanssa yhtenäväisiä aihelmia.

Sperma on keskeisin Väinämöisen mytologiassa. Spermasta kaikki on lähtöisin. S-per-ma. Es on aurinko, Per on Ukko ja ma on maa. Aurinko on ykkönen tällä planeetalla kuten myös tuli ja sperma sekä Ukko itse (Ior Bock Erkki Pirtolan haastattelussa, Taide 5/1989).

Väinämöisen mytologia - jonka Ior väitti oppineensa lapsena äidiltään ja sisareltaan - alkaa "paratiisiajasta", jolloin Ukko istui Kuunteluvuoren päällä Odenin saarella, jossa on Vi-a-pu-ri, maapallon korkeimmalla kohtaa: "Siellä on aina ollut aurinkoista, koska ennen jääkausia 50 milj. vuotta sitten maapallon akseli on ollut eri ... Uudenmaa on ympyrämaa, ringland. Kuunteluvuori Hel´issä on ollut keskipiste, josta säde kulkee Hankoniemen uloimpaan päähän" (Ior Bock, Taide 5/89).

Uudenmaa on se, joka on kaiken keskellä. Sen ympärillä on Kymenmaa, Hämeenmaa,  Turunmaa, Latvianmaa, Liivinmaa ja Eestinmaa. Maasta tulee Maatar. Uudenmaassa asuvat aaserit. Sen ulkopuolella asuvat  vaanerit. Kymenmaassa, Hämeenmaassa ja Turunmaassa Ukko on nimeltään Väinämöinen, mutta Uudenmaalla hänen nimensä on Per. Suomenkielessä vaanerit ovat vielä jäljellä siinä, kun sanotaan "sinä vaan, minä vaan... " Vanajavesi on vaanereitten vesi, he kulkivat Vantaan jokea myöten aasereiden luokse ja takaisin (Ior Bock Erkki Pirtolan haastattelussa, Suomi 7-8/1987).

Tärkeä sija Bockin suvun saagassa on siitosjärjestelmällä. Muinaissuomalaisilla oli jumalien sijasta neljä naispuolista ja neljä miespuolista voimaa. Maskuliinivoimista Lemminkäinen siittää feminiinivoiman henkilöitymän, Joutsenen, joka synnyttää Lemminkäisen spermasta 7 tyttöä ja  12 poikaa. 

Lisäksi Lemminkäinen siittää myös naishenkilöä nimeltä Disa, tai tarkemmin sanottuna: hän siittää Uudenmaan ympyrämaan ulkopuolella asuvia Disa-naisia. Jos Disan poika on voimakas hänestä tulee Rabi. Jokainen Rabi menee omaan ympyrämaahansa ja jatkaa siellä siitostyötään ...

Ior Bock oli homo (/bi-seksuaali?), joten ei ole kumma, että sperma roiskuu Bockin saagassa muussakin kuin siittämisen tarkoituksessa. Sperma on "joko elämänvesi tai viisaudenvesi. Kun spermaa juodaan se tekee viisaaksi". Kirjassa Bockin perheen saaga (Synchronicity, 1996) Ior antaa ymmärtää, ettei pelkästään sperma, vaan myös naisen vulvan nesteet ovat viisaudenvettä:

On olemassa asento nimeltä kuusikymmentäyhdeksän. Kuusikymmentäyhdeksän, kuusipuun edustaja, /e/-puun helmet, /yhd/ yhdistää nauhoja, yhdistää ihmisiä, /eks/ on miehen tammi, /ä/-äänne tarkoittaa naisen äännettä. Siinä kaksi miestä tai kaksi naista voivat uhrata helmensä toisilleen, jos nuo kaksi miestä pystyvät saamaan orgasmin tai kaksi naista kliimaksin samaan aikaan.

Bockin perheen saagaan sisältyvät myös kertomukset elämän synnystä, Pääsijaisen noitajuhlista, Lemminkäisen temppeliin kätketystä kullasta, Helin kolmesta tornivuoresta ja selvitykset Väinämöisen eli, Ukon kohtaloista. 

Alunperin Ukko eli Väinämöinen eli Per istui tuliojan suojaamalla, kultaisella Kuunteluvuorella, Odenin saarella ja jakoi neuvoja ihmisille. Kun hän mietti vastauksia ihmisten kysymyksiin sanottiin: Per kelaa. Katolisten valloitettua Suomen tuota ilmaisua ei saanut enää käyttää: jos joku sanoi PERKELA hänet heitetiin roviolle. Vuonna 1050, jolloin Suomi liitetään Ruotsiin Ukko pakenee kultavuorelta Korvatunturille ja hänet opitaan tuntemaan joulu-ukkona.

Ior Bockin saagan maailmanselityksellä on haltioutuneita kannattajia ympäri maailman. Kyseessä on kansainvälinen kultti. Tämän kultin ulkopuolisten ihmisten on vaikea suhtautua saagaan totuutena - mutta emmehän voi historiallisena totuutena ottaa Kalevalakaan. Avoimin mielin Väinämöisen mytologiaan suhtautuvalle se on myyttiseen ajatteluun virittävä, hämmästyttävän kekseliäs, kreisillä tavalla monitasoinen fantasia ja taideteos, taideteko.

Saagaan sisältyy arkkityyppisiä kuvia ja sen rakenne on isojen, universaalien myyttien rakenteelle uskollinen. Itse tarina on uniikki. Viljami Puustinen esittelee saagaa Petri Walli -elämäkerrassaan (Like, 2014) ja esittää loppupäätelmän, jonka mukaan "Bockin saaga sisältää myös runsaasti ervastilaista oppia, jossa Kalevala yhdistyy teosofiaan". Tämä ei pidä paikkaansa. Atlantiksen taruun uskovat sekä Bock että teosofit - siihen uskoi jo Platon - mutta muita yhtymäkohtia ruusu-ristiläisyyteen ja okkultismiin ei ole: Bockin saaga on mieluimminkin ervastilaisen Kalevala-tulkinnan karnevalistinen antiteesi, jossa ihmisen henkisen kasvun ylevät ihanteet ynnä muut ylväät, jumaluuden valoa kohti kurkottavat ajatukset loistavat poissaolollaan.

Erityisen tärkeä piirre Väinämöisen mytologiassa on se, että monien ikiaikaisten oppien ja esoteeristen kulttien tavoin saaga pohjautuu äännejärjestelmään. Tantra, mantra ja Kashmirin shaivismi ovat eräitä esimerkkejä ilmiöistä, joihin äännejärjestelmä olennaisesti kuuluu.

Ior Bockin mukaan "näitä tarinoita on laulettu ruuts-kielellä, josta on tullut ruutsing-kieli":

 Kaikki saa alkunsa aakkosympyrästä: A-Aaserit, B-Borg, C-Skära, D-Dag, E-Ek, F-Frö, G-Grund, H-Hel, I-I, J-Jarlar, K-Karlar, L-Lag, M-Månen, N-Nordstjerna ... X on tammipuu, Y on Yggdrasil, saarnipuu, kaiken elävän puu. Z on kahden ihmisen välinen yhteys. Å on Å-rike, Ä on Ä-rike ja Ö on Ö-rike (Taide 5/89).

Äänteet ovat värähtelyä, joka mytologin tajunnassa tiivistyy kuviksi, joissa on Voima. Voimakuvien virrasta nousee pinnalle heijastuksia kaukaisesta kulta-ajasta ja mandaloita, kuninkaallisia näkyjä, hengellisiä visioita. Niiden ohjaamina syntyvät sanat; runot, tarinat, opit muistuttamaan meitä siitä, minkälainen kaikkeus maailma on ja ketä olemme ja mitä me voimme olla. 

Heimojen ja kansakuntien maailman syntyä käsittelevissä taruissa oma maa ja kansa ovat yleensä aina maailman napoina, koska alussa kaikki ihmiset ovat yhtä kansaa. Muinaisten, mystisten kiltojen jäseniä ovat ohjanneet myös noitapappien, sotureiden ja näkijöiden ajattomuuteen kurkottavat visiot, joissa kaikki navat ja keskukset sulavat universaaliin liekkiin. Tuli palaa poroksi - hirveksi? - ja tuhkasta lehahtaa siivilleen Abraxas-lintu, individuaali kiitäjä. Se ei ole suomalainen, amerikkalainen, intialainen ... se olet sinä, kosmoksen kansalainen, rauhankyyhky, puhdasta tietoisuutta saalistava kotka.

Sisäavaruuden auringon kirkastuksen päivänä sinä kastat kätesi punaiseen maaliin ja painat kämmenesi kuvan peruskallioon henkisille heimolaisillesi merkiksi. Laitat "omat nimet kirjoihin" kuten ennen lapsena tehtiin piilosta leikkiessä, kun kosketettiin leikin keskukseksi valittua puuta tai pylvästä. 

Piiloleikki oli jännittävää, totista kisailua. Silti me emme lapsina koskaan unohtaneet, että se on leikki. Peli jossa osat vaihtuvat jatkuvasti: etsijästä tulee vuorollaan piiloutuja ja piilosilla olevista uusia etsijöitä. Samalla tavoin kansallisuudet, kansalliset identiteetit ovat rooleja kosmisessa pelissä, eivät mitään lopullista ja ehdotonta, juurevaa asiaa.

                       Padawax, Kosmos & Bock Suomenlinnassa
 
Peyote-samaniin kuva: Liquen
Väinön, llmarisen ja Pohjan emännän still-kuvat Kalle Holmbergin Rauta-ajasta.
Per kelaa -kuva: K Kosmos
Ior Bock-still-kuvat Erkki Pirtolan VHS:lta.

Pekka Ervast - suuri suomalainen haaveilija

Pekka Ervast (1875 - 1934) on vaikuttanut suomalaiseen teosofian harrastukseen enemmän kuin kukaan muu henkilö. Hän oli kantavana voimana perustamassa Suomen Teosofista Seuraa ja myöhemmin yhtä lailla kantavana voimana sitä hajottamassa. 

Ervastilaisessa teosofiassa on tärkeällä sijalla "omantunnon" äänen kuulostelu. Ervastille tuo ääni lakkaamatta hoki: "älä ole ajatuksissakaan epäpuhdas, älä ole ajatuksissakaan epäpuhdas" ... 

Nuoruusiästä asti seksuaalisesti kompleksinen Ervast suhtautui jumaltietietoon romanttisesti ja mustasukkaisesti kuin morsiameensa ikään ja teki itselleen teosofisella tietävyydellä pätemisestä seksuaalisten ilojen korvikkeen. Hänen ideologiansa asetti sukupuolivoiman nujertamisen teosofien pyhäksi elämänihanteeksi.

Ervast oli uneksija ja haaveilija, joka uskoi olevansa Suomen kansallishaltian ja muiden korkeiden tahojen suojeluksella siunattu, ikiviisauksia säteilevä Pohjolan Valo. Hän koki kontaktoivansa mm. Tolstoin, Lönnrotin ja Jeesuksen kanssa kehitellessään kansallisromanttista teosofiaansa, jossa "kalevalalaiset" muinaisuskon reliikkit on pakkonaitettu mystiikkakylvyssä huuhdellun kristinuskon kanssa.

Pekka Ervastin uskonnollinen elämä alkoi jo kouluiässä. Häntä askarruttivat erityisesti kristinuskon opit perisynnistä ja ikuisesta kadotuksesta. Puberteetin myötä heränneet seksuaaliset tuntemukset kauhistuttivat Ervastia, koska hänen mieleensä oli kirkon opetuksista iskostunut se ajatus, että masturbointi tyrkkää ihmisen helvettiin johtavalle tielle. 

PE:n hengellinen etsintä taittui uuteen vaiheeseen hänen ollessaan 18-vuotias. Ervastin käydessä kirkossa ehtoollisellla Jeesus ilmestyy hänelle ja silloin Ervast oman kertomansa mukaan ymmärsi, ettei hänen tarvitse tehdä muuta kuin seurata mestariaan. Tämä kokemus ei kuitenkaan stabilisoinut Ervastin psyykkistä tilaa. Hänen elonsa oli välillä hyvin ahdistunutta ja välillä taas "viatonta kuin nuoren tytön elämä", kuten Ervast itse on, bi-seksualisuudestaan vihjaten, asian ilmaissut.

Ervastin henkinen häröily huipentui siihen, että hän vaati  jumalaa ilmoittamaan itsensä hänelle: "Ellei hän sitä tee, riistän itseltäni hengen", nuorukainen tuumaili. Näissä aatoksissa psyykkisesti täysin naatti Ervast heittäytyi sohvalle makaamaan ja apua rukoilemaan. Silloin - lokakuussa 1896 - hän yhtäkkiä koki olevansa valtaisan valon ympäröimä ja valo sanoi hänelle: "Olet hyvässä turvassa, minun poikani, sillä minä rakastan sinua". Kokemukseen liittyi jykevä Jeesuksen läsnäolon tuntu.

Vastaavia tapauskertomuksia löytyy lukuisia sekä uskonnollisesta että psykiatrisesta kirjallisuudesta. Erityistä Ervastin kohtalossa on se, että hän kuului siihen pieneen joukkoon ihmisiä, jotka jumalallisen jytkyn koettuaan saavat megalomaanisen varmuuden omasta erikoisasemastaan valonkantajana ja aloittavat lähimmäistensä hengelliseen valistamiseen tähtäävään mission.

Valovision aikaansaamaan katharsis´kseen  suli varmasti paljon sitä seksuaalista kiihtymystä, jonka piinaamana parikymppinen Ervast oli jo pitkään elänyt. Edelliskesänä hän oli näet rakastunut 14-vuotiaaseen Maija Kilpeläiseen. Lähes vuoden ajan hän liverteli Maijalle laveasti hempeitä lemmenlurituksia, kunnes äkisti tajusi miten vaarallisia olentoja naiset ovat henkisiä pyrintöjä harjoittavan miehen kannalta. Ervast pelästyi kiihottumistaan Maijan syleilyistä ja pani suhteen poikki veitsellä leikaten. 

Pirjo Aallon nettiin laatimassa Ervastin elämäkertatekstissä väitetään parin olleen kihloissa ja että kihlaus purkautui seuraavasta syystä:

... eräänä päivänä PE joutuu tahtomattaan kuulemaan viereisestä huoneesta Maijan ja hänen toverinsa välisen keskustelun: `Että sinä viitsitkin seurustella tuon Ervastin kanssa! Saattaahan hän olla kaunis, mutta hulluja ja mahdottomia harrastuksia hänellä on.`Siihen Maija vastaa: `Kyllä minä sitten kitken pois sellaiset harrastukset!.` Tämä vastaus jäätää silmänräpäyksessä Pekan tunteet. Juuri se, mitä hän on eniten tytössä ihaillut, olikin valheellista teeskentelyä. Se loukkaa syvästi Pekkaa eikä avioliittosuunnitelmia enää jatketa.

Tarina synkkaa huonosti yhteen sen kanssa mitä tiedetään Maija Kilpeläisen taustasta ja luonteesta, eikä siihen sisältyvä dialogi 15 kesäisten tyttöjen sanailulta kuulosta. Ervastin ja Maija Kilpeläisen välisestä kirjeenvaihdosta ei viitteitä Maijan ja hänen kaverinsa katalaan keskusteluun löydy. Sen sijaan nuorten kirjeistä välittyy sellainen kuva, että Ervast syytti Maijaa seksuaalisen himon herättämisestä. Näin Maija yhdessä kirjeessään väitteisiin vastaa: 

"Uskotko, ajatteletko todellakin, että minä tahtoisin  Sinua viekotella? Olenko siis mielestäsi niin turmeltunut? ... Sano minulle , luuletko  todellakin minua sellaiseksi tytöksi, joka niin kurjasti tahtoo viekoitella Sinua?

Ervast palasi asiaan vuosia myöhemmin salanimellä Elia Vera kirjoittamassaan kirjassa  Sydänsuru.  Kirjassa isoisä opastaa rakastettunsa Aarnon hylkäämäksi tullutta tyttöä näin: Rakkaus on viisauden  täyttämys, rakkaus, mutta ei aistinten halu, ei oma onni. Etkö huomaa, lapsi, että tulisissa tunteissasi  et rakastanut häntä, jota kutsut Aarnokseksi, vaan omaa itseäsi hänessä, omaa onneasi hänen kauttansa?

PE siis tarjosi Maijalle henkistä, puhdasta rakkautta, mutta tyttö ei pystynyt resonoimaan Ervastin ylevin emootioihin, koska oli täysin itsekkään nautinnonhalunsa pauloissa. Asetelma toistuu Ervastin Kalevala-tulkinnassa: Aino juoksi järveen, koska ei ollut kypsä kohtaamaan Väinämöisen edustamaa hengellistä viisautta.

Ervast ei kokenut omakseen herkkyyttä ja herttaisuutta karttelevaa perimaskuliinisuutta ja teosofipiirien ulkopuolella häntä pidettiinkin käytökseltään "naismaisena". Tästä huolimatta Ervast oli selkeästi mieskeskeiseen universumiin ankkuroinut ajattelija, jonka käsitys naisenergian dynamiikasta oli täysin olematon. Hänelle nainen oli perinteiseen tapaan miestä enemmän tunteva olento, hellä, haavoja lääkitsevä, parantava, inspiroiva, joka ihailee, uskoo ja  odottaa silloin, kun mies toimii.

Siten voikin Ervastin maailmankuvasta gradun tehneen Antti Harmaisen tavoin kysyä: 

... halusivatko Ervast ja, muut idealistiset miesreformistit todella uudistaa sukupuolijärjestelmän vai ainoastaan pukea maskuliinisen auktoriteetin uuteen, tässä tapauksessa androgyyniin ja platonista rakkautta  henkivään valeasuun.[?]

Romaanissaan Haaveilija Ervast kertoo neljän ylioppilaisnuorukaisen henkisestä etsikkoajasta, johon liittyy myös sukupuoli-identtiteettin liittyviä pohdintoja.  Ervastin alter ego, idealistinen, naisellisin tyypityksin kuvattu Eero solmii toverinsa Aarnon kanssa suudelmin sinetöidyn "äänettömän liiton" kuunloisteisena yönä "syrjäisessä lehtimajassa". He vajoavat keskinäiseen hurmokseen, joka on olemukseltaan yhtä aikaa uskonnollinen ja homoeroottinen.

Onkin siis täysin ilmeistä, miksi Ervast tahtoi esim. tutkimuksessaan Ihmisen sukupuolinen olemus tuoda julki sen, etteivät homoseksuaalit ole luonnottomia, vaan ennemmin onnettomia. Jo lapsena tämä ilmenee usein niin, että rakastetaan toisen sukupuolen vaatteita, hommia jne. 

Perusteet sille, että homous on täysin luonnollinen ilmiö Ervast onkii antiikin ajasta: 

... esim. vanhassa Kreikassa pidettiin sitä aivan luonnollisena ilmiönä, jota käytettiin sekä yhteiskunnallisen että valtiollisen elämän hyväksi. Nuoria poikia annettiin vanhoille miehille ystäviksi, rakastetuiksi, ja päinvastoin epäiltiin sitä nuorukaista sukupuolisista luonnottomuuksista, joka ei voittanut jonkun vanhan miehen suosiota. 

 
Vuonna 1908 Ervast nousi puolustamaan homopedofiilisiä taipumuksia omannutta teosofijohtaja Leadbeateria. Ervast halusi Leadbeaterin liittyvän takaisin Teosofiseen Seuraan, josta tämä oli eronnut sen jälkeen kun hänen seksuaaliset mieltymyksensä olivat ensimmäistä kertaa tulleet julki.





Itsesaastutukseen Ervast suhtautuu opuksessa homoutta ja pedofiliaa varauksellisemmin: 

Nuorena on aika, jolloin helposti lankeaa tällaiseen auto-erotismiin, se on silloin luonnollista, vaikkei sen tietysti ole pakko esiintyä. Ohimennen tahtoisin huomauttaa, että onanian suhteen ei saisi olla niin kauhuissaan ... Nuorille on selitettävä, että se on luonnollinen ilmiö ja kuinka siitä on vapauduttava, mutta ei ole moitittava heitä siveellisestä huonoudesta.

Ihmisen alemmasta astraaliruumiista lähtöisin oleva himokkuus on myös avioliittossa elävien aikuisten uhkana. Jos mies ja nainen yhtyvät toisiinsa himon - eivätkä pyhän rakkauden - vallassa, vaarana on se, että he saavat lapsekseen jonkun pahan ja saastaisen sielun - niitä on henkimaailmassa jonoksi asti syntymän mahdollisuutta kyttäämässä. Näin kertoo kirja Avioliitto ja lapsen kasvastus. Sen kirjoittaja ei itse avio-oppejaan käytännössä testannut, mutta oli hänellä ottopoika, Jaakko nimeltään. Pojan päätyminen Ervastin huostaan on sekin outo ja merkillinen tapaus:

Väinö (Vegelius) Valvanteen tulevan vaimon, Elinan siskolla on Hankasalmella kolme lasta, joiden isä on kuollut. Elina ottaa luokseen kaikki lapset, mutta Jaakon osoittauduttua epärehelliseksi, pyytää hän   PE:tä ottamaan pojan kasvatettavakseen. 1909 PE ottaa 10-vuotiaan Jaakko Liukkosen (1899–1939) Oulunkylän Pikku Piippalaan postipojaksi ja sieltä Jaakko muuttaa PE:n mukana Tonttulaan ja  asuu PE:n  kanssa  tämän kuolemaan saakka. PE pyrkii  rakkaudella kasvattamaan Jaakkoa, mutta tämä aiheuttaa jatkuvasti murhetta kasvatti-isälleen. (Pirjo Aalto)

Kaikki isot uskonnot sisältävät samanhenkisiä suosituksia rakkauden ja myötätunnon harjoittamiseen. Tämä sai Ervastin - niin kuin monet muutkin teosofit - ajattelemaan, että kaikki uskonnot ovat perimmäiseltä sanomaltaan yhtä ja samaa. Ervastin 1911 ilmestynyt kirja Suuret uskonnot on laadittu ko. vakaumuksen ohjaamana.

Ervastin käsitykseen uskontojen ykseydestä vaikutti osaltaan se, että hänen tietonsa esim. hindulaisuudesta ja Buddha Dharmasta olivat hyvin suppeita. Ne perustuivat pieneen lajitelmaan puutteellisesti ja virheellisesti käännettyjä, intialaisia tekstejä  ja eurooppalaisten orientalistien usein hyvinkin rankasti sekoileviin teoksiin.

Buddhalaisuutta esitellessään Ervastilta jää mainitsematta se oleellinen, määrittävä seikka, että buddhismi ei ole teistinen uskonto. Buddhalaisuuden ydin - opetus olevaisen tyhjästä olemuksesta (śūnyatā) - ja siihen kytkeytyvä käsitys minättömyydestä (anatman) eivät nekään saa huomiota Suuret uskonnot -kirjassa.

Hindulaisuudesta (Sanatana Dharma) ja jooogasta Ervas kirjoittaa intoutuneesti, mutta varoitusvalo päällä: jopa hitaasti ja säännöllisesti hengittämisen vaarana "on psyykillisten kykyjen tavoitteleminen": 

Nyt haatha jooga antaa juuri hengityksen suhteen erityisiä neuvoja. Intialaisilla on ns. tantrika-kirjoja, jotka sisältävät kaikenlaisia haathajoogan neuvoja. Ne ovat hyviä kirjoja, jos niitä ymmärrettäisiin, mutta vaarallisia, jollei niitä ymmärretä.

Pirstalaisen ja epätarkan kuvan Ervasti hindulaisuudesta piirtää ja virheitä on esityksessä vilisemällä. Aukkopaikat PE täyttää omilla, ylevän ihanteellisuuden mahlaa valuvilla kuvitelmillaan intialaisesta kulttuurista ja hengenelämästä. Sivellisyyden suuraa suitsutetaan joka väliin. Ervastin estyneestä suhteesta seksiin viriää yksi tämänkin teoksen läpäisevistä ajatusvirroista.

Islamilaista kulttuuria Ervast analysoi paikoitellen melko hyvin, mutta aina hänen johtopäätöksensä eivät napakymppiin osu: 

... meidän täytyy tunnustaa, että islamilainen moniavioisuus on siveellinen laitos, sillä samalla kun se tekee prostituution tarpeettomaksi, se nostaa miehen siveellistä arvoa ja hänen velvollisuuden tuntoansa.

Tänä päivänä Suuret uskonnot ei omaa vähäisintäkään relevanssia. Sama arvio pätee suurimpaan osaan Ervastin kirjallista tuotantoa. Se on  jaarittelevaa, ylitsevuotavan hurskasta assosisaatioiden leijuntaa, joka ei ikinä suuntaudu ajatuksen ja tunteen tuolle puolen. Fokus on ajatuksien ja tunteiden jalostamisessa  - ei koskaan siinä mielen avaruudessa, johon tuumat ja tunteet ilmaantuvat.

Tyyliltään Ervast on lähempänä  lahkosaarnaajaa kuin uskontotieteilijää. Hänellä oli kyky hypnoottiseeen tunnelmointiin näkyjään näkymättömästä esitellessään. Käytössä olevat käsitteet ovat höttöisiä ja päättelyketjut naiveja. Haaveellisuus hallitsee ja jokaisesta elämänilmiöistä löydetään salatieteellistä symboliikkaa. Huimin näyte Ervastin mielikuvituksen ylikasvusta lienee kirja Kalevalan avain. Teoksessa Ervast yrittää keinotekoisten ja mielivaltaisten tulkintojensa avulla todistaa, että Kalevala on salatieteellinen opus ja pyhä kirja; valtaisa, suomalaisesta muinaisuskosta kumpuava jumalviisauden lähde. 

Kalevala-innostuksestaan huolimatta Ervast ei lainkaan tajunnut suomalaisen muinaisuskon maagisia tasoja tai ylipäätään vanhojen, samanististen kulttuurien olemusta. Muinainen maagisuus oli hänelle lähinnä alkukantaista loitsuamista ja taikojen tekemistä. 

PE:llä ei ollut kapasiteettia nähdä samanismin pintatason ja sen degeneroituneiden ja korruptoituneiden muotojen läpi sitä mikä on merkityksellistä: 1/ muinainen, myyttinen ajankäsitys nojaa ymmärrykseen ajasta kaiken toistumisen ja palaamisen kehänä (päinvastoin kuin esim. kristinuskoon kuuluva lineaarinen aikakäsitys) ja 2/ ns. primitiivisille yhdyskunnille oli tyypillistä se, että yhteisön elonkehässä  transdenttisten ja fyysisten tasojen välillä vallitsi orgaaninen ykseys, jota hyvinkin sofistikoitujen, maagisten järjestelmien keinoin vaalittiin.

Muinaiset ihmiset elivät yhteydessä värähtelevään energiatodellisuuteen ja heillä oli symbioottinen suhde kasvien ja sienien kanssa. Tälläisen elämänmuodon katoaminen on aiheuttanut suuren kosmisen sokeuden ja ihmisen ja luonnon välisen ristiriidan. Näitä sivistyksen seuraamuksia Ervast ei tiedostanut.

... epäilemättä rehellinen työ ja vilpitön käytös on aikaa myöten parempaa magiaa kuin kaikenlaiset loitsut ja temput. Valistus, sivistys ja kristillinen maailmankatsomus on tässä suhteessa kieltämättä vaikuttanut kohottavasti kansoihin.

Ervast toimi täysin valistuksen harhan vallassa. Luontoyhteyden sijaan hän teki yhteydestä armollisen ja anteeksiantavaisen jumalan rakkauteen ihmiskunnan kohtalonkysymyksen, jonka ratkaisuun Kalevalan värssyt antavat avaimen. Tätä kautta hän päätyy siihen, että Väinämöisen ja kumppaneiden seikkailut olivat esinäytös Jeesuksen ilmestymiselle Kalevan kankahille ihmissieluja inspiroimaan ja varjelemaan.

Jeesus Kristus oli Ervastin mielestä aurinkokuntamme maailmanjärjen, Logoksen "inhimillisesti täydellisen personaallinen ilmaisumuoto", mutta itse kukin meistä voi saapua samalle rastille Jeesuksen kanssa. Ervastilaisuuteen näet liittyy uskomus ihmisen kehittymisestä eettisen kasvun, vihkimysten ja jälleensyntymien myötä okkultiseksi mestariksi, joka ihmiskehityksen läpikäytyään kohoaa enkelikunnan jäseneksi, kunnes lopulta hänen korkeammasta minuudestaan tulee oman aurinkokuntansa keskuksena sykkivä "jumala".

Ervastin aate eroaa monessa kohtaa teosofisen liikkeen pääideologin, omanlaisensa buddhalaisen, Helena Blavatskyn filosofiasta. Tämän Ervastikin myöntää mm. kirjassa H. P. Blavatskyn itämaalaisuus:

Mitään Kristusta ei tietysti personallisuutena ole ollut maan päällä.  Eivät evankeliumit kerro mistään historiallisesta henkilöstä, Jeesus Natsarealaisesta, joka olisi elänyt maan päällä ja kuollut ristinpuulla.  Kertomuksen puitteet on saatu erään juutalaisen adeptin elämästä, joka eli Lyddassa noin satakaksikymmentä vuotta ennen Kristusta.  Tämä lyddalainen adepti Jehoshua syytettiin vallankumoushankkeesta ja kivitettiin Lyddan ulkopuolella, kärsien sillä tavalla marttyyrikuoleman.  Siihen tapaan kirjoittaa madame Blavatsky artikkelissaan.

Monitahoisen vänkäämisen ja saivartelun tuloksena Ervast saapuu  seuraavaan päätelmään: Minun täytyy sanoa omana mielipiteenäni, että H. P. B. ei osannut eikä saanut sanoa suoraan, kuinka asia oli; hänen täytyi jättää se myöhempien totuudenetsijäin selvitettäväksi. 

Ervasti itse oli tietenkin Jeesus-totuuden Suuri Selvittäjä. Hän ilmeisesti todellakin uskoi olevansa universaalin uskonpuhdistuksen airut, jonka selvänäköisyyteen perustuvien opetusten ansiosta Kalevala ja Suomen vertaansa vailla oleva tietäjäkansa nousee vielä arvoon arvaamattomaan koko maailman mitassa.

Läheskään kaikki suomalaiset teosofit eivät pitäneet Jeesusta supertähtenä. Eivät he nielleet muitakaan Ervastin blavatskylaiselle näkökannalle vieraita konsepteja.Tästä suivantuneena Ervasti pohti:

Tarvitaanko henkisesti katsoen Suomessa miestä, joka ikuisen elämän asioissa seisoo omilla jaloillaan ja jonka välityksellä henkimaailmalla on oma, muista riippumaton sanansa sanottavanaan?

Vuonna 1918 PE kieltäytyi Teosofisen seuran ylisihteerin virasta, mutta huomautti, että jos hän joskus tulevaisuudessa seuran päälliköksi suostuisi, niin silloin on välttämätöntä, että hänelle  kuuliaisesti on uskottu johto, auktoriteettti ja kunnia. "Tahtoisin hallitsijan tapaan korkeimman päätösvallan myös aineellisten varojen käyttämisessä", ilmoitti Ervast. Teosofisen Seuran 30-vuotishistorian v. 1937 toimittanut Atte Pohjanmaa kuittaa asian historiikissa näin:

On selvää, että nämä Ervastin käsitykset ja vaatimukset olivat vastoin Seuran sääntöjä ja että ne poikkesivat siitä hengestä, joka alun perin on ollut Teosofisen Seuran perustana. Hänen periaatteidensa mukaan puheenjohtajasta olisi siis ollut tehtävä Seuran lakiasäätävä elin, yksivaltainen hallitsija.

Suomalaisten salatietelijöiden väliset ristiriidat ratkesivat tuolloin sillä tavalla, että Suomen teosofisen seuran 700 jäsenosastosta vajaa 300 liittyi Ervastin perustamaan "okkultiseen osastoon". Tästä osastosta muotoutui 1920 uusi järjestö, Ruusu-Risti.

Pekka Ervastin kuoleman jälkeen Ruusu-Risti jäi tyhjän päälle, sillä kukaan ei ole pystynyt ottamaan hänen paikkaansa liikkeen opillisena auktoriteettina. Tosin eiväthän PE:n ihailijat ja kannattajat edes kaipaa uutta gurua tai korjaussarjaa Ervastin teorioihin, koska heidän mielestään kaikki oleellinen on jo sanottu. Ervastin jälkeensä jättämästä henkisen täydellistymisen, uudelleensyntymisen, visiosta on tullut ikään kuin uskonnollinen aikuisten satu ( jossa kaikille käy lopulta hyvin) turvallisuutta arvostaville, rauhaa rakastaville ja mystiikkaan mieltyneille etsijöille.

Ervastin opetuslasten kompa piilee siinä, miten saada henkisiä kokemuksia ilman pyrkyä henkisiin kokemuksiin? Sillä onhan ihmisen pyrkimys ns. yliluonnollisen piiriin aina pahamaineisesta egosta lähtöisin ... Sitä paitsi meditaatiossa ja muissa henkisissä harjoitteissa kytee se vaara, että ne saattavat sysätä ihmisen astraalitasolle, jossa oudot ilmestyvät.

Jos olen oikein ymmärtänyt, parasta mitä "totuudenetsijä" voi tehdä on 1) ihastella luonnon kauneutta 2) lukea  teosofisia kirjoja ja 3) yrittää muotoilla itsensä "vuorisaarnan käskyjen" määrittämään kuosiin: älä vihastu, älä ole ajatuksissakaan epäpuhdas, älä vastusta pahaa jne. Jeesuksen "uusien käskyjen" toteuttaminen on psyykkisiä kykyjä ja henkistä tietoa edeltävä puhdistuksen tie. Sitä väylää Ervasti, kuten ei Blavatskykaan, elämässään kulkenut: molempien teosofinen työ alkoi psyykkaamisesta ja yliluonnollisiin ilmiöihin ihastumisesta ja jatkui siitä ei aina erityisen terveiden ja vilpittömien vibraatioiden vallitessa.

Yhteistä sekä Ervastin että Blavatskyn ajattelussa on vanhakantainen kahtiajako hengen ja materian välillä, tajunnan ja kehon dualismi. Esoteeristen ajatuskuvioiden kehittely oli PE:lle ja H.P. B.:lle  tärkeämpää, kuin puhtaan mielen ja puhtaan elämäntavan välinen synkroni, harmonian hakeminen hengen ja fysiikan välille tai, tutustuminen oman fysiikkansa ainutlaatuiseen ja ihmeelliseen tietopankkiin.

Blavatskyn tavoin rankasti ylipainoinen Ervast oli suuri liharuoan ystävä,  mutta jostain syystä hän silti noudatti monta vuosikymmentä lakto-ovo-vegetaristista diettiä. Hänen luopumisensa vegetarismista oli protesti sille, että teosofisen liikkeen kansainvälinen johto ilmoitti Valkoisen Veljeskunnan asettuneen 1. maailmansodassa liittoutuneiden puolelle. Ervast myös sanoi haluavansa ruokaratkaisullaan viestiä seuraajilleen, että henkisen kasvun kannalta on vähämerkityksellistä syökö ihminen lihaa vai ei.

Pekka Ervastin ymmärrys uskonnollis-mytologisista kuvioista ja tajunnan laajennuksesta oli hyvin rajoittunut ja hänen ajattelunsa enemmän kehäpäätelmien pyörittelyä kuin luovaa virtaavuutta. Tästä huolimatta PE:n kirjat ja esitelmät avasivat hänen aikalaisilleen ennennäkemättömän ison ikkunan kristinuskon dogmien ja hegemonian ulkopuoliseen maailmaan. Sen seurauksena Suomessa virisi aivan uuden tyyppistä uskonnollis-filosofista pohdiskelua. Se tosin pysyi turhan turvallisissa rajoissa, koska Ervast turhensi muut uskonnot kategorisella ajatatusmallillaan, jonka mukaan niiden ydin on sama kuin kristinuskossa: kaikkien uskontojen piirissä "etsitään Kristusta ja ... löydetään Jeesus Kristus".

Ervast halusi vapauttaa opetuslapsensa kristillisen kirkon ikeestä, mutta ei vieroittaa Jeesus Kristuksesta. Ervastille (valkoihoisten) Jeesus oli historiallinen henkilö ja ihmiskunnan vapahtaja. Hänen kauttaan "sana tuli lihaksi" ja hänen kauttaan "koko ihmiskunta on jo uudessa liitossa Jumalan kanssa".

Meidän pitäisi siis uskoa, että pari tuhatta vuotta sitten eli syrjäisellä seudulla ihmemies, jonka elämä ja kuolema vaikuttivat ratkaisevasti ihmiskunnan ja maapallon tilaan - että Kristuksen inkarnatsionin kautta tapahtui sitten että Logos Jeesuksen Kristuksen avulla laskeutui ihmiskuntaan ja yhtyi meidän maapallomme auraan.

Ervast julisti, että Jeesuksen kautta tapahtui kosminen vuodatus, joka päätti "vanhojen mysteeriokoulujen" aikakauden. Tämä tarkoittaa sitä, että ennen Jeesusta ihmiset saavuttivat jumaltietoisuuden rituaalien ja kulttien katalysoimina, mutta nasaretilaisen näkymättömällä tasolla tekemien uusien säätöjen ansiosta ihminen voi päivätajunnassaan  astua korkeampaan tietoisuuteen ilman mysteerimenoja ja poppamiehiä  - tosin vasta vuosimiljoonien kuluttua, pitkällisen inkarnaatioketjun läpikäymisen jälkeen!

Kristillisessä 1900-luvun alun Suomessa oli eriskummallista PE:n puhe henkisestä tiedosta, kuten oli uutta ja avartavaa asiaa myös Ervastin konsepti, jonka mukaan henkinen elämä ei olekaan niinkään uskonnon harjoittamista, vaan ihmisen yhteyttä omaan "jumalalliseen olemukseensa". Tämä on edelleen relevantti näkökanta, jos "jumalallinen olemus" käsitetään runolliseksi yleisilmaisuksi korkeavärähteisille tajunnantiloille.

Ervastilaisuus on kuitenkin käytännössä ollut kaikkea muuta kuin impulssi kosmiselle ja transkendenttiselle heräämiselle. PE:n yleisölleen syöttämät uuskristilliset fantasiat ja kalevalainen pseudo-mystiikka johdattivat aikoinaan monet totuudentajun tavoittelijat ojasta allikkoon: enkelinkuvilla vuorattuun umpioon Atlantiksen tarua tutkimaan, pakoon radikaalin, henkisen muutoksen kutsumusta ja haastetta. 

Nykyisin varsinaisia Ervastin seuraajia on vähän, mutta hänen aatteidensa kaiku on hyvin kuultavissa. Ainakin minulla on sellainen tunnelma, että Ervastin enkelisiipien varjo ylettyy suomalaisen salatieteilyn menneisyydestä  nykypäivään saakka. Onhan se omanlaistaan mystiikkaa ja suuruutta sekin.

On olemassa jotakin, jota voidaan sanoa maailmantaloudeksi. Se määrää tuotannon laadun. Ja maailmantalous on työnjakoa ... Jospa Suomi olisi teollisuusmaa. Jospa koskien voimaa käytettäisiin maan ja kansan hyväksi. Onko jätettävä - kuten Imatra - nämä vain joidenkin matkailijain katseltaviksi ja ihailtaviksi?
Pekka Ervast, 1919