LSD, maailmanrauha ja vallankumous kulttuurin

Uskon että vallankumous on hermostollinen ja aseemme ovat elektronisia.
- Tohtori Timothy Leary

80 vuotta sitten, 16.11. 1938  Albert Hofmann eristi lysergihapon dietyyliamidin. Viisi vuotta myöhemmin hän erehdyksessä nautti tätä nimellä LSD-25 tunnettua ainetta ja koki maailman ensimmäisen LSD-matkan. Psykiatrian ammattilaiset kohdistivat yhdisteeseen isoja odotuksia ja tekivätkin sen avulla merkittäviä havaintoja sisäavaruuden salaisuuksista. 60-luvun alussa Hofmannin tipat alkoivat vuotaa tutkimuskammioista taiteilijoiden, boheemien ja älypäiden käyttöön. Siitä lähtien on LSD:hen suhtauduttu suurten toiveiden ja odotusten vallitessa myös aktiivipsykonauttien keskuudessa.

Olen jo jonkin aikaa valmistanut kronikkaa ja filosofista tutkielmaa psykedeelisestä kulttuurista  ja tätä tutkielmaa työstäessä on tullut vastaan runsaasti LSD:n humanistisena aivopommina ja yhteiskunnallisena muutostekijänä käsittävää aineistoa. Siten on ollut välttämätöntä miettiä: voiko miljoona psykonauttia olla väärässä uskoessaan siihen, että LSD:n (ja/tai muiden psykedeelien) avulla ihmiskunta voisi kohota  uudelle hengen asteelle - ja pelastaa maailman?

Paul McCartney lausahti vuonna 1967, Beatlesien Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band -albumin ilmestymisen jälkeen:"Jos poliitikot ottaisivat LSD:tä, ei olisi enää sotia, köyhyyttä ja nälänhätää". Saman suuntaisia ajatuksia hautoi Dallas-sarjan JR Ewingnina tunnettu näytttelijä Larry Hagman. Pari vuotta ennen 2012 tapahtunutta kuolemaansa Hagman hehkutti Joy Beharin tekemässä tv-haastattelussa LSD:n autuaalisuutta - "se vei minulta kuolemanpelon" - ja oli sitä mieltä,  että kaikkien poliitikkojen pitäisi tiputtaa happoa.

Albert Hofmanniltakin kysyttiin, olisko LSD:n laajalla käytöllä ihmiskunnana kollektiivista tietoisuutta herkistävä vaikutus, mutta hänellä ei ollut tähän vastausta. Hofmann kylläkin toivoi, että LSD palvelisi kaikkien kansojen henkistä hyvinvointia ja avaisi ihmisten mielet transsendenttisiin yhteyksiin. Timothy Learyn odotukset lysergiiniä kohtaan olivat vieläkin korkeammalla. Huimaa hyperbolaa hehkuvissa kirjoituksissaan hän ylisti LSD:tä jumalaisena, henkisestä turtumuksesta ja sokeudesta herättävänä yhdisteenä, eikä taivas ole rajana, kun LSD-raketilla posautetaan avaruuden tutkimattomiin korpimaisemiin... 

Grateful Deadin äänimiehenä vaikuttanut LSD-kemisti Owsley Stanley uskoi 60- ja 70-luvuilla siihen, että LSD:llä voidaan jalostaa ihmiskunnan värähtelytasoa ja poksauttaa uusia psyykkisiä kykyjä pintaan. Kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin Stanley totesi eräässä haastattelussa, että hänen huomionsa mukaan  happo tekee hyvistä ihmistä hyvempiä ja pahoista ihmisistä pahempia.

Myös kuulut kemistit Nick Sand ja Tim Scully kokkasivat kuuluisaa Orange Sunshineaan ideologisista syistä universaalin rauhan ajan siintäessä heidän horisontissaan.

Me ajattelimme LSD:tä vastavoimana maailman tuhoutumiselle. Me myös uskoimme että transsendenttinen LSD-kokemus voisi merkitä tekopyhyyden ja epärehellisyyden päättymistä. Toivoimme että se toisi lopun moninaiselle syrjinnälle ja ympäristön tuhoamiselle maailmassa. (Tim Scully, 2017)

Myöhemmin Scully  menetti uskonsa LSD:n ainutlaatuiseen merkitykseen ja ymmärsi ettei sen avulla maailmaa paratiisiksi loihdita. Hänelle oli hätkähdyttävä asia havaita miten monet nuoret olivat joutuneet "pahalle tripille". Tämän lisäksi Scullyn aatosten vaihtumiseen vaikutti se, että hän näki monien ihmisten kokevan syviä, egottomia tiloja LSD-tripillä, mutta sen ulkopuolella nämä ihmiset olivat usein tiukasti omaa linjaansa vetäviä egoisteja. Saman suuntaisen lausunnon on antanut Learyn ja Ralph Metzerin kanssa Millbrookin happotankkia 60-luvulla isännöinyt Ram Dass (Richard Alpert). Ram Dass ei myöskään usko me hyvät vs. he pahat -tyyppisiin viholliskuviin ja taisteluun viholliskuvia vastaan. Tämän hän teki selväksi  jo kollaasimaisessa teoksessaan Be Here Now (1971), joka avasi ilmestyessään sadoille tuhansille Amerikan hipille ja jipeille joogafilosofian sisältöjä (tähän mennessä kirjaa on myyty kaksi miljoona kappaletta).
 

Scullyn ja Ram Dassin mietteitä puntaroidessa on syytä pohtia myös sitä, onko "egottomuus" sinänsä ylipäätään ihanteellinen tavoite päivittäisessä elämässä. Voisihan näet ajatella, Kashmirin shaivismia soveltaen, niinkin, että (psykedeelisessä kokemuksessakin) egottomuus on vain yksi bardo, välitila, jossa on mahdollisuus synnyttää uusi, aikaisempaa laajempaan itseyteen identifioituva, dynaamisen joustava, psykologista ristiriidoista etääntynyt (väliaikainen) ego... Tämä on egoismia, jota voisi nimittää oman  ainutlaatuisuutensa tiedostamiseksi ja yksilöllisyyden heräämiseksi. Kompa piileekin mielestäni siinä, että monen psykotrooppisen tutkimusmatkaajan(kin) kohdalla yksilöllisen ainutlaatuisuuden oivallusprosessi jumittuu oman erilaisuuden - ja jopa erinomaisuuden - korostamiseksi. Tästä on filosofi Markku Graae todennut osuvasti:

Jos yksilö kokee yksilöllisyytensä erilaisuudeksi suhteessa muihin yksilöihin eli poikkeavuudeksi, niin yksilöllisyyden edistämisestä tulee erilaisuuden edistämistä ja tähdentämistä. Seurauksena on, että toiminta määräytyy reaktiona toisten toimintaan tai toimitaan reaktioiden aikaansaamiseksi. Ja tämä on kaikkea muuta kuin itseohjautuvuutta.

Yksilöryhmien kohdalla tämän väärän orientaation seuraukset vielä korostuvat. Jotta ryhmä olisi voimakkaammin olemassa on oltava toisia ryhmiä, joiden suhteen ollaan karakteristisesti erilaisia ja joiden toimintaan voimakkaasti reagoidaan. (Katsaus 6/1986)

Amerikkalaisessa, psykedeelikulttuuria penkovassa kirjallisuudessa  Vietnamin sodan vastainen joukkoliikehdintä esitetään LSD:n ihmisissä vapauttaman rauhan ja rakkauden vibraatioiden materialisoitumisena. Tätä on joissain kronikoissa tarjottu syyksi sille, että Yhdysvaltain hallitus, etenkin Nixon, kävi niin ärhäkästä sotaa LSD:tä vastaan. En väitä etteivätkö tälläiset teoriat ja johtopäätökset olisi perusteltuja, mutta ymmärrykseni mukaan asiat eivät edenneet - eivätkä yleensäkään etene - noin suoraviivaisesti.

Eräs Nixonin kabinettiin kuuluvista henkilöistä on joitakin vuosia sitten tunnustanut, etteivät LSD ja kannabis olleet heidän suurimmat huolenaiheensa 60- ja 70-luvuilla, vaan sodanvastustajat - ja koska sodanvastustajien keskuudessa käytettiin keskivertoa enemmän LSD:tä, saatiin huumesodasta oivallinen syy vakoilla, valvoa ja sabotoida rauhanaktivistien ja uuden vasemmiston touhuja. Mutta kaikki LSD:n suosijathan eivät olleet radikaaleja rauhanaktivisteja - ja hekin jotka olivat eivät välttämättä ottaneet osaa siihen poliittisesti argumentoivaan aktivismiin, joka sai alkunsa Vietnamin sodan vastustamisesta ja laajeni siitä, yhä edelleen jatkuvaksi, ekonomisia ja muita päivänpolttavia asioita koskevaksi taistoksi turuilla ja toreilla.

Helvetin Enkelien Kalifornian Oakland-osaston presidentti Sonny Barger ja iso joukko muita Enkeleitä rakastui LSD:hen 60-luvulla, mutta Vietnamin sodan vastaisen rintaman etulinjassa ei heidän harrikoitaan nähty.  Sen sijaan Berkelyssä  pidetyn, Vietnamin sodan vastaisen mielenosoituksen yhteydessä, joulukuussa 1965, Enkelit ryntäsivät mielenosoittajien kimppuun. Kirjailija, happopää Ken Kesey oli yksi joukkokokoontumisen puhujista. Hän oli ehdoton rauhanmies - mutta tässä tilaisuudessa hän käänsi, kirjaimellisesti, rauhanliikkeelle selkänsä, koska ei nähnyt protestoijien aktioita sen laatuisena toimintana, joka saisi sodat loppumaan.

Timothy Leary oli Keseyn tavoin rauhanpuolustaja - ja vielä lisäksi vallankumouksellinen pakana. Hänen vallankumouksensa ei kuitenkaan ollut olemukseltaan poliittinen, vaan hermostollisella tasolla tapahtuva metamorfoosi ja initiaatio kehittyneimpien aivopiirien käyttäjäksi. Amerikkalainen yhteiskunta on sairas, mutta sitä ei ole tarkoituksenmukaista murskata, vaan erkaantua siitä omalle tielleen - drop out! - ja olla tällä tavoin, uuden tietoisuuden agenttina, osa kansakunnan paranemista. Leary ei siten lähtenytkään happoveljiensä Jerry Rubinin ja Abbie Hoffmannin kelkkaan kun he  julistautuivat vasemmistolaisiksi jipeiksi ja perustivat oman puolueen (The Youth International Party).  Allen Ginsberg lähti. Hänen maailmankuvassaan  uskonnollisen kokemisen ja poliittisen ajattelun välillä vallitsi orgaaninen kausaaliketju. Vielä Ginsbergiäkin konkreettisemmin psykedeelisen ja sosioekonomisen tietoisuuden integroi Stephen Gaskin, San Franciscossa 60-luvun lopulla erittäin tunnettu LSD-oraattori ja  pitkätukkakommuuni The Farmin perustaja. Hän jopa päätyi vuonna 2000 USA:n vihreiden presidenttiehdokkaaksi. 

Leary pyrki vitsinä Kalifornian kuvernööriksi  vuonna 1970, mutta muutoin hän jätti poliittiset manööverit väliin. Leary tosin oli  Ginsbergin ja kumppaneiden seurassa San Franciscon osoitteessa 1371 Haight Street tammikuussa 1967, jolloin siellä suunniteltiin suurta sodanvastaista mielenosoitusta toteutettavaksi seuraavana syksynä Washingtonissa. Mutta silloin Leary ei ollut paikalla kun  suunnitelmasta tuli totta lokakuussa 1967 ja 70 000 mielenosoittajaa paineli Pentagonin hallintorakennuksen eteen Allen Ginsbergin, Ed Sandersin, Abbie Hoffmannin, Jerry Rubinin ja Gary Snyderin luotsaamina. He ilmoittivat nostavansa rakennuksen psyykkisen energian avulla sadan metrin korkeuteen.  Käyttöön otettiin sekä raivon että rakkauden puhurit.  Ed Sandersin johtama Fugs rokkasi ja rämisteli ja kiihotti kansaa yhtymään huutoonsa “Out, demons, out!” Allen Ginsberg puolestaan kilisytti kellojaan ja resitoi mantraa universaalin ykseyden spiritissä Abbie Hoffman performoidessa omalla tahollaan Pentagonia pahuudesta puhdistavia, rakkaudellisia energioita.

 

Seuraavana vuonna Chicagossa järjestettiin isot hulinat Demokraattien puoluekokouksen aikaan. Siellä aktiiviväki ei ollut enää happopäitä ja kukkaiskansalaisia, vaan poliittisia yippejä.  Tästä eteenpäin poliittinen vasemmisto ja psykedeelikot(hipit) eivät enää välttämättä astelleetkaan samoja askelmia, eikä sellainen mystisen manaamisen ja maagisuuden meininki, johon psykedeelikot Pentagonin edessä yltyivät,  ole juurikaan jatkunut tämän päivän maailmanparantajien demonstraatioissa.

Internetin ja muidenkin lähteiden perusteella näyttää siltä, että klassinen Kaikkiykseyden kokemus jyllää yhä psykedeelikoiden sessioissa. Erityisen usein nykyisin törmää raportteihin, joissa kerrotaan siten miten psykedeeleissä koetut valon ja rakkauden vuodatukset ovat johdattaneet tajunanmatkaajia ekologisten arvojen ohjaamaan elämäntapaan ja yhteiskunnalliseen valveutuneisuuteen. Kaikkiaan vastuuntunne koko biosfääriä kohtaan on noussut "tiedostavan", ei-viihteellisen LSD (ja psilosybiini/ayahuasca)-trippailun universaalisiksi teemaksi 2000-luvulla. Esimerkiksi laajasti psykotrooppisiin aineisiin perehtynyt kirjoittaja James Oroc on todennut, että nykyisin kun hän koputtaa "Tryptamiini Palatsin" oveen, häntä ei enää tervehditäkään ehdollistumattomalla rakkaudella, vaan sen sijaan muistutetaan perimmäisestä tietoisuudesta lähtöisin olevasta vastuullisuudesta "minua itseäni, minun heimoani, lajiani ja planeettaani kohtaan". 

LSD on 60-luvulta lähtien vaikuttanut suuresti moniin asioihin ja muutoksiin maailmassa: musiikkiin, informaatosysteemien kehitykseen,  muotiin, filosofiaan, elokuvaan jne.  Valtava määrä ihmisiä on syöksynyt sen sysäämänä mielensä pohjattomuuteen ja noussut pintaan, jos ei aina uudestisyntyneinä, niin usein vähintäänkin energeettisesti syvärakenteessa virkistyneinä miehinä ja naisina. Psykiatrian alallakin on lysergiinistä on ollut "hyötyä" ainakin ihmisiä huumeriippuvuudesta ja alkoholismista parannettaessa. Tästä kaikesta huolimatta en itse usko LSD:n olevan mikään ihmelääke psyykkiseen disharmoniaan tai takuuvarma minättömyyden / superegon / kosmisen tajun ja ekologisen eettisyyden virittäjä. 

Kyse ei ole vain siitä, onko set & setting - trippisession etukäteisvalmistelu ja henkinen orientaatio - pätevä ja onnistunut vai ei, sillä ratkaiseva pointti on se, että LSD on substanssina suuri mysteeri: arvoituksellisesssa yhteydessä  DNA:n kanssa  artikuloiva molekyylirakenne ja arvaamaton impulssi mielen tilassa. LSD:n psykiatrinen ja ideologinen kategorisointi on mahdotonta, kuten on sen eristäminen yhden, tietyn agendan edistämiseen varsin haastava aie. Siinä on epäonnistunut useampikin korkeilla aalloilla surffannut huimapää, törmättyään yllättäen johonkin yllättävään --- yllätykseen...

Olen nähnyt monen nuorenmiehen seisomassa psykedeelisen maailman avautumisen edessä ja mä oon tajunnut, että se on niille niin kova pähkinä, että mitäs nyt tehdään. Ajattele, kaikki aukee, koko maailma on sun edessäsi: saat, mene, astu ja rakenna,  löydä ja vaella, ole hyvä. Sille merelle ei purjehdita helposti. (K. Oso Laakso - Oso´s Heavy Space Dub)

Mutta tietysti 80 vuotta on minimaalinen momentti Mielen Ajassa. Albert Hofmannin unelma saattaa vielä todentua. Ehkä tulevaisuuden Jetsonit ymmärtävät ja osaavat hyödyntää LSD:tä ratkaisevassa määrin enemmän, syvällisemmin ja laajemmin kuin tämän päivän Kiviset ja Soraset.

PS. Käsitteitä "ego" ja "superego" ei ole tässä artikkelissa käytetty freudilaisessa merkityksessä.