When you are already in Detroit, you don’t have to take a bus to get there.
- Ram Dass (6. 4. 1931 – 22.12. 2019)
Bhakti-joogan ja mietiskelyn opettaja, hyväntekijä ja kirjoittaja Ram Dass on kuollut 88 vuoden ikäisenä. Hän oli viimeinen elossa ollut, 60-luvun psykedeelisen kulttuurin heeroksista ja hänen menehtymisensä myötä yksi, kummallinen tarina sai pisteen. Tarina - nyt jo taru - alkoi 60-luvun alussa, jolloin Ram Dass, silloin vielä Richard Alpert, aloitti yhteistyönsä Timothy Learyn ja Ralph Metznerin kanssa. Ram Dassilla oli Learyn tavoin professuuri Harvardin yliopistossa Cambridgessä ja Metzner oli siellä opiskelijana. Tämä kolmikko valmisti happopäille oman versionsa Tiibettiläisestä kuolleiden kirjasta, opuksen nimeltä The Psychedelic Experience. Kukaan trion jäsenistä ei ollut erityisen perehtynyt buddhalaisuuteen - ja Ram Dass ei edes osallistunut kirjan laadintaan juuri lainkaan, vaan keskittyi ruoanlaittoon ja lastenhoitoon Learyn ja Metznerin työstäessä tekstiä - ja siten buddhalaiset opetukset ovat vain yksi säe tässä psykedeelisen session manuaaliksi tarkoitetussa julkaisussa. Tämä seikka ei kuitenkaan miedonnan sen arvoa. The Psychedelic Experience esittää ensimmäisenä kirjana maailmassa LSD-matkan yleispätevän rakenteen ja sen lisäksi se tarjoaa testatun ja syvälleluotaavan metodin psykedeelisen kokemuksen hyödyntämiseen tajunnan sinkoamisessa Valkoiseen Valoon.
Ennen Psychedelic Experiencen ilmestymistä Ram Dass ja Leary oli jo ehditty potkia pellolle yliopistosta. Syynä tähän oli herrojen hyvinkin överiksi menneet tutkimukset psilosybiinillä ja LSD:llä; kokeiluihin osallistui satamäärin opiskelijoita sekä ystäviä ja kylänmiehiä (plus vankeja), ja koska proffat tekivät tutkimustaan itsekin hermosto hallusinogeeneillä herkistettynä, niin selväähän oli, että jossain vaiheessa sanomista tulee. Tieteellisesti pätevää dataa Learyn klaanin projekteista ei paljoakaan syntynyt, mutta ne antoivat suuntaa ja vahvan sysäyksen psykedeelisten tilojen fenomenologiselle ja uskonto-filosofiselle tutkimiselle.
Ram Dassin julkinen, psykedeelinen elämänvaihe on syynä siihen, että media nimittää häntä "vastakulttuurin ikoniksi". Astetta parempi muotoilu olisi, vaihtoehtokulttuurin ikoni. Ram Dass näet teki jo hyvin varhain pesäeron "vastakulttuuriin" ja identiteettipolitiikkaan. Häntä ei kiinnostanut olla mukana vastustamisen kulttuurissa ja jakamassa ihmisiä "meihin" ja "teihin". Edes 90-luvulla virinnyt gay-aktivismin nousu ei vetänyt Ram Dassia puoleensa, vaikka hän olikin bi-seksuaali (joka 60-luvulla luuli olevansa homo ja yritti muuttua heteroksi), sillä seksuaalisuus menetti hänelle merkityksensä jo vuosikymmeniä sitten. I’m not interested in being a ‘lover.’ I’m interested in only being love.
Ram Dassin elämä mullistui vuonna 1967 Intiassa, jossa hän tapasi apinajumala Hanumania palvovan pyhimyksen, (kuvassa Ram Dassin takana olevan) Neem Karoli Baba [Maharaj-ji], josta tuli hänen gurunsa. Tätä ennen Maharaj-ji oli kietaissut kerralla suihinsa koko Ram Dassin mukana olleen LSD-varannon - se ei Ram Dassin mukaan aiheuttanut mitään muutosta tässä miehessä, joka "tiesi kaiken". Karoli Baban (k. 1973) elämänohje Ram Dassille oli, "love and serve". Siten Ram Dassin gurunsa opetusten jakamiseen omistautuneen organisaation nimeksi tulikin The Love Serve Remember Foundation. Sen lisäksi Ram Dass perusti muitakin, sekä hyväntekeväisyyteen että henkisten opetusten levittämiseen tarkoitettuja yhteisöjä ja säätiötä. Vuonna 1997 Ram Dass sai aivoinfraktin ja menetti liikuntakykynsä, mutta tämä ei saanut häntä lopettamaan luentojen, retriitien ja seminaarien pitämistä.
Ram Dass teki yksin tai muiden kirjoittajien kanssa parikymmentä kirjaa. Niistä ensimmäinen on ruskealle puotipaperille painettu, villisti taitettu ja itämaisella ikonografialla kuvitettu Be Here Now. Se esittelee Ram Dassin veedisestä perimästä ponnistavan filosofian ja kosmisen vision. Kirjaa on myyty pari miljoona kappaletta ja ilmestyessään se johdatti ison liudan amerikkalaisia hippejä joogan ja joogafilosofian piiriin. Leary suhtautui entisen kollegansa menestykseen henkisten etsijöiden keskuudessa hieman kitkerästi ja nimitti Ram Dassia "koko Amerikan kotiswamiksi".
Erityisen syvälliseksi ja sofistikoituneeksi filosofiksi Ram Dassia ei voi sanoa, hänhän lähinnä vain varioi tiettyjä,"hindulaisia" perusteesejä. Ram Dassin Be Heren Now`n jälkeinen kirjallinen tuotanto, ja opetukset kaikkiaan, ovat pääasiassa nasevaa ja huokoista, hengellistä liirumlaarumia, josta tulee merkityksellistä kun se manifestoituu Ram Dassin sydämellisen ja hengellisesti antaumuksellisen persoonan välityksellä. Toki elämän perusasioita käsittelevissä, simppeleissä, kosmista näkökulmaa omaavissa perusväittämissä on usein ainakin yksi tietämyksen, vastaanottajan sisimmässä kasvava ja laajeneva, alkio. Onko sitä esimerkiksi tässä, Ram Dassin opetuksen ytimen kiteyttävässä lauseessa, sen päättäköön jokainen itse: The universe is an example of love. Like a tree. Like the ocean. Like my body. Like my wheelchair. I see the love. - Joka tapauksessa, Rakkaus, hengellinen rakkaus, devotion, bhakti oli polku, jota Ram Dassilla oli kutsumus kulkea, ja kauniita, ystävällisiä vibraatiota hän kulkiessaan värähteli.
Ram Dassin kirjan otsake, Be Here Now, oli koko 60-luvun psykedeelisen spirituaalisuuden pyrkimykset kattava linjaus. Sillä ei ole vahvaa relevanssia nykyisen, psykeedelisen renesannsin aikana, sillä digitalisaatioaikakauden kyper-psykedeelikot pyrkivät olemaan Nyt kaikkialla; täällä, mutta myös siellä ja siellä. Timothy Learyhan omaksui tämän nettiajan psykonauttien vision ja intention salamana heti, kun oli saanut tietokoneen auki ja nettiselaimen asennettua. Oleellista ei tässä kohtaa kuitenkaan ole: ollakko vai eikö olla? täällä vai kaikialla Nyt - sillä ramadassilaisessa merkityksessä käsitettynä "tässä oleminen" merkitsee rakastamista, palvelua ja palvomista, joogaa, omistautumista henkiselle harjoittamiselle missä tahansa olemmekin.
[Ram Dass on luonnollisesti esillä käsikirjoituksessani MIELEN AIKA - psykedeelinen kulttuurihistoria ja visio, jota olen jo usean vuoden ajan valmistellut. Sain sen äskettäin valmiiksi ja eihän sitä tiedä vaikka se vielä kirjana julkaistaisiin... Mielen ajasta lisää tällä palstalla lähitulevaisuudessa.]
Paramahamsa Ramakrishnan samadhi oli yksi lähde virtaukselle, joka on tuonut joogien opetukset länsimaihin. Olihan vuonna 1893 Uskontojen maailmankonferenssiin Chicagossa osallistunut joogi Swami Vivekananda Ramakrishnan oppilas.
Bengalilainen, vuosina 1836 – 1886 elänyt, Ramakrishna oli ekstaattinen Äiti Kalin palvoja.
All creation is the sport of my mad Mother Kali;
By Her maya the three worlds are bewitched.
Mad is She and mad is Her Husband; mad are Her Two disciples!
None can describe Her loveliness, Her glories, gestures, moods;
Shiva, with the agony of the poison in His throat,
Chants Her name again and again.
- Sri Ramakrishna
Hieman toisenlainen käännös yllä olevasta, The Gospel of Sri Ramakrishnan, säkeestä sisältyy Lex Hixonin kauniiseen kirjaan Meetings with Ramakrishna. Hixonin versiossa mainitaan, että "Her Human lovers" - yllä: Her two disciples -" are mad with bliss", siunattuja hulluja. Näin tarkentuu hengellisen "hulluuden" ja palvonnan harjoittamisen, omistautuneisuuden, yhteys.
Jumalaisen myrkyttyneisyyden äärimmäisyyksiin venyvä alue uskonnollisuudessa on sekä idässä että lännessä hyvin monivivahteinen, mutta aina käsittämätön. Uskontojen piirissä onkin etenkin länsimaissa uurastettu jo pitkään, jotta jumalan myrkky saataisiin imettyä pois seurakunnista, koska uskonnolliset aktiviteetit on laitostetussa yhteiskunnassa korrektia pitää vibraatioiltaan neutraalilla virastotasolla ja koko kuvio papiston hallinnassa ilman, että ihmisillä on mainittavaa, henkilökohtaista suhdetta pyhyyteen. Tälläisessä proseduurissa piilee oma viisautensakin. Koska pyhyys panee pään pyörälle.
Höyrypäisten ekstaasilahkojen mainingit luiskahtavat helposti massahysterian puolelle ja yksityisten ihmisten kohdalla jumalaiset, ehdollistuneen tajunnan vinkkelistä kreisit viritykset komentokeskuksessa saattavat aiheuttaa kosketuspinnan katoamista tiettyjä elämän välttämättömyyksiä kohtaan.
Mikä neuvoksi? Siis jos halajaa olla vapaa menemään lujaa tajunnassa dualistisen rakenteen tuolla puolen - ja elää kuten Mustanaamio joka toisinaan "poistuu viidakosta ja liikkuu kaupungissa kuin kuka tahansa meistä".
Carlos Castanedan kirjoissa mainitaan mainio kikka: hallittu hulluus. Siihen jos pystyy niin mikä on mennessä kun tie on suora. Paramahamsa Ramakrishna ei tosin hallittua hulluutta varsinaisesti ilmentänyt. Mystisen Joutsenen elämä oli toistuvaa haltioitumista ja performointia "jumalasta myrkyttyneessä" tilassa. Lannevaate lennähti Ramakrishnalta kanveesiin tämän tästä pyhimyksen intoutuessa tanssimaan Kalille paljas iho ilmaa vasten. Kalipatsaan lisäksi hän palvoi polvillaan omaa valokuvaansa. Minäkin olen prostituoitu! Paramahamsa huuteli huorille katujen varsilla matkatessaan hakemaan pientä temppelipapin palkkaansa.
Myrkytyksen oireita olivat myös Ramakrishnan suurenmoisen runollista ornamentiikkaa lainehtivat laulut ja kaikkiaan se metafyysinen opetus jota Ramakrishna oppilailleen jakoi. Hänen ekstaasistaan vapautui akashiseen troposfääriin hengellistä heliumia, jota yhä vieläkin jokainen sisäavaruuden rakettitiedettä opiskeleva voi hyödyntää nostekaasuna välittämättä siitä, millainen on hänen suhteensa esimerkiksi joogaan tai teistisiin oppeihin. Ramakrishnan konsolissa oli universaali käyttöliittymä ja hän oli ylipäätään hyvin ekumeeninen hemmo [Paramahamsalla oli tantrinen koulutus ja hän kokeili vähän aikaa muslimina olemista, eli tovin naiseksi laittautuneena naisten keskuudessa ym. vastaavaa].
Ekstaasikokemus ei yltä mielen alkuperäiseen tyhjyyteen, se on transsendenttisesta kokemisesta riippumaton, täysin itsenäinen tajunnan syvyys ja valoisuus. Kaikkiaan ekstaasi on vain yksi potentiaalinen mielentila, yksi tajunnanlaatu ties kuinka monista tuhansista... Vaan kovin on kapea ihmisen näköala kaikkeuteen, jos häneltä ilon totunnaiset, persoonalliset ääriviivat hajottavat, puhtaan haltioutumisen hetket jäävät täysin tutaamatta; jos mikään yhteys elonpiirissä ei iske sellaista kipinää, että sähkö värjää shivansinisellä myrkyllään energiakehon kuin sienen; jos jumala tai jumalattomuus ei koskaan puhuttele niin väkevästi, että paiskautuu ihmisyyden ääreen - sinne missä myös kaikki hulluus, mielipuolisuus, nurinkurisuus [If six was nine], epäloogisuus, anti-lineaarisuus ilmenee - vaan jää elämässään ikuisesti puoliväliin.
Ekstaasiin jumittuminen on valaistumisen ja nirvanan este. Näin olen kuullut. Takertumisen aiheuttaa halu toistaa miellyttävä kokemus, opastaa Patanjalin Joogasutra (2.7). Käänteisesti sanottuna: takertumisen aiheuttaa halu mihin tahansa kokemukseen, joka pitää meidät erillään epämiellyttävästä, seisomassa ulkona [ex- stasis] kaikesta rumasta ja pahasta.
HAAA!
Ekstaasi on spontaani - mutta ei aina odottamation - haltio; dharman harjoittajan äkillinen myrkyttyminen jumalten ja buddhien nektarista. Silloin yleensä annetaan vaan mennä: samsara tai nirvana, ihan sama; hei, me lennetään! Mutta, jos mielesi on ollut täynnä epätoivoisia ajatuksia ja/tai jos meditaatiosi on alkeistasolla, käy nopsasti siten, että ikään kuin luhistut Armon alle. Niin kuin kävi apostoli Paavalille Raamatussa. Kirkkaus sokaisee silmät, mentaalinen paja-tso tyhjenee kertalaakista, se täytetään kuvitteellisilla kolikoilla, ja alat pyöriä ympäriinsä puhumassa puutaheinää. Kuten kävi apostoli Paavalille.
Joogille, tai minkä tahansa, holistisen transformaatio-tradition harjoittajalle, ekstaasin myrkky on terhakka vastalääke sisäiseen kaamoksen, maailmallisuuteen mukautumiseen ja staattiseen harmonisuuteen. Meditaation saapuessa sellaiseen vaiheeseen, että tajunnallisten svengien ja somaattisten, kosmisten ja/tai visuaalisten sensaatioiden vahvuus avaa tietoisuuden timantin hiojalle ekstaasin syvänteen - niin siitä on hyvä jatkaa seuraavaan vaiheeseen, terästymällä, ja kaappaamalla ekstaasin energia kulloinkin ajankohtaisten, henkiseen vapautumiseen ja solulliseen metamorfoosiin liittyvien intentioiden palvelukseen. Tällä tarkoitan esimerkiksi sitä, että pyhän jysäyksen fokuksessa ollessani toimitan olemukseni psykofyysisten, biologisten, matemaattisten ja astraalisten energiajärjestelmien oskilaattorin virkaa, jolloin on mahdollista eritellä ekstaattisen tilan herkkyyksiä ja kanavoida jumalainen myrkky oikeisiin uomiin ja edelleen, alkemistiseen kiertoliikkeeseen energiakehossa. Silloin ekstaasi ei enää merkitse "egon" eli, kokoomapisteen katoamista, vaan sen, sijainnin muutosta energiakehossasi.
Ekstaasi siten ei välttämättä tarkoita sitä että hajoat; menet transsiin ja pysyt siellä; että sinun tajuisuutesi sulaa [esim.]valoa hohtavaan tietoisuusplasmaan; ja et pysty kuin hoopoon hymyilyyn; että mentaalinen vireytesi kärähtää karrelle siunauksellisten energiapisaroiden poltteessa... Itse aloin tajuta tätä kaikkea kuunneltuani tarpeeksi kauan M. S. Subbulakshimin tiettyjä levytyksiä [ Nadamruthan / Suprabhathams / Vishnu Sahasranamam], jotka ovat toimineet minulla myös impulsseina Ramakrishnan filosofian ja ekstaasin sisäistämiseen.
M. S. Subbulakshimi on Musiikin universaali Kuningatar, mutta minulle hän on myös "Kosmisen Äidin" avatar. Olen aikaisemminkin huomauttanut, että Subbulakshimin resitoidessa muinaisia ragoja ja mantroja kuulostaa siltä kuin raamattu puhuisi itsekseen. Äänessä ei ole persoona vaan itse Äänteet. Puhdas antaumus, hartaus, devotion, puhdas musiikki. Taajuustaso tallenteissa on niin korkea, että vuosien ajan löysin itseni monet kerrat tuolta puolen tunnetun, autuuden lähteiltä, siunatusta hulluudesta myrkyttyneenä, kyyneleitä ja kuolaa valtoimenaan valuttaen, Subbun äänen totuuden toistuessa stereoista [HiFi = high fidelity - korkea todenmukaisuus].
Buddha Dharman harjoittamiseen liittyvä Kuulemisen kautta tuleva vapautuminen on prosessi, joka voi toteutua myös musiikin äärellä. Näin olen käsittänyt ja näin uskon. Minulle tälläinen optio kirkastui todenteolla, kun syvennyin Subbulakshimin karnataka-traditiota noudattaen veisaamiin runoelmiin ja mantroihin. Meditoidessani tätä musiikkia kuunnellessa aloin oppia ekstaasin liekin muuntamista ja kanavoimista tulivedeksi energeettiseen rakenteeseeni. Tuli sellainen tuntu, että musiikki nakuttaa minuun - kuin olisin reikäkortti - informaatiota siitä, miten hermoston langat, aivot ja mieli viritetään kykeneväksi korkeaa todenmukaisuutta modifioiviin herkkyyksiin, jotka voi tunnistaa edelleen, päivästä päivään, hetkestä hetkeen...
Kuuntelin yhä tarkemmin Subbun resitaatioita, jokaista tavua, yksittäistä äännettä. Eläydyin koko olemuksellani niiden värinään. Tarkkasin sitä vääjäämättömyyttä, omistautuneisuutta, täsmällisyyttä ja mystistä orgaanisuutta, jolla Intian Satakieli teokset toteuttaa - ja vähitellen kuulin miten musiikki opastaa minua myös ikään kuin rivien välistä: Subbulakshimista huokui sellainen sanoma, että "nämä mantrat ovat vanhempia kuin kumpikaan meistä ja ansaitsevat jo siksi täyden huomion ja kunnioituksen; siksi meillä meillä ei ole syvimmänkään ekstaasin hetkellä syytä luopua arvokkuudestamme":
Ei ole välttämätöntä itkeä ja väristä ilosta, mennä tuon tyyppiseen liikutukseen, ylitsevuotavaan emootioon ja sisäiseen huutoon: ekstaasi voi nousta ylväästi kuin käärme ja sinä voit istua tyynenä sadan näyn keskellä pitämättä mistään kiinni; miks olisit yhä vaan niin kuin siellä, sijoillasi, itkemässä kun musiikki yltää sinne ja iskee puhtaalla tietoisuudella; mikset tulisi tänne? missä minäkin olen ja missä tämä musiikki ja sen hartaus asustaa; täältä sinä näet KAIKEN, paitsi jos itket kuin pikkutyttö sinä et näe yhtään mitään muuta kuin oman kaipuusi ja sen väliaikaisen täyttymyksen; siis tule tähän, Äidin, jalkojen juureen, missä nämä pyhät äänteet sykkii ja värisee, pidä ranka suorana ja säilytä arvokkuutesi vielä silloinkin me häippästään ekstaasin yli hyperhurmioon.
Näin, Ramakrishnan innoittamana ja Subbulakshimin ja joogatieteen avustamana, tapahtui tutustumiseni Hulluun Äitiin ei-teoreettisella tasolla. Tämä on hullua jo sinänsä, koska minun pyrkimykseni elämässä ei varsinaisesti ole ollut tämänlainen jumalyhteyteen pääsy. Mutta niinpä vaan olen nyt täysin myrkyttynyt Tuhatkasvoisen Äidin astraalisesta parfyymista ja elän intiimissä suhteessa Jumalaisen Sulottaren kanssa. Välillä kyllä vilkuilen muuallekin, myönnetään. Mutta ei tarvita kuin yksi, syvä meditaatio täydenkuun alla ja olen taas yksin Hänen ja iloitsen hänen estottomasta, amoraalisesta Hulluudestaan; Hänen suloisista, toksisen feminiinisyyden siunauksellisista pisaroista, joita valuu antaessani Kalin tanssia rintalastani päällä, kuten joogien kuningas Shivakin teki [meidän on tehtävä niin kuin ensimmäiset jumalat tekivät, opastavat kirjoitukset]. - Shivahan tuli tilanteeseen Jumalattaren ottaessa matsia demonien kanssa niin hurjalla vimmalla, että olisi kohta surmannut kaikki kuolevaiset ellei kukaan tulisi väliin, ja Shiva sitten heittäytyi hänen eteensä. Tässä tarinassa ja tässä kuvassa tiivistyy paljon siitä, miten hullut ja ekstaasia väräjävät myytit ja visiot meitä ruokkivat ja juovuttavat.
[...] If Mother is a conventional wife,
why is She dancing fiercely
on the breast of Shiva?
Her timeless play destroys
conventions and conceptions.
She is primal purity.
Her ecstatic lovers are purity.
Purity merges into purity
with no remainder.
- Sri Ramakrishna
Tantrinen Kali Chinnamasta -thanka, maalattu Nepalissa. Kali esiintyy thankassa kahtena karakteerina, keskellä itsensä vuodattavana Aria Tarana, ja sitten alhaalla Smashana Kalin hahmossa yhtymässä consorttiinsa Shivaan. Kuva on sikäli poikkeuksellinen, että sääntöjen mukaan Shivan on oltava aina Parvatin päällä. Miksi tässä on toisin, niin siksi, että nyt halutaan esittää se, "ettei ole mitään erottavaa poikittaisessa virtauksessa, vaan sen sijaan on eheys ja täydellistyminen".
Ramakrishan puoliso Sarada Devi.
Pariskunta ei harjoittanut aviollista
kanssakäymistä.
SUBBULAKSHIMI RESITOI
Uskon että vallankumous on hermostollinen ja aseemme ovat elektronisia.
- Tohtori Timothy Leary
80 vuotta sitten, 16.11. 1938 Albert Hofmann eristi lysergihapon dietyyliamidin. Viisi vuotta myöhemmin hän erehdyksessä nautti tätä nimellä LSD-25 tunnettua ainetta ja koki maailman ensimmäisen LSD-matkan. Psykiatrian ammattilaiset kohdistivat yhdisteeseen isoja odotuksia ja tekivätkin sen avulla merkittäviä havaintoja sisäavaruuden salaisuuksista. 60-luvun alussa Hofmannin tipat alkoivat vuotaa tutkimuskammioista taiteilijoiden, boheemien ja älypäiden käyttöön. Siitä lähtien on LSD:hen suhtauduttu suurten toiveiden ja odotusten vallitessa myös aktiivipsykonauttien keskuudessa.
Olen jo jonkin aikaa valmistanut kronikkaa ja filosofista tutkielmaa psykedeelisestä kulttuurista ja tätä tutkielmaa työstäessä on tullut vastaan runsaasti LSD:n humanistisena aivopommina ja yhteiskunnallisena muutostekijänä käsittävää aineistoa. Siten on ollut välttämätöntä miettiä: voiko miljoona psykonauttia olla väärässä uskoessaan siihen, että LSD:n (ja/tai muiden psykedeelien) avulla ihmiskunta voisi kohota uudelle hengen asteelle - ja pelastaa maailman?
Paul McCartney lausahti vuonna 1967, Beatlesien Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band -albumin ilmestymisen jälkeen:"Jos poliitikot ottaisivat LSD:tä, ei olisi enää sotia, köyhyyttä ja nälänhätää". Saman suuntaisia ajatuksia hautoi Dallas-sarjan JR Ewingnina tunnettu näytttelijä Larry Hagman. Pari vuotta ennen 2012 tapahtunutta kuolemaansa Hagman hehkutti Joy Beharin tekemässä tv-haastattelussa LSD:n autuaalisuutta - "se vei minulta kuolemanpelon" - ja oli sitä mieltä, että kaikkien poliitikkojen pitäisi tiputtaa happoa.
Albert Hofmanniltakin kysyttiin, olisko LSD:n laajalla käytöllä ihmiskunnana kollektiivista tietoisuutta herkistävä vaikutus, mutta hänellä ei ollut tähän vastausta. Hofmann kylläkin toivoi, että LSD palvelisi kaikkien kansojen henkistä hyvinvointia ja avaisi ihmisten mielet transsendenttisiin yhteyksiin. Timothy Learyn odotukset lysergiiniä kohtaan olivat vieläkin korkeammalla. Huimaa hyperbolaa hehkuvissa kirjoituksissaan hän ylisti LSD:tä jumalaisena, henkisestä turtumuksesta ja sokeudesta herättävänä yhdisteenä, eikä taivas ole rajana, kun LSD-raketilla posautetaan avaruuden tutkimattomiin korpimaisemiin...
Grateful Deadin äänimiehenä vaikuttanut LSD-kemisti Owsley Stanley uskoi 60- ja 70-luvuilla siihen, että LSD:llä voidaan jalostaa ihmiskunnan värähtelytasoa ja poksauttaa uusia psyykkisiä kykyjä pintaan. Kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin Stanley totesi eräässä haastattelussa, että hänen huomionsa mukaan happo tekee hyvistä ihmistä hyvempiä ja pahoista ihmisistä pahempia.
Myös kuulut kemistit Nick Sand ja Tim Scully kokkasivat kuuluisaa Orange Sunshineaan ideologisista syistä universaalin rauhan ajan siintäessä heidän horisontissaan.
Me ajattelimme LSD:tä vastavoimana maailman tuhoutumiselle. Me myös uskoimme että transsendenttinen LSD-kokemus voisi merkitä tekopyhyyden ja epärehellisyyden päättymistä. Toivoimme että se toisi lopun moninaiselle syrjinnälle ja ympäristön tuhoamiselle maailmassa. (Tim Scully, 2017)
Myöhemmin Scully menetti uskonsa LSD:n ainutlaatuiseen merkitykseen ja ymmärsi ettei sen avulla maailmaa paratiisiksi loihdita. Hänelle oli hätkähdyttävä asia havaita miten monet nuoret olivat joutuneet "pahalle tripille". Tämän lisäksi Scullyn aatosten vaihtumiseen vaikutti se, että hän näki monien ihmisten kokevan syviä, egottomia tiloja LSD-tripillä, mutta sen ulkopuolella nämä ihmiset olivat usein tiukasti omaa linjaansa vetäviä egoisteja. Saman suuntaisen lausunnon on antanut Learyn ja Ralph Metzerin kanssa Millbrookin happotankkia 60-luvulla isännöinyt Ram Dass (Richard Alpert). Ram Dass ei myöskään usko me hyvät vs. he pahat -tyyppisiin viholliskuviin ja taisteluun viholliskuvia vastaan. Tämän hän teki selväksi jo kollaasimaisessa teoksessaan Be Here Now (1971), joka avasi ilmestyessään sadoille tuhansille Amerikan hipille ja jipeille joogafilosofian sisältöjä (tähän mennessä kirjaa on myyty kaksi miljoona kappaletta).
Scullyn ja Ram Dassin mietteitä puntaroidessa on syytä pohtia myös sitä, onko "egottomuus" sinänsä ylipäätään ihanteellinen tavoite päivittäisessä elämässä. Voisihan näet ajatella, Kashmirin shaivismia soveltaen, niinkin, että (psykedeelisessä kokemuksessakin) egottomuus on vain yksi bardo, välitila, jossa on mahdollisuus synnyttää uusi, aikaisempaa laajempaan itseyteen identifioituva, dynaamisen joustava, psykologista ristiriidoista etääntynyt (väliaikainen) ego... Tämä on egoismia, jota voisi nimittää oman ainutlaatuisuutensa tiedostamiseksi ja yksilöllisyyden heräämiseksi. Kompa piileekin mielestäni siinä, että monen psykotrooppisen tutkimusmatkaajan(kin) kohdalla yksilöllisen ainutlaatuisuuden oivallusprosessi jumittuu oman erilaisuuden - ja jopa erinomaisuuden - korostamiseksi. Tästä on filosofi Markku Graae todennut osuvasti:
Jos yksilö kokee yksilöllisyytensä erilaisuudeksi suhteessa muihin yksilöihin eli poikkeavuudeksi, niin yksilöllisyyden edistämisestä tulee erilaisuuden edistämistä ja tähdentämistä. Seurauksena on, että toiminta määräytyy reaktiona toisten toimintaan tai toimitaan reaktioiden aikaansaamiseksi. Ja tämä on kaikkea muuta kuin itseohjautuvuutta.
Yksilöryhmien kohdalla tämän väärän orientaation seuraukset vielä korostuvat. Jotta ryhmä olisi voimakkaammin olemassa on oltava toisia ryhmiä, joiden suhteen ollaan karakteristisesti erilaisia ja joiden toimintaan voimakkaasti reagoidaan. (Katsaus 6/1986)
Amerikkalaisessa, psykedeelikulttuuria penkovassa kirjallisuudessa Vietnamin sodan vastainen joukkoliikehdintä esitetään LSD:n ihmisissä vapauttaman rauhan ja rakkauden vibraatioiden materialisoitumisena. Tätä on joissain kronikoissa tarjottu syyksi sille, että Yhdysvaltain hallitus, etenkin Nixon, kävi niin ärhäkästä sotaa LSD:tä vastaan. En väitä etteivätkö tälläiset teoriat ja johtopäätökset olisi perusteltuja, mutta ymmärrykseni mukaan asiat eivät edenneet - eivätkä yleensäkään etene - noin suoraviivaisesti.
Eräs Nixonin kabinettiin kuuluvista henkilöistä on joitakin vuosia sitten tunnustanut, etteivät LSD ja kannabis olleet heidän suurimmat huolenaiheensa 60- ja 70-luvuilla, vaan sodanvastustajat - ja koska sodanvastustajien keskuudessa käytettiin keskivertoa enemmän LSD:tä, saatiin huumesodasta oivallinen syy vakoilla, valvoa ja sabotoida rauhanaktivistien ja uuden vasemmiston touhuja. Mutta kaikki LSD:n suosijathan eivät olleet radikaaleja rauhanaktivisteja - ja hekin jotka olivat eivät välttämättä ottaneet osaa siihen poliittisesti argumentoivaan aktivismiin, joka sai alkunsa Vietnamin sodan vastustamisesta ja laajeni siitä, yhä edelleen jatkuvaksi, ekonomisia ja muita päivänpolttavia asioita koskevaksi taistoksi turuilla ja toreilla.
Helvetin Enkelien Kalifornian Oakland-osaston presidentti Sonny Barger ja iso joukko muita Enkeleitä rakastui LSD:hen 60-luvulla, mutta Vietnamin sodan vastaisen rintaman etulinjassa ei heidän harrikoitaan nähty. Sen sijaan Berkelyssä pidetyn, Vietnamin sodan vastaisen mielenosoituksen yhteydessä, joulukuussa 1965, Enkelit ryntäsivät mielenosoittajien kimppuun. Kirjailija, happopää Ken Kesey oli yksi joukkokokoontumisen puhujista. Hän oli ehdoton rauhanmies - mutta tässä tilaisuudessa hän käänsi, kirjaimellisesti, rauhanliikkeelle selkänsä, koska ei nähnyt protestoijien aktioita sen laatuisena toimintana, joka saisi sodat loppumaan.
Timothy Leary oli Keseyn tavoin rauhanpuolustaja - ja vielä lisäksi vallankumouksellinen pakana. Hänen vallankumouksensa ei kuitenkaan ollut olemukseltaan poliittinen, vaan hermostollisella tasolla tapahtuva metamorfoosi ja initiaatio kehittyneimpien aivopiirien käyttäjäksi. Amerikkalainen yhteiskunta on sairas, mutta sitä ei ole tarkoituksenmukaista murskata, vaan erkaantua siitä omalle tielleen - drop out! - ja olla tällä tavoin, uuden tietoisuuden agenttina, osa kansakunnan paranemista. Leary ei siten lähtenytkään happoveljiensä Jerry Rubinin ja Abbie Hoffmannin kelkkaan kun he julistautuivat vasemmistolaisiksi jipeiksi ja perustivat oman puolueen (The Youth International Party). Allen Ginsberg lähti. Hänen maailmankuvassaan uskonnollisen kokemisen ja poliittisen ajattelun välillä vallitsi orgaaninen kausaaliketju. Vielä Ginsbergiäkin konkreettisemmin psykedeelisen ja sosioekonomisen tietoisuuden integroi Stephen Gaskin, San Franciscossa 60-luvun lopulla erittäin tunnettu LSD-oraattori ja pitkätukkakommuuni The Farmin perustaja. Hän jopa päätyi vuonna 2000 USA:n vihreiden presidenttiehdokkaaksi.
Leary pyrki vitsinä Kalifornian kuvernööriksi vuonna 1970, mutta muutoin hän jätti poliittiset manööverit väliin. Leary tosin oli Ginsbergin ja kumppaneiden seurassa San Franciscon osoitteessa 1371 Haight Street tammikuussa 1967, jolloin siellä suunniteltiin suurta sodanvastaista mielenosoitusta toteutettavaksi seuraavana syksynä Washingtonissa. Mutta silloin Leary ei ollut paikalla kun suunnitelmasta tuli totta lokakuussa 1967 ja 70 000 mielenosoittajaa paineli Pentagonin hallintorakennuksen eteen Allen Ginsbergin, Ed Sandersin, Abbie Hoffmannin, Jerry Rubinin ja Gary Snyderin luotsaamina. He ilmoittivat nostavansa rakennuksen psyykkisen energian avulla sadan metrin korkeuteen. Käyttöön otettiin sekä raivon että rakkauden puhurit. Ed Sandersin johtama Fugs rokkasi ja rämisteli ja kiihotti kansaa yhtymään huutoonsa “Out, demons, out!” Allen Ginsberg puolestaan kilisytti kellojaan ja resitoi mantraa universaalin ykseyden spiritissä Abbie Hoffman performoidessa omalla tahollaan Pentagonia pahuudesta puhdistavia, rakkaudellisia energioita.
Seuraavana vuonna Chicagossa järjestettiin isot hulinat Demokraattien puoluekokouksen aikaan. Siellä aktiiviväki ei ollut enää happopäitä ja kukkaiskansalaisia, vaan poliittisia yippejä. Tästä eteenpäin poliittinen vasemmisto ja psykedeelikot(hipit) eivät enää välttämättä astelleetkaan samoja askelmia, eikä sellainen mystisen manaamisen ja maagisuuden meininki, johon psykedeelikot Pentagonin edessä yltyivät, ole juurikaan jatkunut tämän päivän maailmanparantajien demonstraatioissa.
Internetin ja muidenkin lähteiden perusteella näyttää siltä, että klassinen Kaikkiykseyden kokemus jyllää yhä psykedeelikoiden sessioissa. Erityisen usein nykyisin törmää raportteihin, joissa kerrotaan siten miten psykedeeleissä koetut valon ja rakkauden vuodatukset ovat johdattaneet tajunanmatkaajia ekologisten arvojen ohjaamaan elämäntapaan ja yhteiskunnalliseen valveutuneisuuteen. Kaikkiaan vastuuntunne koko biosfääriä kohtaan on noussut "tiedostavan", ei-viihteellisen LSD (ja psilosybiini/ayahuasca)-trippailun universaalisiksi teemaksi 2000-luvulla. Esimerkiksi laajasti psykotrooppisiin aineisiin perehtynyt kirjoittaja James Oroc on todennut, että nykyisin kun hän koputtaa "Tryptamiini Palatsin" oveen, häntä ei enää tervehditäkään ehdollistumattomalla rakkaudella, vaan sen sijaan muistutetaan perimmäisestä tietoisuudesta lähtöisin olevasta vastuullisuudesta "minua itseäni, minun heimoani, lajiani ja planeettaani kohtaan".
LSD on 60-luvulta lähtien vaikuttanut suuresti moniin asioihin ja muutoksiin maailmassa: musiikkiin, informaatosysteemien kehitykseen, muotiin, filosofiaan, elokuvaan jne. Valtava määrä ihmisiä on syöksynyt sen sysäämänä mielensä pohjattomuuteen ja noussut pintaan, jos ei aina uudestisyntyneinä, niin usein vähintäänkin energeettisesti syvärakenteessa virkistyneinä miehinä ja naisina. Psykiatrian alallakin on lysergiinistä on ollut "hyötyä" ainakin ihmisiä huumeriippuvuudesta ja alkoholismista parannettaessa. Tästä kaikesta huolimatta en itse usko LSD:n olevan mikään ihmelääke psyykkiseen disharmoniaan tai takuuvarma minättömyyden / superegon / kosmisen tajun ja ekologisen eettisyyden virittäjä.
Kyse ei ole vain siitä, onko set & setting - trippisession etukäteisvalmistelu ja henkinen orientaatio - pätevä ja onnistunut vai ei, sillä ratkaiseva pointti on se, että LSD on substanssina suuri mysteeri: arvoituksellisesssa yhteydessä DNA:n kanssa artikuloiva molekyylirakenne ja arvaamaton impulssi mielen tilassa. LSD:n psykiatrinen ja ideologinen kategorisointi on mahdotonta, kuten on sen eristäminen yhden, tietyn agendan edistämiseen varsin haastava aie. Siinä on epäonnistunut useampikin korkeilla aalloilla surffannut huimapää, törmättyään yllättäen johonkin yllättävään --- yllätykseen...
Olen nähnyt monen nuorenmiehen seisomassa psykedeelisen maailman avautumisen edessä ja mä oon tajunnut, että se on niille niin kova pähkinä, että mitäs nyt tehdään. Ajattele, kaikki aukee, koko maailma on sun edessäsi: saat, mene, astu ja rakenna, löydä ja vaella, ole hyvä. Sille merelle ei purjehdita helposti. (K. Oso Laakso - Oso´s Heavy Space Dub)
Mutta tietysti 80 vuotta on minimaalinen momentti Mielen Ajassa. Albert Hofmannin unelma saattaa vielä todentua. Ehkä tulevaisuuden Jetsonit ymmärtävät ja osaavat hyödyntää LSD:tä ratkaisevassa määrin enemmän, syvällisemmin ja laajemmin kuin tämän päivän Kiviset ja Soraset.
PS. Käsitteitä "ego" ja "superego" ei ole tässä artikkelissa käytetty freudilaisessa merkityksessä.
Olen ollut useamman kerran sellaisessa tilanteessa, että joku jossain kaukomaassa käynyt tuttavani kummeksuu siitä, että tavatessaan matkallaan ihmisiä joiden pitäisi olla pyhiä miehiä - sadhuja, rastoja, joogeja, sanyasseja, fakiireja ... - he käyttäytyivät täysin epäpyhimysmäisellä tavalla. Olivat ynseitä, pummasivat rahaa tai kaupittelivat kannabista - eivätkä edes löpisseet mitään sielullisiin sfääreihin liittyviä läppiä. Lisäksi olen netistä lukenut muutamia naisten kirjoittamia matkakertomuksia, joihin sisältyy mainintoja aktiivisesti mimmeille seksiä tyrkyttäneistä sadhuista ja buddhalaista erakkojoogeista.
Onko pyhien miesten pyhyys pelkkää legendaa? Onko "oikeiden pyhimysten" aika jo ohi? Vai onko takaperoista arvioida mystisiin ja muinaisiin kultteihin inititoituneiden ihmisten toimintaa normiarvojen ja vallitsevan moraalin pohjalta?
Ensimmäiseksi on tietysti huomattava se, etteivät pyhät ihmiset ole missään maassa homogeeninen joukko, jonka kaikki jäsenet käyttäytyisivät samalla tavalla. Selvää pitäisi olla myös esimerkiksi sen, että jos kohtaa yhteiskunnalliset rakenteet ja vakiintuneet sosiaalisen elämän säännöt hylänneen, alastoman, sukuelimiinsä kettingin kiinnittäneen dreadlock naga baba, niin on yltiöpäistä olettaa tälläisen henkilön olevan valmis heittämään small talkkia jokaisen satunnaisen turistin kanssa - tai olemaan heti valmis yhteiseeen, universaalin rakkauden meditaatioon maailmanrauhan puolesta...
Edellä sanotusta huolimatta sadhut eivät kuitenkaan elä pelkästään itselleen omakohtaiseen jumalyhteytensä toteuttamiseen eristäytyneinä. He ovat ihmisten palveluksessa. Sadhut ovat joogeja, jotka eivät yleensä juurikaan harjoita jooga-asanoiden tekemistä, vaan tuovat Shivan ja muiden intialaisissa mytologioissa leikkivien ja mystisiä urotekoja tekevien jumalien läsnäololeveliä maan päälle. Siunausten ja voimansiirtojen jakaminen ihmisille on se tapa, jolla sadhubabat ja -naiset osallistuvat yhteiskuntaan.
Siunauksen sijasta joogibabalta saattaa singahtaa kirous päin lähimmäisen pläsiä, ja se ei välttämättä ole huono, vaan voimaannuttava, herättävä, suojeleva asia. Maagin kiroukseen on usein upotettu siunauksellinen energia ja sillä on kohteenaan olevan ihmisen värähtelyjä - väitetään jopa että karmaa - puhdistava vaikutus. Sadhujen myötätunto ihmisiä kohtaan ei välttämättä tarkoita kilttiä hymistelyä, vaan se ilmenee myös outoina ja rajuina tekoina, jotka ovat täyttäneet tehtävänsä, jos ne sysäävät niiden näkijän ja kokijan terästyneen huomion tilaan.
Amerikkalainen, 60-luvulla Intiaan muuttanut, Baba Rampuri nimittää Autobiography of a Sadhu -kirjassaan sadhuja "intialaisen hengellisyyden Helvetin Enkeleiksi". Länkkärijoogaajien omaksumaan ikipositiiviseen ihanteellisuuteen ja sivistyneeseen kanssakäymiseen suhteutettuna sadhujen uskonnollisuus on samalla tavalla rajua ja villiä, kuin on hardcore-bikersien lainsuojaton elämäntapa normikuntopyöräilijän kokemus-ja toimintasasoon verrattuna. Sadhut voivat keskuudessaan petturuutta havaitessaan yltyä jopa väkivaltaisiin tekoihin toisiaan kohtaan.
Kuten Hells Angelsseilla on sadhuillakin omat, tiukat sääntönsä. Sadhut ovat sitoutuneet naimattomuuteen ja ehdottomaan lojaalisuuteen omaa guruaan kohtaan, he ovat sitoutuneet tietynlaiseen diettiin, ja yleensä heidän jokapäiväisessä elämässään on keskeistä - pyhien - rituaalien suorittaminen. Pitkät istunnot tulilla, dhunilla, ovat sadhun työtä, sadhun meditaatiota, ritualismia ja joogaa
Hylätessään elämän yhteiskunnallisen koneiston osana sadhut sinetöivät itsensä vapaaehtoiseen köyhyyteen. Sadhujen muodostamilla seurakunnilla, akharoilla, on tosin kautta aikojen ollut niitä rahoittavia mesenaatteja Intian varakkaamman väestön keskuudessa. Yksittäisille sadhuille tavallisimmat tavat hankkia toimeentuloa ovat hasiksen myynti ja istuminen palkkiota vastaan turistien ottamissa valokuvissa. Molemmat toimet luontuvat baboille hyvin, koska ne eivät ole "oikeaa työtä", vaan pyhimyksenä patsastelun leikinomaista oheistoimintaa.
Edelleenkin iso määrä sadhuja asuu ashrameissa tai luolissa oman akharansa tai normikansalaisten antamien ruokalahjoitusten varassa. Nykypäivän Intiassa (/Nepalissa) sadhu babojen on kuitenkin yhä vaikeampi tulla toimeen ilman minkäänlaista kosketusta rahaan. Pyhimysten kerjuukulhoihin suhtaudutaan entistä nihkeämmin ja vaeltavan sadhun saapuessa johonkin kylään, häntä ei välttämättä kestitä eikä ylipäätään huomioida mitenkään - koska kyläläiset ovat löytäneet televisiosta ja digilaitteista sadhujen tarinoita kiehtovampaa materiaalia. Junat ja bussitkaan eivät enää kuljeta sadhuja ilmaiseksi kuten ennen oli tapa.
Joogeille ja guruille on tapana antaa heiltä saatujen mantrojen, rukousten, siunausten ja opetusten vastineeksi rahaa. Tämän käytännön ei ajatella mitenkään sotivan spirituaalisen energian korkeaa, aineetonta ja pyyteetöntä olemusta vastaan - pikemminkin niin, että idässä ajatellaan rahan olevan riittämätön korvaus darshanista.
Baba Rampurin elämä sadhuveljeskunnan yhteydessä alkoi siitä, kun hän kohtasi oman gurunsa Haripuri Baban, "Tietäjän". Baban päämaja oli vuoren sisässä ja sinne mentiin vaginan muotoisen aukon läpi. Ensimmäistä kertaa Rampurin mennessä luolaan yksi sadhu pysäytti hänet ja sanoi: "Ticket". Rampuri selitti ettei hänellä ole rupian rupiaa, mutta ovivahti pysyi tiukkana ja vaati tikettiä. Lopulta Rampuri kaivoi palan hasista kassistaan ja antoi sen sadhulle. Se kelpasi pääsylipuksi Haripurin Baban valtakuntaan.
"Toinen Buddha", Guru Rinpoche, on sanonut ettei joogina oleminen tarkoita vain teeskentelemätöntä, selkeää käytöstä, vaan myös yhdistymistä dharmataan (ehdollistumattomaan todellisuuteen). Näin ei käy käden käänteessä oli sitten kyse Buddha Dharman harjoittajista tai Shivaa palvovista sadhuista - ja vastikään sanyassiksi initioitu ihminen on vasta tien, omistautumisen tien, alussa. Näyttää myös siltä, että läpimurto ehdollistumattomaan tietoisuuteen ei automaattisesti muuta ihmisen luonnetta, käyttövälinettä, toisenlaiseksi. Humoristi pysyy vitsiveikkona ja hiljainen hemmo hiljaisena.
"Kultaan ja naisiin" sortumista pidetään Intiassa perinteisesti suurimpana vaaratekijänä joogien elämässä - ja edes askeettisimmat joogit eivät tosiaankaan aina kykenee vastustamaan maailmallisia houkutteita. Intialaisten sadhubabojen kohdalla seksuaalisista kontakteista kieltäymyksen vaikeusastetta on lisännyt hippi-ja joogaturismi, jonka myötä länkkärinaisia on ilmaantunut babojen chilumirinkeihin (intialaiset/nepalilaiset naisethan eivät näin tuttavallisesti sadhujen kanssa ole koskaan käyttäytyneet).
Yksi paljon kohua naissuhteillaan aiheuttanut baba on Narayan Giri. Hän oli moninkertaisesti naimisissa länsimaalaisten nuorikkojen kanssa ja muutti sitten Italiaan uusimman puolisonsa kanssa kunnes rouva muista avioliitoista kuultuaan lemppasi sadhun pihalle. Samoihin aikoihin kun Narayan Girin edesottamuksia puitiin lehdistössä, Intian suurin ja vanhin sadhuseurakunta Juna Akhara ilmoitti asettaneensa kiellon ulkomaalaisten naisten ja ylipäätään länkkäreiden tulemiselle Juna Akharan leiriin Khumba Mela -festivaaleilla 2013. Näin haluttiin estää se, etteivät nuoret sanyasit joutuisi kiusaukseen solmia romanttisia suhteita naisten kanssa. Kielto kylläkin peruttiin, mutta Juna Akharan leiriin nimettiin valvojat, jotka tarkkasivat etteivät asiat etene siellä sopimattomaan suuntaan. Akharan äänitorvena mediassa toiminut Mahanat Prem Giri sanoi, etteivät he kaikiaan nauti siitä, että ulkomaalaista jengiä tulee sadhujen tulille sillä ajatuksella, että chilumia babojen ringissä pössyttelemällä tulee itsekin pyhimykseksi ja heidän leirinsä jäseneksi.
Intialaisten (usein englantia taitamattomien) muinaismielisten babojen ja joogamielisten, länsimodernismin kasvattijien kohtaaminen ei siis kaikkiaan ole aina simppeli ja iisi rasti. Usein on myös niin, että satunnainen matkaaja kohtaa Intiassa ja Nepalissa helpoimmin miehiä, jotka näyttävät sadhuilta, mutta ovat itse asiassa enemmän tai vähemmän räjähtäneitä ja/tai ovelia häslääjiä, jotka koettavat käyttää elonpiirimme uskonnollista tasoa ekonomisesti hyväkseen.
Rastojen julkinen imago määräytyy paljolti romanttista Jah Jah -uskovaisuutta ja parannusta köyhien tilanteeseen musiikissaan uhkuvien reggaeartistien tekemisten ja sanomisten perusteella. Tälle tolalle asiat kääntyivät 70- ja 80-luvuilla, jolloin iso joukko artisteja julistautui rastoiksi havaittuaan sen kaupallisesti oivalliseksi imagoksi Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Ulkomaalaisen käsitystä rastoista ei mitenkään selkeytä jamaikalainen rent-a-dread -ilmiö. Rent-a-dreadeiksi sanotaan turistirannoilla dreadlocksit päässä sääteleviä rattopoikia, jotka ovat valmiita pelehtimään kaiken ikäisten ja kokoisten länkkärinaisten kanssa. Mutta törmäsi valkoihoinen Jamaikalla sitten kaupalliseen tai ei-kaupalliseen dreadiin, ei ole lainkaan tavatonta että varainsiirtoon liittyvät asiat tulevat esille, sillä Jamaika elää turismista ja ulkomaalainen on kävelevä raha, jota monet köyhät ihmiset ovat valmiita jelppaamaan tavalla tai toisella.
Pyhä ja pyhyys ovat joka tapauksessa runsaasti käytettyjä käsitteitä rastojen puheissa. Monesti vaan on vaikeata havaita rastoiksi ilmoittautuvien ihmisten tekemisissä aspekteja, jotka häikäisisivät silmiä "pyhyydellään" tai jotka edes silmiinpistävästi poikkeaisivat baldheadien [ei-rastojen] elämäntavasta. Tätä kummallisuutta on helpompi ymmärtää ja jäsentää, jos tajutaan rastaporukan jakaantuvan karkeasti ottaen kahteen osastoon.
Rastaliikkeen enemmistö koostuu ihmisistä, jotka ajattelevat olevansa rastoja sen vuoksi, että ovat omaksuneet Haile Selassien hengellisen elämänsä ykkösikoniksi ja kannattavat tai sympatisoivat tiettyjä rastakulttuuriin liittyviä asioita, kuten pyhää yrttiä, kasvissyöntiä, universaalia rakkautta ja afrikkalaisiin juuriin ja epäoikeudenmukaisen "Babylonin" kaatumiseen liittyviä teesejä. He voivat olla hartaita ja moraaliltaan korkeita ihmisiä -tai sitten eivät. Oleellista on se että he eivät identifioi itseään "päivien muinaisina", jumalina ja pyhimyksinä, ja viritä toimintaansa sen mukaisesti, kuten rastaliikkeen perinnetietoiset dreadit.
Vanhan liiton dreadit edustavat monia erilaisia, filosofisia katsomuksia ja seurakuntia, mutta yhteistä heille on se, että heille rastana oleminen merkitsee täyttä omistautumista hengellisille pyrkimyksille ja yhtä totaalista irtaantumista sekulaarista maailmanselityksestä ja elämäntavasta oli kyse sitten lääkinnästä, ravinnosta, hygieniakäsityksistä, pukeutumisesta, osallistumisesta yhteiskuntaelämään tai miehen ja naisen välisestä suhteesta. Heille Mooses on Mooses ja he ovat liikkeellä samoin asetuksin kuin Mooses ja muut profeetat.
Lisäulottuvaisuuden po. asiaan antaa se, että yhtälailla rastojen ja neorastojen & rastasymppareiden keskuudessa on ihmisiä, jotka puhuvat afrikkalaista syntyperää olevista, mustista ihmisistä Jahin valittuna ja pyhänä kansana ...
Olivatpa kyseessä sitten rastat, sadhut tai buddhalaiset joogit, muinaisten energiaoppien harjoittajat ja mystisten veljeskuntien jäsenet kaihtavat oman traditionsa määritysten mukaisesti epäpuhtaina pidettyjä asioita. (Tantra-kulttien harrastajat rikkovat kyllä rituaaleissaan sopivaisuussäännöksiä, mutta he eivät voisi rikkoa niitä elleivät he muuten elämässään niitä noudattaisi.) Pyhyys on puhtautta - Holiness is the cleanliness (myös havaitsemisen ja aistimisen sektoreilla). Likaisiksi mielletyt substanssit eivät kuitenkaan ole likaisia absoluuttisesti, vaan niistä tulee saastaa niiden esiintyessä väärässä yhteydessä (kuten esim. suola, sienet ja hunaja ovat saastaisia aineksia rastavegaanin ruokakulhossa, koska ne eivät kuulu kasvikuntaan).
Kehon ja mielen puhtautta vaalivan ja ilmentävän etiketin ja elämäntavan harjoittaminen sinänsä ei tee kenestäkään pyhää tai jumalallista toimijaa. Kuten hyväntekijäni ja (adoptio)isäni rastatohtori Bongo Hue (Divine Government Rastafari Omega Tafari) kerran rastakuningattarista puhuttaessa tokaisi: "Ei nainen muutu rastaksi laittamalla huivin päähänsä". Tällä hän halusi sanoa, että todellinen elämä "Rastafarin poikana ja tyttärenä" lähtee siitä, että sinulla on jumalainen visio ja oikea orientaatio.
Rasta ei omaksu elämäntapaansa mistään sääntökirjasta, sillä "säännöt ovat syntisiä varten". Sen sijaan hän tutkii Elämän kirjaa ja näkee ja tunnistaa omakohtaisesti puhtaat laadut maailmassa ja sen miten muinaisiin ihmisiin identifioituva ihminen elää harmoniassa näiden laadullisuuksien kanssa. Näin rastan toimintaa ei perimmiltään ohjaa moraali, vaan käytännön tason mystiikka. "Kukaan ei voi seurata minua sinne minne minä menen, ellei elä niin kuin minä elän", on kuultu Bongo Huen (/Hu-I:n) sanovan. Minulle hän kerran saneli osoitteekseen: Eternity, street: Perfection.
Bongo Huen maailmanselityksessä muutos rastaksi tarkoittaa ihmisen psykofyysisessä olemuksessa tapahtuvaa, laadullista harppausta, joka johtaa siihen että Kaikkivaltias alkaa käyttää ihmistä mediumina. Ymmärrän tämän niin, että Muinainen mystinen olento - "Rasta" - ottaa energeettisen puhdistumisen läpikäyneen ihmisen käyttövälinekseen, possessoi itsensä hänen rakenteeseensa.
Guru Rinpochen opetusten mukaan kaikki ihmiset jotka menevät naimisiin ja keskittyvät huushollinsa hoitamiseen upottavat itsensä surkeuden suohon ilman mitään mahkuja henkiseen vapautumiseen. Yhtä ankaralta kuulostaa Bongo Huen usein kuultu tokaisu: "Rastalla ei ole aikaa perhe-elämään!" Tämä ei tarkoita etteikö rastalla voisi olla perhettä - olenhan itsekin osa Rastatohtorin perhettä - vaan sitä, että rastan fokus ei ole esimerkiksi lapsissa ja laatuajan viettämisessä perheen kesken. Seksuaalisuudesta Rastan opetukset sanovat, että sillä on hyvin vähäinen osa elämässä, ja kun biologinen ihminen on muuttunut rastaksi hän etääntyy seksuaalisuudesta: "Rasta ei penetroi" (mutta joskus rasta voi ylivarjostaa, overshadow, rastakuningattaren).
Kristillisessä maailmassa munkit ja nunnat elävät vapaaehtoisessa köyhyydessä jumalalleen pyhitettyä elämää ja kirkko saattaa julistaa jonkun ansioituneen palvelijansa - yleensä käsittääkseni vasta hänen kuolemansa jälkeen - pyhimykseksi. Buddhalaisuudessa pyhyys ei ole erityisen tiheästi käytetty käsite, vaikka pyhinä pidettäviä asioita buddhalaisuuden piirissä onkin paljon. Tiibetinbuddhalaisuudessa pyhinä ihmisinä pidetään ainakin gurujen ja ansioituneiden joogien jälleensyntymiä, tulkuja, ja Dalai Laman kaltaisia Valaistuneen olennon inkarnaatioita. Heitä ei kuitenkaan ole mielekästä rinnastaa sadhuihin, fakiireihin, rastoihin ynnä muihin pesäeron yhteiskunnan kanssa tehneisiin askeetteihin, pyhimyksiin ja profeettoihin.
Se on aina raaka ratkaisu kun ihminen eroaa elämänpiiristään ja alkaa vaeltaa yhtä jalkaa vaikapa sadhujen kaltaisen mystisen veljeskunnan kanssa. Yksi mahdollinen suhtaumistapa asiaan on se, että pidetään tälläistä elämänmuotoa fanatismina ja merkityksettömänä pyhyyden saavuttamisen kannalta. Silloin asetetaan omanlainen referenssi sille millaista elämän pitää olla ja myös sille mitä on pyhyys. Näin tietysti kaikki teemme. Ja juuri siksi keskuudessamme tarvitaan muinaivärähteestä visionsa ja virtansa saavia, henkiselle harjoittamiselle omistautuneita pyhimyksiä. He hajoittavat pakkaa ja puhkovat kuplaa.
Pyhät ihmiset ovat erehtyväisiä ja ristiriitaisia ihmisiä kuten muutkin. Oleellista onkin se, että he kannattelevat virallisen maailman ja virallistetun uskonnollisuuden rinnalla mystistä, maagista, ei-rationaalia, mytologista, metafyysistä, kaikkiaan epätavallista maailmaa (ja elämäntapaa). Sen läsnäololla on pyhä tarkoitus ja iso merkitys. Näin uskon. Sillä on hyvä tilanne, jos vielä digiaikanakin ihmisillä on mahdollisuus saada näkymää syvempäänkin elotasoon kuin vain sekulaarirationaaliseen, perhe-, työ ja huvittelukeskeiseen yhteiskuntaelämään ja kaavoihinsa kuivahtaneeseen kirkollisuuteen. Niille jotka ovat lähteneet pyrkimysten polulle joogan, meditaation, tutkimuksen ynnä muun harjoittamisen puitteissa, pyhät ihmiset ja heidän veljeskuntansa ovat vähintäänkin terveellinen muistutus ja visainen koan koskien henkisen harjoittamisen ja muuntuneiden tietoisuudentilojen moninaisia variaatioita: ikkuna joka on myös peili, johon heijastaa omia pyrkimyksiään, luulojaan, tietoisuuttaan ja kokemuksiaan.
Jos tykkää shoppailla henkitiedon ostos-tv:stä uusia asioita ja haluaa kuitenkin trendikkäästi kierrättää kaiken vanhan, voi ryhtyä "uudella" tavalla "henkiseksi", olla uus-henkinen. Silloin sä alat kulkea sun ikiomaa "polkua" - ja se vie yleensä poispäin uskonnollisten instituutioden kehyksistä, sillä:
Uskonto on uskomista jonkun toisen kokemukseen, henkisyys on sitä että sinulla on omia kokemuksia.
(Uskonnon sijasta ja rinnalla voimme tässä yhteydessä käyttää sanaa henkinen (uskonnollinen / mystinen) traditio.)
Ja tietysti yllä tiivistetyssä, uus-uskonnollisuuden yksilöllisyyttä korostavassa näkemyksessä on aineksia totuudesta, sillä yleisellä tasolla voidaan ajatella uskonnollisten traditioiden haalentavan individuaalit visiot ja näin uskonnosta tulee pysähtyneisyyden kultti: uskomista ja uskossa olemista
Se mikä tekee suurista maailmanuskonnoista, erioten kristinuskosta ja islamista, Takapajulan kylän kuolleiden viisaiden kerhon liittyy siihen, että ne eivät toteuta sitä mielikuvituksen tieteen ja mytologisten tosiasioiden synteesiä mitä uskonto voi jalostuneessa muodossaan olla. Hengellisten / Maagisten opetusten, riittien ja rituaalien lähteenä olevat, yliaistilliset ja ylijärjellinen tajuntatilat mainfestoituvat harvoin uskontoelämässä - ja vieraantuminen tästä on tietysti lähtökohtaisesi terve idea, sillä itsehän kaikki asiat maailmassa pitää kokea. Mutta uus-henkisyydessä ei olekaan kyse vain yksilöllisestä kokemisesta, vaan persoonakohtaisesta tavasta yhdistää pätkiä erilaisista traditioista ja sanoa sitä henkiseksi harjoittamiseksi.
Suosituimmat jumalat omien uskontojensa ulkopuolella ovat laupiaina pidetyt : Jeesus, Buddha ja Krishna. Tosin todellisuudessa Buddha valaistuneena ihmisenä ja Krishna jumalana ovat erittäin ankarasti monia henkisen harjoittamisen perusoletuksia vastaan sijoittuvia karakteereja. Buddha kyseenalaisti koko inhimillisen toiminnan perustan - uskon itseen ja sieluun - ja Krishna pitää leikkinä sitä, mitä me pidämme suurena kärsimyksenä ja josta kaipaamme vähintäänkin nirvanaan.
Jeesus puolestaan on kristinopin mukaan messias, joka haluaa pelastaa meidät syntisten osaksi tulevalta kadotukselta ja vaatii tästä laupeuden työstään palkakseen, ei enempää eikä vähempää kuin meidän koko elämämme. Tätä oppia ei moderni, new agen aamuruskoa kohti kurkottava kilvoittelija hyväksy. Hän keksii Jeesuksen uudestaan sellaisena kuin hän sen haluaa. Jeesus voi olla vaikka joogi, joka vietti "salaiset vuotensa" Intiassa.
Koska Elvis - meidän ei tarvitse kysyä miten käy Jeesukselta rock & roll. Mutta miten käy Jeesukselta zazen? Katoliset siskot sen tietävät. Ne nunnat jotka zen-meditaatiota harjoittavat. Silmät auki liikkumatta istuminen on silmät auki liikkumatta istumista. Kun istuminen liitetään uskonnolliseen kontekstiin, valaistumisen päämääriin, se on Buddha Dharman harjoittamista, joka resonoi buddhalaiseeen filosofiaan.
Buddhalaisuudessa on iso määrä erilaisia suuntauksia ja samankin koulukunnan sisällä opetetaan useita, erilaisia meditaatiotekniikoita. Sanotaan että olemassa 84,000 dharmaa tai tapaa ymmärryksen herättämiseen. Niitä ei ole kuitenkaan tapana harjoittaa yhtä aikaa ja rinnakkain, sillä ei ole mitään mieltä ryhtyä harjoittamaan montaa dharmaa yhtä aikaa jos ei ole ymmärtänyt vielä ensimmäistäkään. Tämä on tietysti vain "dogmi". Henkisyyden läpäisemä pyrkimysten virtaan astunut kuulostelee sisäistä viisauttaan ja tekee sen minkä tekee, koska sydän sanoo niin.
Jos opettelee samalla ajanjaksolla lukemaan ja laskemaan, niin onnistuuhan se ilman traumoja kyllä. Samalla tavoin me voimme harjoittaa vaikkapa yhteyttä luonnonhenkiin, homeopatiaa ja mielen perimmäisen tyhjyyden käsittämistä. Mutta jos kaikki nämä harjoitteet ja niiden taustaoletukset sekoitetaan omin maustein yhdeksi sopaksi, se on sitten soppaa. Ei elävää vettä. Sakeaa soossia syntyy silloinkin, jos aletaan mielivaltaisesti sekoittelemaan toisiinsa eri opetuslinjojen piirissä harjoitettavia meditaatiotekniikoita.
Etsittäköön kaikista kunnioitetuimpia opetuksia laajalti
ja älköön Opetusta sekoitettako! Suorittakoon jokainen koulukunta sen erillään. - Padmasambhavan elämäkerrasta
Nepalissa on syrjäseuduilla miehiä, jotka ovat sekä buddhalaisia lamoja että shamaaneja. Hoitavat kumpaakin virkaa kysynnän mukaan. Olisiko Dalai Lama - joka on neuvoa noidilta ja poppamiehiltä udellut yhden jos toisenkin kerran - sittenkin oikeassa väittäessään, että Tangomarkkinoillakin soi viimeisenä valssina ekumeeninen jenkka?
Uususkonnollinen henkisyys on uskontokriittisyydestään huolimatta myös ekumeenisuuden korkea veisu. Kaikki ovat oikeassa - koska: ykseys, itse, karma, oma polku ... Elämme aikaa jolloin kuka tahansa voi olla kuka tahansa. Mutta pohjimmiltasi sinä olet sisäinen sankari. Jungkin sanoi niin, suunnilleen, ja Joseph Campbell.
Valaistuminenkin on nykyisin ekumeeninen käsite. Yhdelle se on itsetietoisuuteen heräämistä, toiselle itsen sulautumista Valoon, jumalaan, jumaluuteen ja kolmannelle arkitajunta-zen-tila jne. Valaistumisihanteen alle saadaan sijoitetuksi myös esimerkiksi shamanismi, joka ei alkuperäisessä oloasussaan kytkeydy yksilölliseen valaistumiseen, henkistymiseen tai täydellistymiseen suoranaisesti yhtään mitenkään.
Narsismiksi ja feikiksi uushenkisyys kääntyy silloin, kun omilla, haperoilla mielikuvilla ja käsitteillä itsepintaisesti korvataan pitkän linjan, henkisten ja maagisten järjestelmien peri-ideat ja proseduurit. Feikkiä on se jos henkilö väittää olevansa shamaani ilman, että on käynyt läpi shamaanin koulutusta ja initiataatiota muuta kuin mielikuvituksen tasolla. Feikkiä on tantra-opettaja, joka ei tiedä tantran ja "tantrisen" eroa ja toimii ilman gurua ja initiaatiota tantraan. jne.
Jos uskonto perustuu "yhden ihmisen kokemukseen" se on totta kai rajoite. Samoin jos arkaais-shamanistis-tantriset säpinät eivät synkkaa yhteen modernin tasa-arvokäsityksen ja sukupuolineutralismin oppien kanssa, niin onhan se rajoite. Niin kuin autoilijoiden turvavyöpakkokin on rajoite. Yksilölliselle henkilölle.
Uskonnot ovat kietoutuneet niin tiiviisti yhteiskunnallisen vallankäytön koneistoon, että on vaikea uskoa niiden muuttuvan - uskonnolliseen suuntaan. Tästä kirkollisuuden pysähtyneisyyden tilasta juuri syntyy tämä paine ja virike uudenlaiseen henkisyyteen, sellaiseen jossa on mukana real thing: pyhyyden leimahdus.
Löytyykö tämä leimahdus vanhoilta voimapaikoilta, Stonehengestä, Saarakalliolta ... ? Yksi virtaus uskonnoista pois päin tapahtuu "uus-pakanallisuuden" värähteissä. Uus-pakanallisuudella tarkoitan ei-materialistista elämänymmärrystä, jossa moralististen narratiivien ja ylikansallisten jumalhahmojen sijasta pääosassa ovat esoterinen mytologia, paikalliset legendat, luontomystiikka ja muinaisten merkkien, äänteiden ja symbolien semioottinen läpivalaisu.
Henkilökohtaisesi en usko että tulevaisuuden uskonnot sitoutuvat maahan, kuuhun ja aurinkoon, kuten me ihmiset yhä teemme, vaikka palloamme ympäröivän avaruuden valtavuus on ollut selvillä jo iät ajat. Uudet, isot uskonnot tulevat olemaan hengentieteellisiä tutkimuskomissioita ja kansanliikkeitä, jotka pitävät kohtalonkysymyksenä ihmiskunnan integroitumista kosmiseen avaruuskulttuuriin ja tutustumista galaktisen tason mahteihin.
Uusista - kuten ei nykyisistäkään - uskonnoista tuskin on vastalääkkeeksi länsikulttuurin vulgaarille, äärimmäisen seksualisoidulle sekulaarisuudelle. Tämä on yksi syy siihen, miksi uskontojen merkitys ihmisten henkisten kokemusten ympäristönä tulee entisestäänkin vähenemään.
Uskontokuntien ulkopuolella henkinen kasvu jatkaa epäilemättä versoilujaan, mutta mikäli henkisen kehityksen nimissä tapahtuva touhu on loputonta rentoutumista, stressin poistoa, oma itsen / itseyden hyväksymistä & oaapomista ja chakrojen "puhdistusta", voiko se olla mitään muuta kuin romanttinen, hyvinvointi-ideologinen harraste? Everything goes, koska joka iikkahan me ollaan menossa omia polkujamme samaan päämäärään - tälläinen ajattelu ei kumpua henkilökohtaisesta kokemuksesta, siitä että tietää jo nyt millainen päämäärä - eikä se tunnusta, tunnista, todellista yksilöllisyyttä, sitä että kaikki juna-asemalle kokoontuneet ihmiset eivät ole menossa samaan Shambalan, tai Rovaniemen Joulupukin maan, junaan.
Shiva on yksi ja kaikki. Hän on luoja ja kaikkeuden kiitäjä. Jumalsankari joka pelaa yhtäaikaisesti suunnatonta määrää erilaisia pelejä leikkikenttänään maailmankaikkeus. Jokainen meistä on nappula Shivan shakkilaudalla ja yksi Shivan triljoonista, ziljoonista rooleista.
Sinä voit imuroida kotona, pelata rulettia Monte-Carlossa, meditoida ashramissa, kantaa lautoja raksalla, rietastella huoran sängyssä, olla presidentti, salainen agentti tai kadunlakaisija - joka tapauksessa sinä olet Shiva. Koska Shiva on kaikkia olentoja ylläpitävä energia ja niiden itseys. Kosmoksen ainokainen subjekti.
Elämä ja luominen persoonallisen jumalmahdin leikiksi käsitettynä on Kashmirin shaivismin, ei-dualistisen jumaluusopin, pääteema. Yksi tämän leikin juonteista on se, että Shiva kätkee minuutensa itseltään rajoittuneisiin tietoisuudentiloihin ja löytää myöhemmin itsensä ykseystietoisuuteen samaistuvana individuaalina.
Valaistuminen tai moksha tarkoittaa pelkistetysti ilmaistuna sitä, että Shivan impulssit läpäisevät esteettä tajuntasi ja mielesi värähtely on yhtä absoluuttisen olevaisen syketaajuuden kanssa. Tätä tilaa lähestytään Kashmirin shaivismissa joogisen harjoittamisen, meditaation ja ritualismin, avulla. Tärkein käsikirja joogille on Shiva Sutrat. Se on opus, jonka perimätiedon mukaan Shiva itse saneli 800-luvulla joogafilosofille nimeltä Vasugupta. Avainteoksia ovat myös Vasuguptan oppilaan Somanandan kirjoittama Sivadristi ja Abhinavaguptan Tantraloka.
Koska Shiva on todellinen olio, absoluuttinen todellisuus itse, on myös hänen luomuksensa, ulosvirtauksensa, reaalinen. Siksi Kashmirin shaivismin piirissä torjutaan tiukasti se käsitys, että maailmankaikkeus on harhaa. Objektiivinen todellisuus on Shivan subjektiivinen luomus ja olemus. Mayaksi sanotun, tilapäisten ilmiöiden ilmennyksen avulla Shiva saturoi tyhjän avaruuden ja tekee itsensä tiettäväksi.
Mayan kosketus saa meidät tuntemaan itsemme yksilöiksi. Samalla se sysää meidät hajamielisyyden sumuun, jossa tajunnan aktivisuus on minimaalisella tasolla. Shivan impulssit läpäisevät kyllä egomme kovan kuoren, mutta me vääristämme mielessämme impulssien värähteet ja virikkeet:
Kaikkitietävyys supistuu meissä avaruudellisen sijaintimme paikallistamiseen: Asun Suomessa, olen suomalainen.
Ikuisuuskäsitys supistuu tilapäiseen sijaintiimme eläytymiseen: Olen 60-vuotias ihminen vuonna 2017.
Täyseydestä tulee vajavaisuutta, epätäydellisyyttä, jonka vuoksi meillä on kyltymätön halu täyttää (elämämme) tyhjyys.
Intuitiivinen tietäminen kutistuu rajoittuneeksi tajuisuudeksi (vidyātattva) joka on riittämättömyytensä takia aina jotakin vailla.
Spontaani effuusio ja flow supistuu vaillinaiseksi luovuudeksi jota rajoittaa sirpaloitumisen (kalātattva) energia.
Samaistuminen fyysiseen kehoon tekee meistä rajoittuneita minuuksia ja mahdollistaa erillisyyden erheen, mutta samalla kehomme - suurenmoinen mysteeri, emme tiedä siitä juuri mitään - on kosmisten, sähköisten aaltojen värähtelevä kenttä, jonka energiaan tunkeutuminen johtaa henkiseen vapautumiseen:
Keho on nähtävä kaikkien polkujen kokonaisuutena, joka on täytetty ajan moninaisilla operaatioilla ja on kaikkien ajan ja avaruuden liikkeiden alusta. Keho nähtynä tällä tavoin sisällyttää itseensä kaikki jumaluudet. Tämän vuoksi sen tulee olla kontemplaation, palvonnan ja täyttymystä tavoittelevien riittien objekti.
- Abhinavagupta: Tantraloka
Joogaohjaaja Christian Pisano on kirjoittanut lähes 400-sivuinen kirjan, jossa hän esittelee joogien filosofiaa ja joogaliikkeitä Kashmirin shaivismin ja edesmenneen legendan, B.K. S. Iyengarin opetuksiin nojautuen. Kirja kantaa ylvästä nimeä The Hero´s Contemplation (Yogawords, 2011).
Pisanon lähtökohtana on kuuluisan Kashmirin shaivistin, Ksemarajan näkemys siitä, että asana ei ole psykofyysinen asia, vaan tietoisuuden valona ilmentyvä, ylimmän Shaktin voima ilman ajan, paikan tai fyysisten raamiemme rajoitteita: se mihin joogi asettuu ollessaan täysin tietoisesti identifioitunut jumalaiseen on asana tai istuin. Istuin tässä kontekstissa on korkeimman Shaktin voima.
Hero´s Contemplation sisältää hymnejä, anekdootteja ja faabeleita muinaisten joogien maailmasta, shaivistista filosofointia ja selityksiä joogaliikkeiden metafyysisistä merkityksistä ja asanoiden nimiin kätkeytyvästä symboliikasta. Kauniisti kuvitettu teos ohjeistaa kymmenien jooga-asanoiden ja mudrien tekemiseen. Kaikkien asanakuvausten lomaan on sijoitettu Kashmirin shaivismin kirjallisesta kultakannasta kotoisin olevia mietelauseita ja ohjeita.
Joogaliikkeiden esittely käsittää kolmasosan kirjasta. Pisano aloittaa asanakimaran seisonta-asennoista: Samasthiti ja Urdhva Namaskarasana. Niiden jälkeen Utthita Trikonasan. Tämän asennon ilmaan piirtämä sakraali geometria liittyy absoluutin (feminiinisenä) Shaktina ilmeneviin tahdon, tietoisuuden ja aktiivisuuden energioihin. Asanassa sulautuvat toisiinsa tietoisuuden energiaa (jñānaśakti) manifestoiva Shiva Trikona ja aktivisuuden energia (kriyāśakti) Shakti Trikona.
Toinen näyte Pisanon metodista syntetisoida mytologia ja joogan harjoittaminen olkoon makuulla tehtävän Savasanan metafyysinen tulkinta. Pisson kytkee asanan ikoniseen visioon Kalista tanssimassa Shivan ruumiin päällä.
Shiva palvelee ylintä Jumalatarta olemalla hänen rahinsa ja hänet tunnetaan nimellä `Suurenmoinen Edesmennyt´. Hän ilmentää Sadāśivaa [ylintä jumaluutta]. Sanaa ´prahasantam´ (hymyileminen) on käytetty Sadāśivasta siinä tarkoituksessa, että hän näyttää ilonsa palvellessaan parā´a, transkendentaalista Shaktia hänen alustanaan. Vaikka hän [Shiva] on subjektiivisuuden puhdas elementti on hänenkin kuoltava.
Alkulauseen kirjaan on kirjaillut Pisanon joogaopettaja B.K.S. Iyengar ja Kashmirin shaivismia käsittelevän johdannon alan tietäjä Mark Dyczkowski.
Johdanto on laaja ja Dyczkowskillle tyypilliseen tapaan isoja sisältöjä tiiviissä tahdissa purkavaa analyysia monilla detaljeilla ja alaviitteillä varustettuna. Tutkielma voi olla niukasti filosofisiin tai yleensä akateemisiin asiakirjoihin perehtyneelle lukijalle rankka pieti lukea läpi, mutta sen parissa puurtaminen kannattaa kyllä.
Pisanon oma teksti on luistavaa, lyyristä ja huokoista ja välillä varsin säkenöivää. Syvällinen asiantuntemus ja omistautunut asianharrastus välittyy ja inspiroi. The Heroes Contemplation on dharma-aarre, jossa piisaa tutkittavaa monen kierroksen ajaksi.
