Alussa olivat kalliokuvien maalaajat ... sitten tulivat runolaulajat

Sen aapinen on hakattu kallioon 
tienvarteen
Kymijoesta länteen
ja siinä lukee tervetuloa
Tervetuloa siinä lukee
ja tervetuloa kallioon hakattuna on järjettömyyttä.
- Paavo Haavikko

Usein suomalaisuudesta kuulee puhuttavan ikään kuin se olisi jotain reaalisesti olemassa olevaa, muuttumatonta ihmisainesta. Suomen maankamaran savea, josta Jahve on muovannut ensimmäiset suomalaiset ihmiset, joilta me kaikki olemme saaneet perinnöksi - suomalaisuuden!

Suomessa on tiettävästi ollut asutusta yli 10 000 vuotta. Suomalaisia on kuitenkin ollut olemassa vasta pari sataa vuotta. 1800-luvulla tapahtui kansallinen herääminen ja historiallisuuteen havahtuminen - silloin muutkin kuin satusetä Topelius (v. 1843) alkoivat kysellä onko Suomen kansalla historiaa? 

Nyt kysytään onko Suomen kansalla tulevaisuutta? ulkomaalaisten rynnistäessä isolla joukolla pohjalaisten, savolaisten, karjalaisten, eteläsuomalaisten, länsisuomalaisten ja lappalaisten hallinnoimalle Suomen valtion alueelle.

Talvisota oli tosikoetus, mutta siitä on aikain saatossa kehittynyt suuri, kansallinen myytti, jonka ansiosta suomalaisuuden keskeismääritteeksi on tullut tahto suomalaisuuden puolustamiseen!

Mutta mitä se suomalaisuus perimmiltään tarkoittaa? Onko se vain kehäpäätelmien summa: suuri, sinivalkoinen valhe? 

Jos tunkeudumme suomalaisuuden ja suomalaisten juuriin törmäämme kovaan kallioon. Sen sisällä on luolia ja pinnalla outoja maalauksia. Salakirjat kustantamon julkaisema Suomen luolat  (2015) valottaa geologian ynnä muun luolatutkimuksen puitteissa kotomaamme kuvaa. Kirsti Beckerin 2014 ilmestynyt kirja Pekka Kivikkäästä puolestaan on kertomus yhden miehen matkasta suomalaisten alkukuvien äärelle. 

Kallioiden sisällä ja ulkona olevia merkkejä nuorempaan "suomalaisen" kulttuurin kerrostumaan voimme tutustua lukemalla Kalevalaa ja kansanrunoutta. Kalevalainen runous ei selkeästi ilmaise mitä on ennen ajateltu, vaan enemmänkin, miten on ajateltu, millainen on ollut se tietoisuudenvire, josta ajattelu kirpoaa. Mytologi Ior Bockin saaga on yhdenlainen yritys tuon vireen tiedostamiseen.
 

Suomen luolat -kirjan tekijöinä on viisi, vuosikaudet kivikkoja kolunnutta miestä: A. Kejonen, T. Kesäläinen, S. Kielosto, S.I. Lahti ja V-P Salonen. Kirja on nelisataa sivuinen, näyttävästi kuvitettu teos, joka sisältää tiedot yli 1000 luolasta. Luolista 165 esitellään tarkemmin. Suunnilleen kaikki luoliin liittyvät asiat käydään läpi: maaperä, kasvisto, eläimistö, hyönteiset, tarut, hydrologia ... 

Luolien käyttöhistorian sanotaan ulottuvan jääkautta edeltävään aikaan, n. 100 000 vuoden taakse. Varhaisimpia luolista tehtyjä esinelöytöjä ovat Kapatuosion Linnanvuoren kampakeraamisen ajan piikiviset nuolenkärjet. Monet luolista tehdyt löydöt kertovat, että luolia on käytetty uhripaikkoina hyvin pitkän aikaa. Muita käyttötarkoituksia on ollut lukemattomia. Samaanit ja tietäjät ovat tehneet luolissa työtään. Ne ovat olleet piilopaikkoja rosvoille ja sotapakolaisille. Luoliin on tultu keittämään pontikkaa ja piilottamaan aarteita.

Luolien joukossa on valtavasti onkaloita, joilla on sellaisia nimiä kuin Pirunpesä, Pirunkirkko, Pirunkallio ... Pirujen lisäksi luolissa on kansantarinoiden mukaan majaillut muitakin ei-ihmillisiä olentoja: maahisia, peikkoja, hiisiä, jättiläisiä jne.

Kirja kertoo, että esim. Kauhavan Kirkkopakan kalliokukkulassa on asunut  kokonainen heimo maahisia ja peikkoja. He saattoivat ilmaantua ihmisten ilmoille; tarjota ihmisille ryyppyjä kievarissa ja maksaa laskut ikivanhoilla rahoilla. Inarin Ukonsaarella puolestaan on luola, jota käytettiin lepopaikkana Ukko-jumalan palvontaretkillä. Ukko asuu nimikkosaarellaan ja jumalan vaimo Ukonjärven takana.

Luolien ja outojen olentojen yhteys liittyy uskomukseen rinnakkaistodellisuudesta. Aineella on sisätila, transsendenttinen rinnakkaismaailma, jonka syvyyksissä höyryää kaikkia hiisejä hallinnoivan Hiiden pata. Luolakirjassa vuoria ja kallioita ei  käsitellä mystiikan ja rajatiedon näkökulmasta, vaan pysytellään dokumentoidun asiatiedon alueella. Tovi teoksen äärellä saa kuitenkin lukijan mielikuvituksen herkästi liitämään kohti Hiiden linnaa ja maahisten maailmoja ...

Luolamaalauksiakin on Suomesta löydetty, mutta suurin osa esi-historiallisista maalauksista on kallioiden ulkopinnoilla. Pekka Kivikäs, ammatiltaan opettaja, on omistautunut näiden kuvapintojen dokumentointiin ja tutkimiseen 70-luvun lopulta saakka ja kirjoittanut useita aihetta käsitteleviä teoksia. Hänen tutkimuksensa alkoivat Laukaan Saraakalliolta ja elämäntehtäväksi kalliopiirroksiin perehtyminen tuli siellä koetun, mystisen hetken inspiroimana: 

Kerralla tuli suuri määrä energiaa. Se oli kuin uskonnollinen kokemus! Tunsin että tästä en tiedä. Tässä on jotain, joka on jotain enemmän.

Kirsti Becker tarinoi kirjassaan Kalliokuvien äärellä (Atena) Pekka Kivikkään tutkimustyöstä  - ja sen ohella paljosta muustakin. Kirjassa käsitellään sikin sokin Kivikkään henkilöhistoriaa, tutkimuksia, aatemaailmaa, kontakteja ja saavutuksia ja lisäksi kalliomaalaustutkimusta Suomessa sekä ulkomailla ja vielä kirjoittajan omia retkiä maalausten äärelle. Syntyy sellainen vaikutelma, että asiat esitetään suunnilleen siinä järjestyksessä kuin ne ovat tulleet Beckerin tielle tai ponnahtaneet muistin kätköistä aivoihin. Tähän seikkaan kustannustoimittaja olisi voinut puuttua, sillä kirjan hyppelehtivä rakenne hidastaa ja vaikeuttaa kokonaisuuden hahmottumista.  

Vaikka Kivikäs onkin Tieto-Finlandialla palkittu kirjantekijä ja ansainnut aherruksellaan professorin arvonimen, ei hänen arvostuksensa akateemisissa piireissä ole täysin varauksetonta ja yksimielistä. Kivikkään tutkimushorisontti on laajempi kuin yliopistoissa vaikuttavilla asiantuntijoilla, joista useimmat suhtautuvat kalliokuviin geologisista lähtökohdista käsin ja pitävät kuvia pääasiassa primitiivisenä "taiteena". Pekka Kivikäs ei kiistä sitä, etteikö kuvissa olisi kyse myös taiteesta, mutta hänen mielestään "kalliokuvien funktio on laajempi kuin taidekuvien":

Kuvia on käytetty moneen eri tarkoitukseen. Ne ovat olleet pyhiä, mutta ne ovat myös olleet käytännöllisiä; viittoja, tehty tärkeisiin paikkoihin ohjamaan ihmisten kulkua. Ne ovat viestittäneet jälkipolville myös sitä, että esi-isät olivat täällä, tästä he ovat kulkeneet.

Yhtä, oikeaa totuutta maalauksista ei tiedeväen keskuudessakaan ole hyväksytty. Tutkijoiden väliset erimielisyydet eivät koske pelkästään kuvien funktiota ja merkityksiä, vaan myös sitä mitä kiveen maalatut hahmot esittävät. Maalausten näkyväisyys näet vaihtelee sään ja vuodenaikojen mukaan, osa niistä on tuhoutunut, eivätkä läheskään kaikki piirrokset ole yksiselitteisen selkeitä. Esittävätkö jonkun tietyn kuvan kaksi kaartuvaa viivaa kalaa vai norppaa? Liittyvätkö kuvat hirvestä ja veneestä toisiinsa? Montako maalauskerrosta kuvapinnat sisältävät?  
 
Kivikäs on kiinnostunut kuulemaan kaikenlaisilta ihmisiltä, mitä mielteitä ja ajatuksia kalliokuvat heissä herättävät. Se mitä joku toinen kuvassa havaitsee voi antaa vahvistusta omalle näkemykselle tai tuoda tuoretta virikettä tutkimukseen. Kivikäs myös uskoo, että kuvien intuitiivinen tarkastelu pystyy nykyihmisillekin paljastamaan ainakin jotain niiden sisällöstä ja merkityksistä.  Siksi hänen ohjeensa kalliomaalausten katsastajille kuuluu: "Yritä tyhjentää mieli odotuksista ja mielikuvista!"

70-luvulla Kivikkäs etsi kalliomaalauksista vastaavuuksia Kalevalan kanssa. Hyvin pian hän kuitenkin havaitsi esi-historiallisen kuvapohjan olevan Kalevalan tuolla puolen. Vanhoista loitsurunoista hän on sitä vastoin löytänyt kalliopiirrosten näköisiä asetelmia. Samoin kalevalalaisuutta vanhemmista myyteistä. Kivikäs näkee Hossan Värikallion ihmistä esittävissä kuvissa linkin Edda-runojen Ymir-jättiläiseen, jonka kulmakarvoista maailma luotiin.

Pekka Kivikkäällä on yhteneväisiä tulkintalinjoja edesmenneen, arvostetun kalliomaalaustutkijan, professori Marija Gimbutasin kanssa. Gimbutas korosti maalausten feminiinisiä aspekteja, erityisesti lintu- ja käärmejumalattariin liittyvien uskomusten näkyväisyyttä kuvissa. Lintujumalattaret on tunnettu Euroopan lisäksi ainakin Etelä-Amerikassa. Intiassa lintu oli muinoin yksi naispuolisten, alati nälkäisten "sieppaaja"(graha) -herratarten käyttämistä olomuodoista. 

Gimbutas on antanut uusia virikkeitä, tuonut toisenlaista ajattelua: feminiinisen voiman, verkkokuvioiden liittymisen synnytykseen ja hedelmällisyyteen, Lintujumalattaren, jonka vaikutus saattaa näkyä kalliokuvien kolmisormisissa hahmoissa Äänisellä ja Uralilla, ja linnunpääpäähineissä, joita meidänkin maalaustemme ihmisillä tavataan. Myös Käärmejumalatar kuuluu ns. Vanhan Euroopan uskomusmaailmaan ja saattaa näkyä vielä meidän kuvissamme. (Pekka Kivikäs)

Saraakalliolla yksi "maalaus esittää käärmettä, joka kita avoimena matkaa vasemmalle, alisiin maailmoihin" (Kivikäs - Saraakallio, 1990). Suomalaisessa samanismissa ja kansanparantajien traditiossa käärme - erityisesti sen pää  - on tärkeä. Väinämöisenkin kerrotaan käärmevyötä kantaneen uumillaan. Näin ollen ei ole tavatonta olettaa, että lintujumaltarten ohella myös jumalkäärmeet ovat luikerrelleet täälläkin ihmisten mielissä tuhansia vuosia sitten.

On myös helppo kallistua sille kannalle, että kalliokuvat eivät varsinaisesti ja yksinomaan johdata "suomalaiseen" mielenmaisemaan, koska yhtäältä ne ovat elämän perusasetelmiin ja universaleihin voimiin liittyviä visialisointeja, joille löytyy vastaavuuksia ympäri maailman. 

Tosin on myös siten, että rituaalit saattavat eri kulteilla olla ulkoisesti saman näköisiä ja niissä käytettävät symbolit yhteisiä, vaikka niiden taustalla vaikuttavat maailmanselitykset ovatkin oleellisesti toisistaan poikkeavia.

Arkaaisten voimakuvien - ja edelleen, vanhan kansanrunouden metaforioiden - kehikkona on ollut maailman vanhin uskonto, samanismi. Suomessa tästä luontoyhteyteen tukeutuvasta taikuuden kulttuurista on jäljellä vain haperoja muistumalinjoja samanismin reformoituun versioon, johon ei sisälly voimakasvien käyttöä ja niiden suomaa näkemisen, yhteyden ja ykseyden tasoa. Sen sijaan - päinvastoin kuin useimmissa samaanikulteissa  - keskeistä on rummun käyttö transsiin vajoamisen tarkoituksessa.

Näin ollen naulankantaan nakuttavilta tuntuvat semiotiikko Henri Bromsin sanat kun hän kirjoittaa: 

Jotta voitaisiin siis tutkia samanismia Suomessa, pitäisi tutkia samanismia siellä missä sitä vielä on. Näin päästään kalevalaisen kulttuurin juurille ... Samanismia tulisi tulkita ideologiana eikä kansantietona. Mennään uusille alueille, Brasiliaan tai Afikkaan, ja tehdään siellä tuollaista osallistuvaa tutkimusta (Alkukuvien jäljillä).

Samanismin ideologista tutkimusta - yhtä lailla esihistoriallisten kalliomaalausten olemuksen kartoitusta - hankaloittaa se suunnaton välimatka, joka on myyttisen ajattelun ja nykyaikaisen maailmanmieltämisen ja siihen kytkeytyvien kielipelien välillä.

Elämän ja tajunnan symbolisessa, metaforisessa kerrostumassa - joka muinaisuskon ihmiselle oli totista ja pyhää konkretiaa -  ei ole sellaista syysuhteista kausaliteettia kuin reaalielämässä. Asiat tulevat julki ja ymmärretyiksi aluttomina ja loputtomina visioina ja niiden synnyttäminä assosisaatio-ornamentteina. Muinaisrituaalit olivat kosmisia akteja, jotka eivät perustuneet filosofointiin siinä merkityksessä kuin me filosofian miellämme, vaan maagiseen vuorovaikutukseen yli-inhimillisten tasojen ja kosmisten rytmien & muotojen kanssa.

Jos esim. vanhat kansanrunot nähdään samanistisen metafysiikan ja ontologian verhottuna kielenä, voidaan niitä syvyyspsykologisesti tarkastelemalla rakentaa siltoja menneisyyden mielen maailmasta nykyihmisen piilotajuisiin alueisiin - ja jopa pätevästi jäsentää värssyjen symboliikka nerokkaiksi, uskonnollis-filosofisiksi systeemeiksi. Mytologisesti ajattelevan ihmisen tietoisuustapahtuman rekonstruktioon analyyttisella, käsitteiden kääntelyn ja vääntelyn metodilla ei kuitenkaan kyetä.

Selkeiden, arkkityyppisten hahmojen ja kertomusten ohella kalevalalaisessa runoudessa on karnevalistisista surrealistisuutta ja leikinomaista, kryptisen ja mysteerisen kuvakielen kaulintaa  - "syntyi yönä kuuentena/seitsemäntenä sikisi" - jonka takia runoja tutkittaessa loogis-analyyttisten kompassien neula alkaa pyöriä ympyrää. Kyllähän maidosta aina voita syntyy jos tarpeeksi kirnutaan, mutta mielestäni hyvin pikkutarkat ja monimutkaiset analyysit arkaaisen aikakauden visioista eivät ole läheskään aina uskottavia. 

Sitä paitsi, tämä hyvinkin paljon harrastettu muinaismielisen maailmankuvan ristivalotus astronomian, kvanttifysiikan ja muiden tieteenalojen nykyteorioiden kanssa - osuivat päättelyt harhaan, ohi tai maalia päin - tyhjentää helposti myytit lattanoiksi leileiksi, joista ei enää pursuile yhtä aikaa tunteisiin ja järkeen uppoavan massan paine päin näköä.

Oma lukunsa ovat teosofi Pekka Ervastin kaltaiset mystiset myytinlukijat, jotka kuvittelevat omistavansa yleisavaimen, joilla eepos kuin eepos, sutra kuin sutra avataan. Lukumystiikka voi olla tälläinen avain, kuten myös tietäjän hatustaan vetämä symbolien selitysjärjestelmä, tietty hengentieteellinen oppi tai, kaikki mainitut yhdessä.

Täystuhoa muinaistarujen kannalta merkitsee niiden sovittaminen  maantieteelliseen realismiin ja historiallisiin aikakausiin. Suomessa historiallis-maantieteellisen metodin pioneerina pidetään kielitieteilijä Kaarle Krohnia (k. 1933).

Hänen vaikutuksestaan ja jälkeensä on kansanrunoutemme 70 - 80 vuodessa kirjoitettu uudelleen. Kansanrunous on tehnyt lyhyen matkan tutkijoiden kammioihin ja palannut meille entisten runojen asemasta suomalaisten viikinkien, suomalaisten kuninkaitten ja kristinuskon vastustajien enemmän tai vähemmän realistisena historiana. Suomalaisista on tehty viikinkejä, joilla on historia. Samalla on kuitenkin menetty jotain olennaista. Kansanrunouden tutkimus on kadottanut kansanrunouden sisällön, myyttisen ajattelun (Henri Broms - Alkukuvien jäjillä).

Olennaista Kalevalan runoudelle, ja sankarimytologioille kaikkiaan, on se, että niiden maailmankaikkeus on ajaton ja paikaton. Juuri siksi tälläisten suurtarujen vaikutus kestää isältä pojalle.

Kalevalasta on tosin huomauttettava, että sehän ei ole selkeä ja "oikeaoppinen" mytologia, vaan vanhan, myyttisiä aineksia sisältävän runoperinteen pohjalta kirjoitettu sepitelmä. Timo Heikkilä kritisoi kirjassaan  Kalevalan metafysiikka ja fysiikka (Like) Lönnrotin luomusta erityisesti siitä, että Kalevalan ensimmäiset runot ovat eri järjestyksessä, kuin miten niitä on tavallisesti laulettu: 

Alunperin näiden kahden runon (Maailmansynty ja Kilpalaulanta) esitysjärjestys on ollut päinvastainen, minkä voi todeta lukemalla kansanrunouden tallentamia Kilpalaulannan alkuperäisiä versioita. Niissä aiheen eteneminen tapahtuu siten, että aluksi mainitut jumalolennot (Väinämöinen, Joukahainen) hevosineen erkaantuvat toisistaan ja tulevat lopulta toisiaan vastaan, syntyy konfliktiasetelma ja maagisen loitsutaistelun jälkeen Väinämöinen laulaa Joukahaisen suohon. Tämän jälkeen seuraa Joukahaisen kosto ... Vasta näiden vaiheiden jälkeen ilmestyy kuvaan Kalevalan ensimmäisen runon kertomus paikalle lentävästä Sotka-linnusta, joka munii sittemmin maailmaksi muuttuvat munat - ei kuitenkaan Ilmattaren polvelle kuten Kalevalassa - vaan vedessä kelluvan Väinämöisen polvelle.

Kilpalaulanta on perusmyytti, joka on enemmän tai vähemmän näkyvästi läsnä kaikkien Kalevala-aiheisten runojen taustavaikuttimena ... vaikka Lönnrot sivuuttikin sen aseman perusmyyttinä, niin myöhemmin Akseli Gallen-Kallela toi sen ... takaisin kuvallisessa muodossa suunnitellessaan Kalevan tunnuksen.

Väärennökseksi on luokiteltava myös Lönnrotin taiteilema Kalevalan loppujakso, jossa Väinämöinen poistuu Kalevan kankahilta Marjatan pojan tieltä. Tähän kohtaukseen sisältyvä kristillisen maailmankuvan lineaarisuus, käsitys ajan vääjäämättömästä eteenpäinmenosta, on sovittamattomassa ristiriidassa muinaisen, syklisen maailmankuvan kanssa, koska jälkimmäinen on aina "ikuista paluuta" (ja "ikuista tulemista").

Mytologisen ajan ihmisten jumalat, sankarit ja kuninkaat eivät koskaan kadonneet tai kuolleet lopullisesti, vaan pullahtivat uudestaan pinnalle heti kohta kaatumisensa jälkeen. Dionysoskin heitti veivin joka vuosi uudestaan. Lisäksi tietyt suurkarakteerit - kuten Väinämöinen - esiintyvät folkloressa useissa eri rooleissa ja  monenlaisina hahmoina, pysytellen tälläkin tavalla ikuisesti elossa.

Ehkä Kalevala kannattaisi kirjoittaa kokonaan uudestaan - kunhan vain löytyisi sellainen luova kyky, joka tehtävästä suoriutuisi. Kansanrunousaineistoa on kyllä arkistot pullollaan. Sieltä olisi Kalevalan uuteen versioon syytä siirtää myös seksuaalisuutta sivuavia säkeitä. Lönnrothan ei kelpuuttanut eepokseen edes yhtäkään vitun virpomislaulua. 

Tavallaan Kalevalasta onkin jo päivitetty versio - Ior Bockin suvun saaga. Tai oli. Iorin mytologia on kyllä tallessa kirjoissa ja kansissa, mutta se ei enää hengitä, koska kertomuksen kanssa symbioottisessa yhteydessä elänyt kertoja on jo edesmennyt. Ior itsekin sanoi, ettei hänen tarinansa ole totta kirjoitettuna, se on kuultava puhuttuna äänenä.

Ior Bockin saaga ei perustu kansanrunoihin, eikä muutenkaan suoranaisesti seuraa Kalevalan latuja. Väinämöisen mytologiaksi nimetyssä legendassa seikkailee kuitenkin useita Kalevalan tärkeitä tyyppejä - Ukko, Aino, Lemminkäinen jne. - ja siinä toistuu monia Kalevalan kanssa yhtenäväisiä aihelmia.

Sperma on keskeisin Väinämöisen mytologiassa. Spermasta kaikki on lähtöisin. S-per-ma. Es on aurinko, Per on Ukko ja ma on maa. Aurinko on ykkönen tällä planeetalla kuten myös tuli ja sperma sekä Ukko itse (Ior Bock Erkki Pirtolan haastattelussa, Taide 5/1989).

Väinämöisen mytologia - jonka Ior väitti oppineensa lapsena äidiltään ja sisareltaan - alkaa "paratiisiajasta", jolloin Ukko istui Kuunteluvuoren päällä Odenin saarella, jossa on Vi-a-pu-ri, maapallon korkeimmalla kohtaa: "Siellä on aina ollut aurinkoista, koska ennen jääkausia 50 milj. vuotta sitten maapallon akseli on ollut eri ... Uudenmaa on ympyrämaa, ringland. Kuunteluvuori Hel´issä on ollut keskipiste, josta säde kulkee Hankoniemen uloimpaan päähän" (Ior Bock, Taide 5/89).

Uudenmaa on se, joka on kaiken keskellä. Sen ympärillä on Kymenmaa, Hämeenmaa,  Turunmaa, Latvianmaa, Liivinmaa ja Eestinmaa. Maasta tulee Maatar. Uudenmaassa asuvat aaserit. Sen ulkopuolella asuvat  vaanerit. Kymenmaassa, Hämeenmaassa ja Turunmaassa Ukko on nimeltään Väinämöinen, mutta Uudenmaalla hänen nimensä on Per. Suomenkielessä vaanerit ovat vielä jäljellä siinä, kun sanotaan "sinä vaan, minä vaan... " Vanajavesi on vaanereitten vesi, he kulkivat Vantaan jokea myöten aasereiden luokse ja takaisin (Ior Bock Erkki Pirtolan haastattelussa, Suomi 7-8/1987).

Tärkeä sija Bockin suvun saagassa on siitosjärjestelmällä. Muinaissuomalaisilla oli jumalien sijasta neljä naispuolista ja neljä miespuolista voimaa. Maskuliinivoimista Lemminkäinen siittää feminiinivoiman henkilöitymän, Joutsenen, joka synnyttää Lemminkäisen spermasta 7 tyttöä ja  12 poikaa. 

Lisäksi Lemminkäinen siittää myös naishenkilöä nimeltä Disa, tai tarkemmin sanottuna: hän siittää Uudenmaan ympyrämaan ulkopuolella asuvia Disa-naisia. Jos Disan poika on voimakas hänestä tulee Rabi. Jokainen Rabi menee omaan ympyrämaahansa ja jatkaa siellä siitostyötään ...

Ior Bock oli homo (/bi-seksuaali?), joten ei ole kumma, että sperma roiskuu Bockin saagassa muussakin kuin siittämisen tarkoituksessa. Sperma on "joko elämänvesi tai viisaudenvesi. Kun spermaa juodaan se tekee viisaaksi". Kirjassa Bockin perheen saaga (Synchronicity, 1996) Ior antaa ymmärtää, ettei pelkästään sperma, vaan myös naisen vulvan nesteet ovat viisaudenvettä:

On olemassa asento nimeltä kuusikymmentäyhdeksän. Kuusikymmentäyhdeksän, kuusipuun edustaja, /e/-puun helmet, /yhd/ yhdistää nauhoja, yhdistää ihmisiä, /eks/ on miehen tammi, /ä/-äänne tarkoittaa naisen äännettä. Siinä kaksi miestä tai kaksi naista voivat uhrata helmensä toisilleen, jos nuo kaksi miestä pystyvät saamaan orgasmin tai kaksi naista kliimaksin samaan aikaan.

Bockin perheen saagaan sisältyvät myös kertomukset elämän synnystä, Pääsijaisen noitajuhlista, Lemminkäisen temppeliin kätketystä kullasta, Helin kolmesta tornivuoresta ja selvitykset Väinämöisen eli, Ukon kohtaloista. 

Alunperin Ukko eli Väinämöinen eli Per istui tuliojan suojaamalla, kultaisella Kuunteluvuorella, Odenin saarella ja jakoi neuvoja ihmisille. Kun hän mietti vastauksia ihmisten kysymyksiin sanottiin: Per kelaa. Katolisten valloitettua Suomen tuota ilmaisua ei saanut enää käyttää: jos joku sanoi PERKELA hänet heitetiin roviolle. Vuonna 1050, jolloin Suomi liitetään Ruotsiin Ukko pakenee kultavuorelta Korvatunturille ja hänet opitaan tuntemaan joulu-ukkona.

Ior Bockin saagan maailmanselityksellä on haltioutuneita kannattajia ympäri maailman. Kyseessä on kansainvälinen kultti. Tämän kultin ulkopuolisten ihmisten on vaikea suhtautua saagaan totuutena - mutta emmehän voi historiallisena totuutena ottaa Kalevalakaan. Avoimin mielin Väinämöisen mytologiaan suhtautuvalle se on myyttiseen ajatteluun virittävä, hämmästyttävän kekseliäs, kreisillä tavalla monitasoinen fantasia ja taideteos, taideteko.

Saagaan sisältyy arkkityyppisiä kuvia ja sen rakenne on isojen, universaalien myyttien rakenteelle uskollinen. Itse tarina on uniikki. Viljami Puustinen esittelee saagaa Petri Walli -elämäkerrassaan (Like, 2014) ja esittää loppupäätelmän, jonka mukaan "Bockin saaga sisältää myös runsaasti ervastilaista oppia, jossa Kalevala yhdistyy teosofiaan". Tämä ei pidä paikkaansa. Atlantiksen taruun uskovat sekä Bock että teosofit - siihen uskoi jo Platon - mutta muita yhtymäkohtia ruusu-ristiläisyyteen ja okkultismiin ei ole: Bockin saaga on mieluimminkin ervastilaisen Kalevala-tulkinnan karnevalistinen antiteesi, jossa ihmisen henkisen kasvun ylevät ihanteet ynnä muut ylväät, jumaluuden valoa kohti kurkottavat ajatukset loistavat poissaolollaan.

Erityisen tärkeä piirre Väinämöisen mytologiassa on se, että monien ikiaikaisten oppien ja esoteeristen kulttien tavoin saaga pohjautuu äännejärjestelmään. Tantra, mantra ja Kashmirin shaivismi ovat eräitä esimerkkejä ilmiöistä, joihin äännejärjestelmä olennaisesti kuuluu.

Ior Bockin mukaan "näitä tarinoita on laulettu ruuts-kielellä, josta on tullut ruutsing-kieli":

 Kaikki saa alkunsa aakkosympyrästä: A-Aaserit, B-Borg, C-Skära, D-Dag, E-Ek, F-Frö, G-Grund, H-Hel, I-I, J-Jarlar, K-Karlar, L-Lag, M-Månen, N-Nordstjerna ... X on tammipuu, Y on Yggdrasil, saarnipuu, kaiken elävän puu. Z on kahden ihmisen välinen yhteys. Å on Å-rike, Ä on Ä-rike ja Ö on Ö-rike (Taide 5/89).

Äänteet ovat värähtelyä, joka mytologin tajunnassa tiivistyy kuviksi, joissa on Voima. Voimakuvien virrasta nousee pinnalle heijastuksia kaukaisesta kulta-ajasta ja mandaloita, kuninkaallisia näkyjä, hengellisiä visioita. Niiden ohjaamina syntyvät sanat; runot, tarinat, opit muistuttamaan meitä siitä, minkälainen kaikkeus maailma on ja ketä olemme ja mitä me voimme olla. 

Heimojen ja kansakuntien maailman syntyä käsittelevissä taruissa oma maa ja kansa ovat yleensä aina maailman napoina, koska alussa kaikki ihmiset ovat yhtä kansaa. Muinaisten, mystisten kiltojen jäseniä ovat ohjanneet myös noitapappien, sotureiden ja näkijöiden ajattomuuteen kurkottavat visiot, joissa kaikki navat ja keskukset sulavat universaaliin liekkiin. Tuli palaa poroksi - hirveksi? - ja tuhkasta lehahtaa siivilleen Abraxas-lintu, individuaali kiitäjä. Se ei ole suomalainen, amerikkalainen, intialainen ... se olet sinä, kosmoksen kansalainen, rauhankyyhky, puhdasta tietoisuutta saalistava kotka.

Sisäavaruuden auringon kirkastuksen päivänä sinä kastat kätesi punaiseen maaliin ja painat kämmenesi kuvan peruskallioon henkisille heimolaisillesi merkiksi. Laitat "omat nimet kirjoihin" kuten ennen lapsena tehtiin piilosta leikkiessä, kun kosketettiin leikin keskukseksi valittua puuta tai pylvästä. 

Piiloleikki oli jännittävää, totista kisailua. Silti me emme lapsina koskaan unohtaneet, että se on leikki. Peli jossa osat vaihtuvat jatkuvasti: etsijästä tulee vuorollaan piiloutuja ja piilosilla olevista uusia etsijöitä. Samalla tavoin kansallisuudet, kansalliset identiteetit ovat rooleja kosmisessa pelissä, eivät mitään lopullista ja ehdotonta, juurevaa asiaa.

                       Padawax, Kosmos & Bock Suomenlinnassa
 
Peyote-samaniin kuva: Liquen
Väinön, llmarisen ja Pohjan emännän still-kuvat Kalle Holmbergin Rauta-ajasta.
Per kelaa -kuva: K Kosmos
Ior Bock-still-kuvat Erkki Pirtolan VHS:lta.

Olemassaolo, tietoisuus, autuus

Satcitānanda on ainoa guru.
Paramahamsa Ramakrishna

Satcitānanda. Olemassaolo.Tietoisuus. Autuus.  Näillä määreillä hindulaisuudessa tavataan kuvata kaikkeustajunnan, Brahmanin, kokemusta itsestään.
 
Persoonattoman kaikkeustajunnan ominaisuuksia on annettu myös persoonallisille jumalille. Krishnalle ja muille. Satcitānandan ainoaksi guruksi julistanut Ramakrishna oli hänkin persoonallisen jumalan (Kalin) palvoja.
 
Hindureformisti Adi Shankaran systeemissä Brahman - tai Cit (absoluutti) - on passiivinen (niSkriya) olevaisuus. Shaivismi puoltaa näkemystä, jonka mukaan Cit (/Shiva) on aktiivinen, tahtova, täydellisyystajunta.

Myös kristittyjen taivaan isän voi määritellä vastaavanlaisella tri-typologialla kuin Brahmanin, jos autuuden tilalle sijoittaa rakkauden. Kuuluuhan kristinopin keskeinen dogmi: Jumala on rakkaus.
 
Tavallisesti kaiken sorttisille uskovaisille jumala/jumaluus on maailmankaikkeuden takana oleva elämän alku. Se on mielestäni outo aatos. Sillä eihän todellisuus ole lakana, jonka voi repäistä halki ja katsoa mitä sen toisella puolella on. Maailmankaikkeudessa saattaa olla sen toimintaan vaikuttava, itsetietoisuuden omaava, kosmisen ydinahjon kaltainen moottori - tai moottoreita -  mutta se jyllää meidän ja muiden elävien olentojen tavoin fysikaalisessa ilmiömaailmassa, ei metafyysisenä komponenttina sen "taustalla".
 
Mahdotonta on myös määrittää maailmalle ja ajalle alkupiste. Avaruus vaikuttaa olevan ajaton ja rajaton kuin Shivan tajunta konsanaan. Avaruus alkuperäisessä asussaan on luonnoltaan tyhjä ja ominaislaadultaan ("valoa") säteilevä. Samat määreet kuvavaat meidän mielemme luontaista, originaalia olemusta.
 
Mystikoiden keskuudessa hyvin yleisesti omaksuttu malli on se, että absoluutti -  kaikkeustajunta, satcitānanda - ja ihmisen "minuus" tai syväolemus ovat yhtä. Vaikka emme uskoisikaan tätä, voimme  ymmärtää, että satcitānanda on myös erityislaatuinen, yhtä aikaa ihmillinen ja yli-inhimillinen, tajunnan laatu: tietty meditaatiossa saavutettava tietoisuuden aste. Osa hindulaisista koulukunnista pitää tätä tietoisuuden tasoa henkisen harjoittamisen päämääränä, kruununa ja ytimenä.
 
Myös new agessa ja uus-uskonnollisissa liikkeissä egon sulautuminen autuuden (rakkauden), olemassaolon ja itsetietoisuuden alkulähteeseen on hyvin laajasti hyväksytty ideaali.
 
Satcitānanda-samadhin suosio on ymmärrettävä ilmiö. Sillä ensimmäisen kerran kun mieli poksahtaa siten, että tietoisuus avautuu satcitānandan taajuuksille, tulee herkästi tuntuma, että nyt on meneillään jotain totaalisen absoluuttista säpinää. Pelkästään super-tietoisuuteen jymähtämiseen liittyvä energian määrä on käsittämättömän valtaisa sen lävistäessä koko ihmisen rakenteen solu- ja atomitasoa myöten. Olemassaolo on silloin luonteeltaan verrattomasti isompaa ja herkempää tapahtumista, kuin arkitietoisuuden luihin, nahkaan ja ajatteluun sitoutunut elämäntunne.

Satcitānandaan sisältyvä tietoisuusominaisuus (cit) tarkoittaa ääretöntä viisautta, jopa kaikkitietäväisyyttä. Paramahamsa Ramakrishna eli eittämättä tämän laatuisen tietoisuuden tuntumassa, sillä mieshän oli nero. Hän operoi filosofisen ja uskonnollisen tietoisuuden korkeilla asteilla ja omaksui & muisti  kertakuulemalla sanskriitinkielisen viisaustekstin. Usein hän yltyi käyttämään hyvin sofistikoitua, korkeasti koulutetun ihmisen kieltä, vaikka olikin lähtökohdiltaan yksinkertainen kylänmies, joka extaasin pyörteissä saattoi intoutua tanssimaan niin villisti, että vaatteet valuivat hänen yltään.
 
Amerikan swami Ram Dass (Richard Alpert) on kertonut, että hänen gurunsa Neem Karoli Baba (Maharajji) "tiesi kaiken". Ram Dassin tavatessa gurunsa ensimmäistä kertaa kävi ilmi, että Karoli Baballa oli paljon tietoa Ram Dassin elämästä ja ajatuksista. Hän oli siis ilmeisen selvänäköinen persoona.

Mutta tarkoittiko Ram Dass em. lausunnollaan ihan kirjaimellisesti Karoli Baba omaavan tiedon "kaikesta" - sitä en pysty sanomaan. Ilmeisen mahdollista se tietysti on. Ihmisessähän on piilevänä kyky virittää tajuntansa ajan ja paikan rajat ylittävään tietoverkkoon. Tästä yhdenlainen esimerkki on se, mitä edesmenneen psykedeelifilosofi Terence McKennan veljelle, Dennis McKennalle, tapahtui Columbian viidakossa, La Chorrerassa vuonna 1971. Hän koki siellä päiväkausia entheogeenistä samadhia, jonka keskeinen piirre oli  "kaikkitietävyys" ja yhteys kaikkeen. Hänen ei edes tarvinnut polttaa savuketta itse, koska hän sai audenttisen tuntemuksen tupakan polttamisesta, jos joku toinen veti savut hänen puolestaan.

Dennis McKenna kehoitti seuralaisiaan kysymään häneltä mitä tahansa. Hänen mielestään tuli multi-dimensionaalisiin operaatioihin pystyvä aparaatti, jota hän saattoi käyttää vaikkapa puhelimena - ja soittaa esim. äidilleen vuoteen 1953.
 
Tietoisuudella ja viisaudella satcitānanda-kokemuksessa ei kuitenkaan ymmärtääkseni välttämättä tarkoiteta sitä, että tiedät hetkessä koko universumin sisällön, millaista pyjamaa Obama käyttää, tuleeko huomenna pouta ym. vastaavaa. Korkeamman viisauden viriäminen liittyy siihen, että syvässä meditaatiossa ihmiselle kirkastuu konkreettisesti se rajoittuneisuus, jonka omaan, pieneen mieleen sitoutuminen aiheuttaa. Hänelle tulee kokemuksellinen tieto olemassaolosta holistisena värähtelytapahtumana ja hän alkaa oivaltaa elämän olemusta ja ongelmia arkitajuisuutta laajemmasta, transpersoonallisesta ja kosmisesta perspektiivistä.

Iso ja hyvin yleinen satcitānandaan (/kaikkeustajuntaan tai, nirvanaan /samadhiin) liittyvä harhakäsitys on se, että satcitānanda on ikään kuin joku paikka tai ihmisestä riippumaton henkinen ulottuvaisuus, johon on yritettävä päästä sisälle. Henkisestä harjoittamisesta tuleekin täysin vääristynyttä säätelyä, jollei oivalleta sitä, että satcitānanda on abstraktio ja mielentila. Se ilmenee tajunnan virittäytyessä tietyille, hienoviritteisille taajuuksille.
 
Koska satcitānanda kaikkine suurenmoisen autuuden ja riemun lahjoineen on mielen luomus, siihen sitoutuminen on erhe. Kuten on takertuminen mihin tahansa mielen luomukseen ja kokemukseen. On turhanaikaista pohjata elämänsä autuuden suvantoon. Tai kuvitella olevansa satcitānandan kokemisen myötä elämän ytimessä - sillä eihän elämän alati muuttuvaisessa kokonaisuudessa ole ydintä, keskustaa, pohjaa eikä reunoja.
 
Egon sulautuminen satcitānandaan vie tajunnan kyllä viisauden valtamerelle, mutta jos siellä ei synny esteettömästi näkevää ja toimivaa superegoa ihminen alkaa muistuttaa enemmän raakaa elinvoiman oranssia hohtavaa porkkanaa, kuin viisauden kultaa säteilevää aurinkoa. Satcitānandan kokeminen ei automaattisesti johda sellaiseen viisastumiseen, että nähdään koko ehdollistuneen tietoisuuden spektri. Tämä on helppo havaita monien länsimaisten mystikoiden ja intialaisten gurujen naiveista ja puolivillaisista filosofioista.
 
(Tosin on niin, että esim. läheskään kaikki suositut, intialaiset gurut eivät mitä ilmeisimmin ole itse koskaan käyneet edes satcitānandan lähteillä. Ajatellaanpa vaikka Oshoa, joka rakensi oppinsa monista eri filosofioista referoimiaan systeemejä yhteen sekoittamalla tai, Äiti Ammaa ja hänen - ison koneiston voimin - kaupittelemaansa, sentimentaalista rakkkaus-autuus -höttöään.)
 
Jos hyvin käy, meditaatio satcitānanda-ykseydessä valmistaa ihmistä ylittämään itsensä, järkensä ja mielensä. Tämä ylittäminen on tyystin toisenlaatuinen aktio, kuin egon sulautuminen johonkin "korkeampaan voimaan" tai itsensä suggeroiminen autuaaliseen transsiin. Satcitānandassa, kuten missä tahansa mielentilassa, tiedostamisen prosessin tiedostaminen on ykkösprioriteeetti.  Se on avain puhtaaseen tietoisuuteen. Sillä tarkoitan tajunnantilaa, joka ei nojaa mihinkään, ei ole yhtä minkään kanssa eikä erillinen mistään.
 
Meillä saattaa olla häivähdys tästä tajunnasta. Nämä hetkelliset häivähdykset saavat meidät uskomaan, että objektiivinen, ei-dualistinen todellisuus on olemassa ja siihen herääminen on meille yhtä lailla mahdollista kuin se on jumalille. Meditaatiota harjoittaessamme läpivalaisemme tämän ja kaikki muutkin uskomuksemme joka päivä ja koetamme samalla avata väylää, transkendenttisen inspiraatioiden energialla, isolle ulapalle, joka ei ole ajattelumme tuote.

                                  Kalachakra tantra

Dread stoori

Vuonna 1978 päätin lopettaa hiusten kampaamisen ja harjaamisen. Halusin olla dread, koska koin läheisiksi rastafari-värähteet. Innoittajiani olivat Bob Marley ja muut reggaesankarit.

Niin minusta tuli ensimmäinen dreadlock-hiuksilla varustettu suomalainen. Dreadiksi ryhtyminen oli looginen jatke sille, että olin koko 70-luvun ollut vakaumuksellinen pitkätukka ja uskonut vapaaseen kasvuun, kaikessa.

Mitä pidemmäksi hiukseni venähtivät sitä vapaammin tunsin kiitäväni elämässä. Minulla oli tuntuma siitä, että hiukset ovat ihmiselle kosmista vitaaliteettia välittäviä lankoja.

Vanhan testamentin taru Simsonista ja hänen ihmeellisistä hiuksistaan on jokaiselle tuttu. Sen kanssa synkkaa hyvin yhteen eräs episodi Vietnamin sodan ajalta: amerikkalaiset  laittoivat erityisen ansioituneita intiaanitiedustelijoita erikoistehtäviin sotatantereella, mutta pian kävi ilmi, että hiukset lyhyiksi leikattuina kyseiset miehet olivat menettäneet taitonsa toimia maastossa.

Suomessa talonpoikien suosiossa olivat pitkät, valtoimenaan roikkuvat hiukset aina 1800-luvun alkuun saakka - kirkon vastustuksesta huolimatta. Folkloressa erityisesti naisten pitkät hiukset ilmaisevat seksuaalista magnetismia, mutta myös mytologisia merkityksiä on hiuksiin liitetty: vanhoissa kansanrunoissa kerrotaan, että Hiiden neidon hiuksista tehtiin kielet maailman ensimmäiseen kanteleeseen.

Yleisinhimillisiin käsityksiin perustuen ovat suomalaiskansojen hiuksiin kohdistuvat tavat ja uskomukset useimmilta kohdiltaan pukeutuneet samoihin muotoihin kuin lukuisten muiden läheisempien ja etäisempien kansojen. Puhumattakaan samasta perusajatuksesta lähteneestä pyrkimyksestä eri menettelytavoilla suojata hiuksia joutumasta sellaisen kohtalon alaiseksi, että siitä aiheutuisi ihmiselle vahinkoa, läheistä yksityiskohtienkin vastaavaisuutta on havaittavissa.  
Albert Hämäläinen - Ihmisruumiin nesteet suomalais-ugrilaisten kansojen taikuudessa: taikapsykologinen tutkimus, 1920) 

Joogisen tietämyksenkin mukaan hiusten pituudella on merkitystä, koska hiuksilla on yhteys kundaliinivoimaan - ja aurinkoon. Intialainen,  ns. kundaliinijoogan spesialisti, Yogi Bhajan opettaa, että pitkien, luonnollisten hiusten välityksellä siirtyy fosforia, kalsiumia ja D-vitamiinia selkäydinnesteeseen ja imusuonistoon. Tästä on hyötyä muistin, kestävyyden ja kärsivällisyyden kannalta.

Yogi Bhajan itse on uskonnoltaan sikhi ja sikhiläisille hiusten leikkaamattomuus on yksi pyhistä periaatteista.

Vuonna 1988 leikkuutin tukkani lyhyeksi ja lähdin ensimmäistä kertaa Jamaikalle. Matkan päätarkoitus oli ymmärryksen lisääminen rastafarilaisuudesta. Ennestään jo tiesin, että rastanäkemyksen mukaan Simson ja muut Raamatun profeetat olivat mustia dreadlock-miehiä, nasiireja.

Rastoille hiuksiston takkutouvit ovat kosmisia energioita kohti suunnatut antennit. Vastaavasti rastojen partojen tarkoitus on ylläpitää yhteyttä maan voimaan. Rastanaisen parta on hänen häpykarvoituksensa (joskin on myös leukaparran omistavia rastatyttäriä) ja koska rastanaiset eivät esittele julkisesti vulvaansa on johdonmukaista, että he kätkevät myös hiuksensa huivien sisään.

Jamaikalla huomasin pian, että Bob Marley oli pettänyt minut - ja koko minun sukupolveni. Suuri osa Marleyn rastafarilaisuuden nimissä viestimistä asioista olikin Twelve Tribes of Israel -nimisen lahkon teologiaa - ja 12 Tribeshan on kaikkea muuta kuin dreadlock -kultti: "tämä ei ole hiususkonto", minua valistettiin ensikäynnilläni 12 Tribesin päämajassa Kingstonissa. 

12 Tribes of Israel on tiukasti Raamattuun tukeutuva, Jeesuksen  kautta tulevaan pelastukseen uskova lahko.Toki Raamatulla on painoarvoa monien oikeiden rastaseurakuntienkin keskuudessa. Rastojen raamatullisuudessa on vahvasti valkoisen kulttuurin hegemoniaa uhmaava, anti-kolonialistinen vire. Onhan rastojen jumala musta kuningas, keisari Haile Selassie. Heidän bibliassaan ei seikkaile valkoinen (demoni) Jeesus Kristus ("burn boy Jeezus!"), vaan tummapintainen Jesus/Iesus Immanuel.

Afro-centrinen black power - paatos yhdistää raamatullisia dreadeja ja dub-runoilija Mutabarukan kaltaisia rastoja, jotka torjuvat jyrkästi Raamatun arvovallan ja juutalais-kristilliset katsannot kaikkiaan.

Rasta-ideologia ilmenee pelkistetysti ja koruttomasti hymneissä, joita lauletaan rastafarien kokoontumisissa rumpujen säestyksellä. Laulut uhkuvat tuhoa paaville ja Babylonille. Kertovat kaipuusta kotiin Siioniin. Ylistävät rastojen jumalaa, jonka edessä kaikki kansat tulevat vielä polvistumaan. Tuli ja tuomionpäivä ovat toistuvia teemoja. Valkoisia manataan ulos Afrikasta -  Rastafarin valitun kansan kotimaasta - ja ihmisiä kutsutaan seuraamaan Mustan Rakkauden (One Black Love) värähtelyjä -  jos äitisi ei halua tulla, jos isäsi ei halua tulla, ja jos veljesi ei halua tulla, niin jätä heidät ja tule sinä!

 Rastafarilaisuuden Afrikka-keskeisyys yhdessä köyhyyttä surkuttelevan eetoksen kanssa on viimeisen n. 80 vuoden aikana tehnyt alunperin hyljeksityistä ja vihatuista rastoista lähes koko kansan lempilapsia Jamaikalla. Viime vuosina rastafarien mainetta jamaikalaisten keskuudessa on varmasti lisännyt myös rastojen ehdoton homokielteisyys. 

Nykyisin Jamaikalla ilmottautuukin rastoiksi suuri määrä dreadlocksittomia kansalaisia, joita inspiroi Morgan Heritagen hitti You don't haffi dread to be Rasta. Heidän käsityksensä mukaan rastana oleminen tarkoittaa sitä, että ylistää Jahia (jumalaa), on oikeamielinen ja vastustaa rasismia plus muuta sortoa - mutta jättää tuomitsemisen Jahille. Näin rastafarilaisuus on vesittymässä ankarasta, mystisestä kultista ja holistisesta elämäntavasta pinnalliseksi, yleisuskovaisuuden poreiluksi..

Rastafariliike ei ole enää DREAD, kauhua herättävä ilmiö. Länsimaissa reggaen, positiivisten vibojen ja keskinäisen veljesrakkauden fiilistelyyn keskittyvä rastaliike edustaa samantyyppistä, hengellistä pehmopornoa kuin itämaiset, uus-uskonnolliset liikkeet. 

Tietysti rastafarian originaalin ytimen vaalijoita on edelleen olemassa, mutta heidän vaikutuksensa nyky-rastafarilaisuuteen maailmanlaajuisesti on lähinnä symbolinen. Alkuperäinen ydin sykkii kuuluvasti Jamaikalla päivä- ja yökausia kestävissä nyabinghi-rituaaleissa. Nyabinghi on dreadlock -rastojen holotrooppinen, tai vähintäänkin enteogeeninen  kultti, jossa ganjalla on sama merkitys kuin peyotella Native American Churchin rituaaleissa Yhdysvalloissa.

Nyabinghi-kultti edellyttää osallistujiltaan "puhdasta sydäntä ja puhtaita käsiä". Siksi naiset eivät voi tulla binghi-leiriin kuukautisperiodinsa aikana eivätkä kokata miehille ital´ia (ilman suolaa valmistettua vegaaniruokaa). Nyabinghi order siis tiedostaa kaikkien esoteeristen kulttien tuntemat, vereen ja sukupuolisuuteen liittyvät voimat ja mysteerit. Rastaleirien kanssa samantyyppistä etikettiä noudatetaan esim. Intiassa tiettyjä, hengellisiä rituaaleja tehtäessä ja Etelä-Amerikassa samaanien johtamissa ayahuasca-seremonioissa.

Olen tanssinut nyabinghia eri puolilla Jamaikaa olevissa leireissä ja nähnyt ja kohdannut sen jumalallisen ykseyden ekstaasin, josta tosi rastafarien hengellinen voima, asenne ja aateluus kumpuaa. Olisiko näiden seurojen viritys ja väre toisenlainen, jos tabernaakkeleissa  olisivat koolla kaljupäiset, parrattomat uskonveljet ja sisaret? Aivan varmasti olisi. Dreadlock-impulssi on nyabinghissa kuuluva, näkyvä ja monin tavoin vaikuttava tekijä.


Vavahduttava ominaispiirre nyabinghi-rituaaleissa on se, miten niissä toteutuu ylistyksen ja kirouksen liitto. Tafarille omistettujen kiitosvirsien lisäksi seurakunta messuaa ketoon Babyloniaa ja manaa avukseen ukkosta, salamaa, maanjäristyksiä ja tulvia. Rastarituaaleissa  leimahtaa eloon panteistinen magiikka, jollainen on ominaista kaikkien uskontojen samanistisille juurille ja aluskasvillisuudelle.

Samanismiin ja noituuteen, esim. Afrikassa, dreadlocksit eivät suoranaisesti ja välttämättä liity, mutta kaikissa kulttuureissa samaanien seassa on ollut ja on myös jörö-jukkia. Siperiassa kerrotaan tarinoita samaaneista, joiden hiukset olivat rautakangen vahvuisia touveja, joiden iskulla saattoi surmata ihmisen.

Monet Keniassa 50-luvulla siirtomaavaltaa vastaan taistelleista Mau-mau -liikkeen sotureista kasvattivat hiuksensa lockseiksi ja kuvat näistä sotilaista olivat Jamaikalla yksi innoituksen lähde rastojen dreadlock -kultin syntymiselle. 

Nykyisin Afrikassa hengellisistä syistä dreadeja ovat rastojen lisäksi lähinnä afrikkalaisten sufi-kulttien jäsenet. Näistä uskonheimoista tunnetuin on senegalilainen muslimilalahko Baye Fall. Sen juuret ovat 1800-luvun loppupuolella syntyneessä Mouride-veljeskunnassa, jonka pyhä kaupunki on Touba Senegalissa.

Nimensä lahko on saanut perustajaltaan Sheikh Ibrahima Fall´lta (1855 – 1930). Häneltä periytyy myös se käytäntö, että tukkana näillä islamin ihmisillä liehuvat locksit.  

Baye Fall -kultin kaaderit on vapautettu työnteosta ja paastoamisesta; he keskittyvät meditaatioon ja muuhun henkiseen harjoittamiseen. Marihuanalla ei ole virallisesti osuutta veljeskunnan oordingissa, mutta monien Baye Fall`in jäsenten elämäntapaan se olennaisesti kuuluu. Samanhenkistä, ahkerammin hasiksen polttoa kuin Koraanin tavaamista harjoittavaa dreadlock-sufiväkeä elää Afrikan lisäksi ainakin Intiassa ja Pakistanissa.

Juutalaisten muusikoiden keskuudessa on perimätiedon mukaan ollut dreadeja jo tuhansia vuosia sitten (viereinen, Niniveltä löydetetty kohokuva on tehty n. 678 e.e.a.).

Muinaisessa Egyptissä karvaisuutta pidettiin villieläinten ja barbaarien ominaisuutena. Tukattomuus, parrattomuus ja yleensä sheivaaminen oli yleinen tapa. Siten onkin erikoista, että mm. muumioiden jäännösten perusteella on päätelty, että dreadlocksit olivat suosittuja egyptiläisen yläluokan keskuudessa viitisen tuhatta vuotta ennen ajanlaskun alkua. Historioitsijat arvelevat kyseessä olleen muoti-ilmiön, jolla ei ollut yhteyttä hengellisyyteen. Tätä mielipidettä puoltaa se, että muinais-Egyptissä oli tavallista peittää kalju peruukilla ja oli myös dreadlokcseja muistuttavia peruukkeja.

Gautama Buddha ei koskaan leikannut hiuksiaan (Lama Anagarika Govinda), mutta hänen alulle laittamansa munkkiyhteisön jäsenet ovat yleensä Dalai Laman näköisiä kaljupäitä. Jo satoja vuosia buddhalainen luostarilaitos on Tiibetissä ja muualla käsitellyt ihmisiä anonyymina, karvattomaksi kynittynä massana. Luostareissa on asunut  "tuhansia munkkeja yhdessä kuin muurahaiskeossa vailla todellisen uskonnollisen elämän arvokkainta tekijää, yksinäisyyden rauhaa ja hiljaisuutta sekä yksilön vapautta ja koskemattomuutta" (Lama Anagarika Govinda).

Joskus korkea-arvoiset lamat ottavat itselleen etoikeuden pitää pitkää tukkaa ja partaa. Luostareiden ulkopuolella, luolissa ja muissa piilopaikoissa meditoivilla buddhalaisjoogeilla tukka yleensä takkuuntuu samaa tahtia kuin ajatukset suoristuvat.

Oma lukunsa ovat togdenit / tokdenit - joogit, jotka jo lapsena on erotettu munkkikatraasta omaksi ryhmäkseen ja laitettu tiukkaan, esoteeriseen koulutuksen. He ovat dreadlocksien kruunaamia  harjoittajia, joiden tiedetään omaavan mystisiä kykyjä. Yksi togdenien opetuslinjan esi-isistä, Amkha Dechen Dorje, on kuuluisa siitä, että hän pystyi dematerialisoimaan itsensä ja perheensä ja lisäksi vielä koiransa ja karjansakin.

Englantilaissyntyinen buddhalaisnunna Tenzin Palmo eli Intiassa vuoden samassa paikassa yhdeksän togden-joogin kanssa. Hänen mielestään nämä Khamtrul Rinpoche Dongyud Nyiman kokoaman erikoisjoukkueen jäsenet olivat huippuiisejä hemppoja: "He olivat totaalisen ei-tuomitsevia ja vaatimattomia ihmisiä ilman egoa". 

Joogit kertoivat Palmolle, että on myös naispuolisia togdenharjoittajia, joita kutsutaan nimellä togdenma. Näillä dreadlock-sistereillä on omat kokoontumisensa, joihin miehet eivät saa ottaa osaa. "Sinä et voisi edes katsoa heitä", joogit sanoivat Tenzin Palmolle, "he ovat niiin voimallisia ihmisiä".

Suurenmoisin joogasuoritus on kuolemattomuuden saavuttaminen. Buddhalaisessa kontekstissa sen voi katsoa tarkoittavan ns. rainbowkehon luomista (josta Ummagummassa on jo aiemmin kirjoitettu). Rastat ovat ennen muinoin pitäneet ikuista elämää oman kohtalonsa oletusarviona - sillä Raamatun mukaan "synnin palkka on kuolema" - mutta siinä määrin runsaasti on vuosien varrella Haile Selassien palvojia mennyt manan majoille, että tämä doktriini ei ole enää erityisen vahvasti esillä.

Jamaikalainen, yhdeksänkymppinen lääkäri, Rastatohtori Bongo Hue on uskollinen alkuperäiselle ohjelmalle. Hän sanoo "rastan olevan voittamassa iän, kivun ja kuoleman". Sitä hän ei paljasta miten tämä  tarkkaan ottaen tapahtuu, vaan jokaisen on itse haettava kuolemattomuuden tietotaito Tafarilta ja sihteeriltään Omega Tafarilta.

Tein liiton Kaikkivaltiaan kanssa kymmenen miljardia vuotta sitten ja lupasin etten tulisi kuolemaan tässä elämässä ... Minun locksini ilmaisevat tätä liittoa, jonka olen tehnyt.  Me (rastat) olemme muinaisia. Emme ole niin kuin muut ihmiset.  Me näytämme muinaisilta, vanhojen aikojen profeetoilta, koska heitä me olemme. (Bongo Hue I)

Rastatohtorille dreadlocksit ovat jumalallisissa tehtävissä toimivien ihmisten tunniste ja heidän tajuntansa instrumentti. - Jos esim. haluat paluumuuttaa Afrikkaan, niin hommaa itsellesi laiva tai osta matkalippu, sanoo Rasta, dreadlockseja ei matkan tekemiseen tarvita. Lockseja tarvitaan rastayhteyden ylläpitämiseen. Tosin Bongo Hue on myös paljastanut, että muinaismaailmassa ensimmäiset rastat lensivät hiuslaatat siipinään.

Tutustuin Rastatohtoriin ensimmäisellä Jamaikan matkallani ja suurin syy siihen, miksi olen tehnyt kaikkiaan 10 tunkeutumista saarelle on ollut kiinnostus Bongo Huen myyttiä, vibraatioita ja elämänymmärrystä kohtaan. 

Ensitapaamisella minua hämmensi se, että tämän erikoisen vitaalin ja säkenöivän rasta elderin puheenparret ja visiot olivat täysin erilaiset, kuin kellään muulla tapaamistani dreadeista. Bongo Hue ei edes käytä sanaa "Jah". Ei esitelmöi "yhdestä rakkaudesta", ei Juudan leijonasta, Raamatusta, ei taistelusta Babyloniaa vastaan. Musta nationalisti Marcus Garvey, jota rastaliike pitää profeettanaan, on Bongo Huelle vain alkeellista agitaatiota harrastanut kristitty baldhead.  Etiopialaiset ynnä muut afrikkalaiset ovat eläinten raatoja ravinnokseen käyttäviä "petoja ja vampyyreja" - ihmiskuntaa yleensä hän vertaa animaatiohahmoihin. Moitteettomuus ja jumalalliset laadullisuudet ovat avaintermejä Rastan "julistaessa taivaistaan". Luontoyhteydelläkin on tärkeä sija hänen opetuksissaan, joihin myös ehdoton väkivallattomuuden periaate sisältyy.

Tehdessäni kesällä 1988 visitiin nyabinghi-keskukseen Jamaikan Pitfourissa kysyin yhdeltä päälliköltä, mikä oikein on tämä Rastafarin Teokraattinen Hallitus (nykyisin Divine Government Rastafari Omega Tafari), jonka nimissä Rastadoctor tuolloin teesejään toitotti. "Se on Bongo Hue I", minulle vastattiin, "hän on noussut omalle tasolleen".

Bongo Huelle rasta on arvonimi samassa mielessä, kuin esim. Buddha on buddhalaisille. Rasta tarkoittaa hengellisen ja fyysisen metamorfoosin läpikäynyttä individuaalia, jolla on elävä yhteys transsendenttisiin, jumalaisiin laatuihin ja joka on sen vuoksi kuolematon. 

Rastatohtori ei identifioi itseään "rastaliikkeen" jäseneksi, koko se käsite  on hänen mielestään absurdi. Päinvastoin kuin rastaliikkeen ihmiset Bongo Hue ei Kaikkivaltiaasta puhuessaan tarkoita keisari Haile Selassieta, vaan hänen salaista veljeään, vegaania dreadlock-avataaria, Tafaria. Hän on Pääluoja.

Jos en olisi dread, en olisi kuullut läheskään kaikkia niitä myyttejä ja salaisuuksia, joita olen Rastatohtorin koulussa opiskellut. Rastatohtorilta olen saanut tärkeimmät impulssit ja virikkeet ymmärrykseen siitä, mitä dreadina oleminen merkitsee: mikä on dreadlocksien merkitys ja funktio elon taipaleella. Kesti kylläkin vuosikausia ennen kuin ensimmäistä kertaa tunsin meditaatiossa miten energiaa ja tietoisuutta virtaa minuun hiusteni välityksellä.

Yhden teorian mukaan rastojen dreadlock-kultin syntymisen impulssina olivat Raamatun nasiirien ja Kenian Mau-mau -sissien ohella intialaiset kuvat suurjumala Shivasta. Aiheesta on tehty dokumenttielokuvakin äskettäin. Teoriaa puoltaa se, että intialaisia siirtolaisia eli Jamaikalla kymmeniä tuhansia rastaliikkeen syntymisen aikoihin, mutta hyvin vähän asiasta on suoranaista näyttöä. Rastafarian perustajana pidetty Leonard P. Howell käytti kyllä 30-luvulla intialaista nimeä Gangun Guru Maragh, mutta hänellä ei ollut pitkää tukkaa tai partaa. 

Intiassa, Nepalissa ja muuallakin Shiva on keskeinen jumalhahmo dreadlocksien (jata) kruunaamille sadhu baboille. Viisikymmentä vuotta sadhujen keskuudessa elänyt jenkkiswami Baba Rampuri kutsuu heitä "intialaisen hengellisyyden Helvetin Enkeleiksi", koska sadhut ovat usein hurjia ja väkeviä veikkoja, jotka eivät kitsastele kirouksia vihollisilleen vihmoessaan. Joskus he yltyvät todella raivokkaisiin tekoihin.

Ainaiseen alastomuuuteen sitoutuneita sadhuja sanotaan naga baboiksi. Maailman suurin festivaali, Kumbha Mela, alkaa sillä, että takkutukkaisten nagojen rykmentti marssii Gangesiin miekkoja edellään veteen heittäen. Miekat muistuttavat siitä, että naga babat ovat taustaltaan sotureita: entisaikaan näet oli Intiasssa alastomien dreadien ryhmiä sotilaallisissa tehtävissä. Silti sadhut itse eivät aina laillista järjestystä noudata, onhan heidän tapoihinsa kuulunut jopa pienten lasten kaappaaminen omaan porukkaansa.

Sadhut ovat perirastojen tapaan hengelliselle agendalle omistautuneita pyhimyksiä, mutta rastojen ja sadhujen suhde yhteiskuntaan on eri lailla virittynyt. Rastoillehan vallitseva yhteiskuntajärjestys, demokratia, on demonikratia ja riistokoneisto; Babylon, jonka kaatumista ennustellaan harvassa päivä. Sadhut sen sijaan eivät ole, ainakaan itsetarkoituksellisesti ja ideologisesti, tukkanuottasilla yhteiskunnan kanssa. He eivät uhku vihaa maallista hallintoa kohtaan, vaan elävät irti yhteiskunnallisista velvotteista siksi, että he näkevät taviselämän suorittamisen ja konventionaalisen uskonnonharjoituksen umpikujana: se ei ikinä johda täyteen vapauteen, vapautumiseen, valaistumiseen.

Sadhujen maailma on monenkirjava, mutta yleensä jokaisella baballa on guru, jonka antamista siunauksista ja vihkimyksistä elämä sadhuna alkaa. Kaikki sadhut eivät ota selibaattiin velvoittavaa sannyasa-vihkimystä, mutta silti selibaattia voidaan pitää hyvin laajalti heidän yleisihanteenaan. Tässä on yhtäläisyys 50- luvulla Jamaikalla toiminnassa olleeseen yhteisöön nimeltään I-gelic House / I-tal Higes Knots, joka oli yksi ensimmäisistä dreadlock(/knot) rasta -veljeskunnista. 

I-gelic Housen (Enkelillisen Talon) rastat pidättäytyivät sukupuolisesta kanssakäymisestä ja majailivat omassa vuoristokommuunisssaan askeettista elämäntapaa noudattaen. Heillä oli varmasti isosti osuutta siihen, että rastojen keskuudessa tuli vallitsevaksi käsitys, jonka mukaan nainen voi päästä Rastafarin yhteyteen vain miehen (kingman ´in) välityksellä. (I-gelic Housen dreadit muuten puhuivat omaa kieltään, I-tesvar´ia, josta nykyinen rastojen I & I -kieli on lähtöisin.)

Aloin hengailla sadhujen porukoissa 2011. Silloin ensimmäistä  kertaa kävelin sisään Kathmandun Pashupatinath-temppelin porteista. Alunperin 400-luvulla rakennettu Pashupatinath, jossa Shivaa palvotaan petojen kuninkaana, on Nepalin vanhin hindutemppeli ja yksi maailman tärkeimmistä Shivan palvojien pyhiinvaelluskohteista. Se on luonnollinen kohtaus- ja palvontapaikka dreadlock -ihmisille, koska symbolisesti ajateltuna Pashupatinathista Shivan locksit haarautuvat ja laskeutuvat koko maailman yli kiemurteleviksi kutreiksi.

Pashupatinathin sadhu-yhteisö otti minut heti riemastuneena vastaan. Itse asiassa, kummallista kyllä, tuntui siltä kuin he olisivat odottaneet minua saapuvaksi ... 

Jotkut Pashupatinathin vakiobaboista ovat hyvinkin vaikeisiin jooga-asanoihin pystyviä miehiä ja osalla on plakkarissaan rankkoja siddhi-suorituksia. Olen tutustunut Pashupatinathissa mm. Bangal Babaan, intialaiseen pyhimykseen, joka on viettänyt 20 vuotta elämästään luolassa nuotiotulta yötä päivää vartioiden. Panautin kylässä Nepalissa tuli tutuksi Gorakhnath Baba, joka on kuuluisa siitä, että hän oli seisaallaan yhtä mittaa 12 vuotta. Kyläläiset huomioivat tämän voimateon siten, että rakensivat yhdelle vuorenlaelle Gorakhnath Baballe pienen temppelin, jossa hän nykyisin elää.

Gorakhnath Baban kanssa puhun tulkin välityksellä. Suuri osa Nepalin sadhuista osaa englantia vain vähän tai ei ollenkaan. Täten yhdessäolo heidän kanssaan tarkoittaakin usein sitä, että istuksitaan hiljaa tulilla. Istumista pyhien seurassa pidetään Intiassa ja Nepalissa siunauksellisena tapahtumana ja osana uskonnonharjoitusta. Minä opin tämän proseduurin jo Jamaikalla.

Olen pari kertaa lähettänyt Rastatohtorille kuriiripostina nepalilaisista sadhuista ottamiani valokuvia. Viime kesänä Rasta kommentoi potretteja toteamalla, että sadhu baboilla on yhteys maahan, mutta ei "Jumalpäähän". Ehkä hänen käsityksensä muuttuisi, jos hän kävisi neuvonpitoon babojen kanssa. Nämä järkeilyt olisi tosin käytävä jossain muualla kuin Pashupatinathissa, koska temppelin alueella tapahtuu kaiken aikaa ruumiiden polttamista ja rastahan ei koskaan mene hautajaisiin tai kuolleen lähelle.

Inspiraation matkustaa Nepaliin sain vuonna 2008 Intiassa. Siellä ollessani meditoin kerran yhden iltapäivän Hanumanin temppelissä New Delhissä ja silloin - naivistisen, intialaisen temppelitaidekitchin ympäröimänä - tajusin kirkkaasti kaikenlaisen uskonnon harjoittamisen absurdit tasot. Jossain palvotaan Jumalan poikaa, täällä jumalaista apinahahmoa ... 

Pitkän tovin istuin Hanuman-temppelin Kali-patsaan edessä, sillä Mama Kali minut oli Intiaan vetänyt. Jumalainen Sulotar oli ilmaantunut minun meditaatioihin ja visioihin jo kauan ennen matkaa. Intiassa minulla oli tilaa tyhjentää pääni menneistä ja rauhaa syventyä omiin uskomuksiini, joita monet ekstaattiset mietiskelyt superjumalattaren yhteydessä olivat ravistelleet rajusti.

Olin elänyt kolmisenkymmentä vuotta lähellä rastavärähtelyjä ja jopa eläytynyt rastojen teistiseen maailmankuvaan. Halusin uskoa, että universumin keskuksena on kosminen tietoisuus, joka pitää kaiken koossa. Kalin syleilyissä tuo katsanto räjähti atomeiksi ja samalla näin omin silmin: atomeissa ei ole ydintä.

80-luvun lopulla Suomessa ja ilmeisesti koko maailmassa alkoi iso dreadlock-buumi. Takkutukkia alkoi näkyä kaikkialla missä kaksi tai kolme kokoontuu ja monet heistä julistautuivat rastoiksi. Kaikkien takkupäiden kuontalot eivät olleet aitoa lajia, sillä monen päällikön ja kuningattaren pään päällinen oli ostettu kampaamosta. Hiussalongeissa näet oli näet heretty hyvin äkkiä tuunailemaan, monilla eri tekniikoilla tehtäviä hiuspötkylöitä ja lettejä ("rastoja") trentitietoisille asiakkaille.

Se  että umpimaterialistisessa yhteiskunnassa vastavirtaan kulkevan väen keskuudessa dreadlocksit on omaksuttu osaksi elämäntapaa, on terve ja uljas ilmiö. Mutta vain siinä tapauksessa dreadien kantajien tietoisuus on kasvanut heidän hiustensa mittaan, jolloin he vaalivat puhtaita laatuja elämässään. Minihameet, mäkkärimättö ja meikkaaminen, juopottelu, Pride-marssit ja anarkistihulinointi ovat esimerkkejä asioista, jotka eivät synkkaa yhteen ylvään dreadlock-kulttuurin, eli muinaisilta pyhimyksiltä periytyvien elämänarvojen kanssa.

Dreadit ovat jo ajat sitten luisuneet pois muodista, mutta samalla on käynyt niin, että eri tyyppisistä  feikkidreadeista ("rastoista") on tullut pätevä moppitukkatyyli monelle itseään, jos ei radikalismilla, niin vähintäänkin city-liberalismilla, brändäävälle julkkinaiselle. Vasemmistopoliitikko hakee näköistukkavirityksellään katu-uskottavuutta. Markkinointikonsultoija erottuu golfia pelaavista kollegoistaan kiitos imagoonsa liimattujen, eksoottisten harrasteiden: viikinkimiekkailu ja "rastat". Ihmetellä vain täytyy sitä, miten esim Sofi Oksanen viitsiikin laittaa rahaa ja kallista aikaansa siihen, että näyttäisi joltain, jota ei edes halua olla...

Se miten sekalaisella ja sekavallakin tavalla locksit ovat mukana tässä ajassa kertoo osaltaan siitä, että post-modernille kulttuurille on ominaista mytologisten ilmiöiden, voimakuvien ja tarinoiden tyhjentäminen sisällöstään. Alkujaan korkealentoisista ja pyhistä asioista tehdään tasapuolisesti merkityksetöntä ja pinnallista höttöä. Sakraali taso on tyystin hävinnyt  yhdyselämän rakenteesta ja uskonnoilla on enää pelkästään viihdearvo.

Aikamme sekulaarilla sekasotkulla ei tietenkään ole vaikutusta niihin ihmisiin, jotka kantavat tukan taakkaa tietoisina siitä mitä ovat tekemässä ja miksi - välittämättä siitä vaeltavatko nämä dreadit elämän täyttä täyttymystä toteuttamassa tietyn viisausperinteen vaikutuksen alaisina, vaiko vailla muuta ohjausta kuin itse oivalletut, henkiset visiot.

Kaikki se mitä edellä on sanottu hiusten ratkaisevasta vaikutuksesta elämänlaatuun voi kuulostaa uskomattomalta. Tieteellisiä todisteita en tutkielmani tueksi pysty esittämään, mutta yhdestä asiasta minulla on täysi valmius antaa tulen ja veden kestävä todistajanlausunto:  minulle ei olisi tapahtunut niitä asioita, mitä elämässäni on tapahtunut, jollei minulla olisi pitkää tukkaa.

                                                                      INDIA

                                                                        JAMAIKA

             Rasta Barbie, kuva, jonka facebookissa jakoi Isaiah Sellassie tällä tekstillä varustettuna:

This is what reggae has done! and they bristle when they don't get any respect from I and I.... every single day on facebook my eyes are assaulted by sundry dreadlocked women (black, brown and white) doing this kinda thing, in selfie after narcissist selfie, sometimes bordering on soft porn.... anyway, let me not start ranting, all I wish to say really is please *please* do not make the mistake of assuming I am a part of this movement, seen? I stand with HIM Haile Sellassie I, I stand with Leonard Howell and Joseph Hibbert - I do NOT stand with Bob Marley or reggae or the rest of the harlotry, none of it.

                                         Viktoriaanisella ajalla oli aikaa kasvattaa hiuksistoa.