Oi, Äiti! Sinä olet ainut, josta on tullut prostituoitu ja siveä nainen.
Paramahamsa Ramakrishna
Kali on universaali suurjumalatar. Mutta tunnistetaanko hänet suomalaisessa mytologiassa? Onko Kalevalan naisissa rahtuakaan Kalia? Ja vielä lisäksi: onko Kalevalan reppanoissa "tietäjissä" hitustakaan Shiva-kvaliteettia?
Kalihan ei ole hirviö. Ma Kalin habitus on hurja, koska hänen jobinaan on pelottelella demonisia voimia ja niitata matalaksi universaali tietämättömyys. Yhdessä kädessä Kalilla on tietoisuutta edustava miekka ja toisessa ihmisen pää. Tämä tarkoittaa sitä, että "ego" pitää leikata pois jumalallisella tietoisuudella. Kolmas käsi on pelottomuuden mudrassa ja neljäs, avoin käsi sanoo Äidin palvojille: Älkää peljätkö!
Väriltään Kali on musta, kaikki värit yhdessä. Näin hän manifestoi alastonta, paljasta todellisuutta tuolla puolen älyllisten rakennelmien ja eettisten kategorioiden. Kali yllyttää ekstaattiseen rakkauteen, rajojen rikkomiseen ja dualismin ylittämiseen; tuhoamaan sen mikä on ehdollistunutta, pinttynyttä ja kuluttavaa.
Ikihedelmällinen Kali on yhtä aikaa kosminen äiti ja eroottisen kukoistuksen kuningatar. Jumalainen lumoojatar, rakastajatar, synnyttäjä ja syöjätär. Hän siunaa ne, jotka nousevat korkealle seksuaalisten aaltojen harjalla, mutta katkaisee kaulat heiltä, jotka takertuvat intohimojen, perverssioiden ja muiden hermostollisten harhojen verkkoon.
Kali on keskuskarakteeri jumalatar-combolle, johon hänen lisäkseen kuuluu yhdeksän muuta naisjumaluutta (mahavidya´a). He ovat ns. "ei-esikuvallisia" jumalia. Mahavidyat eivät siis noudata niitä sosiaalisia normeja ja ihanteita, jotka on perinteisesti liitetty esim. suurjumalatar Sitaan. Hän on hartaan ja hiljaisen, jumalpuolisonsa palvontaan omistautuneen naisen transkendenttinen hologrammi. Neitsyt Mariasta saattaa omata yhteneväisiä piirteitä Sitan kanssa. Sen sijaan Kalin mahavidya-sihteerikköjen kaltaisia pyhyyksiä kristinoppi ei ole omakseen ottanut.
Yksi Mahavidya-ryhmän jäsenistä on nimeltään Dhumavati. Hän on lesken asuun pukeutunut, vihainen, isokokoinen, harvahampainen eukko, jonka sanotaan soittavan rumpua ja kelloja pelottavia soundeja synnyttäen. Yhden myytin mukaan hän on syntyisin jumalatar Satista ja syntymätarina on seuraavanlainen: Satille tuli kerran Himalayan harjalla Shivan kanssa istuessaan nälkä ja hän pyysi saada ruokaa syödäkseen, mutta Shiva kieltäytyi sitä antamasta, jolloin Sati tokaisi: "Siinä tapauksessa minä syön sinut". Näin myös tapahtui, mutta Shivan nostaman äläkän takia Sati päästi Mahadevan ulos vatsastaan, jonka jälkeen Shiva kirosi hänet ja komensi vaimonsa sonnustautumaan lesken pukimiin.
Dhumavatin, harvahampaisen ja karskin Alku-Akan piirteet muistuttavat Pohjolan emännän karakteeria Kalevalassa. Varsinkin kun niihin yhdistetään muiden mahavidya-feminiinien ominaisuudet, jotka yhteen koottuina ovat Kali itse täydessä loistossaan.
Louhi - jota muuten joissakin kansanrunoissa kuvataan mustaksi - hallitsee pimeää pohjolaa, maagista Aluetta, jonne aurinko vaipuu sen saapuessa ratansa pohjalle. Kalin yksi tärkeä tehtävä on paljastaa ne päivätajunnan torjumat, karkeat tai kauniit yllykkeet, jotka elämän tanssia liehuttavat. Olisiko siis niin, että kalevalainen Pohjola on kollektiivisen "psyyken"maailma kaikessa kummallisuudessaan ja väkevyydessään? Sehän näyttäytyy ihmiselle usein kaaoksena, niin kauan kun hän hakee tähän kreisiltä tuntuvaan ilmestykseen järjestystä, omaa järjestystään..
Useissa kansanrunoissa tuodaan julki Louhen viisaus ja hänen taitonsa loveen lankeamisessa ja ihmisolentojen eheyttämisessä. Hän neuvoo ihmisiä ja kannustaa heitä urotekoihin. Mutta myös "rautahampaisuus" kuuluu olennaisesti Pohjan Akan määrityksiin. Hänellä on siis uhkaavana näyttäytyvä suu kuten Kalilla. Ehkä tämä liittyy siihen, että Kalin tavoin Louhenkin on oltava "syntisten silmissä" kauhistuttava, koska näin hän suojelee olemustaan universaalina Kantaäitinä. Kohtuna josta kaikki olevaiset tulevat. Hän on pimeys, transsi, astraalisuus ja samadhin esteetön kukoistus, sairauksien aiheuttaja ja niiden parantaja, maagi ja musta lintu.
Kalevala antaa ymmärtää, että Suomessa jumalattaret ja jumalat eivät hallinneet yhdessä, vaan olivat jumalkuninkuuksia omilla saarekkeillaan. Omasta voimastaan ja vallastaan juopuneiden - ja siten yhteistyökyvyttömien - patriarkkajumalien kannalta pohjoista Shambalaa hallitseva Lovetar oli vähintääkin arveluttava, jopa pelottava entiteetti. Väinö iskikin silmänsä nöyräisämpään ja itseään rutkasti nuorempaan Ainoon, jonka kuvan Lönnrot kirjoitti Kalevalaan oman aikansa ihannenaisen muottia mukaillen.
Aino säteilee siveellisyyttä, herkkyttä ja puhtautta. Kaikki herkullisia ominaisuuksia raiskata sellaisten maskuliinisten jumalien kannalta, jotka ovat hylänneet liittolaisuutensa ensimmäisen jumalattaren, kalevalaisen Kultaisen Naisen, kanssa ja vetäytyneet jumalille varsin tyypilliseen, oman kaikkivoipaisuutensa harhaan, jonka he manifestoivat skeptismillä, fallisella uholla ja materiaalisella laajenemisella. Suomalaismiehen myyttisellä perikuvalla, Väinämöisellä, onkin Lönnrotin Kalevalan mukaan kiistaton oikeus ottaa ja omistaa Aino välittämättä siitä mitä tyttö itse tahtoo. Näin Lönnrot omalta osaltaan legitimoi ja pyhitti perisuomalaisen sovinismin ja raiskauskulttuurin. Ainon hukuttautuminen - joka on muunnelma hirttäytyvästä tytöstä kertovista kansanrunoista - ei suuremmin Väinöä hetkauta; hän työntyy valitsemallaan tiellään eteenpäin ja on tänä päivänäkin suunnilleen samassa pisteessä, samassa nälässä, kuin Ainon järveen jätettyään. Ja mitä tekivätkään Kalevan tyttäret Ainon kuolemaan jälkeen? Riisuivat itsestään pyrkimykset jumalalliseen sulouteen ja lähtivät lutkamarssille.
Ainoa luontevammin Väinämöisen puolisoksi olisikin sopinut Pohjan Akka, mutta tätä aarrettahan Väiski ei lähtenyt Pohjolasta peräämään, vaan pelkästään Sampoa - tajuamatta, että ilman Akkaa Ukko ei saa Sampoa jauhamaan! Siten tämä suuri liitto arkkityyppisten toteemien välillä jää Lönnrotin kirjokantisessa tapahtumatta. Näin Sammon ryöstöepisodin esikuvallisuus onkin ominaisuudeltaan kirouksenkaltainen visio: Sampon hajoaminen pirstaleiksi oli viimeinen vaihe kalevalalaisten heimopäälliköiden ykseystajunnasta vieraantumisessa ja sen impulsoima perivoimien disharmonia on jatkunut kansallisessa mielenmaisemassa muinaisista päivistä historialliseen aikaan saakka.
Uhoilualttiista, omalle "naiseudelleen" sokeasta, yksikantaisesta ja itsetärkestä pukista - Väinöstä - on sorvattu suomalaisille esikuvallinen viisas, psykohistoriallinen alkupappi ja suomalaisuuden kulttuurikuningas. Hänen virsujensa painon alle on surutta poljettu matriarkaaisen kulttuurin ravintorikas kasvusto. Pohjolan mysteerinen, maagisiin tekoihin pystyvä Emäntä on leimattu pimeyden ruhtinattareksi ja syrjäytetty täysin kollektiivisen mielen dynamiikasta. Tämä kertoo siitä miten suunnattomasti suomalaiset ovat oppineet pelkäämään tietoisuuden laajentumista mekaanisen kokemisen tuolle puolen, samoin kuin myös tajunnan laajentumisen mahdollistamia maagisia kokemusasoja, joiden aktivoimisen yhdeksi metodiksi esimerkiksi Patanjalin Joogasutra (4.1.) mainitsee "lääkeyrttien käytön". Pohjolan naisellisella energialla pyöritetn mysteeriotemppelin olemassaolon kieltäminen tai sen arvon dumppaaminen ilmentää myös yhä jatkuvaa ylenkatsetta psykoaktiivisia luonnonesineitä kohtaan. Väinö ja pojat eivät yksin tilannetta tälläiseksi vääntäneet. Oman osansa ovat tehneet myös Kalevan tyttäret. Vähänlaisesti on heidän keskuudessaan nähty matriarkkoja, jotka olisivat viisaita kuin kuin käärmeet ja viattomia kuin kyyhkyset.
Kristinuskon poikajumalan olikin aikoinaan lysti jatkaa Väinämöisen jälkeen kansan paimentamista, Pohjan Äidin pimennossa pitämistä ja hänen tyttäriensä ja poikiensa raiskaamista. Perinteinen uskonnollinen ja kulttuurillinen kuvasto silvottiin - Lönnrotin Kalevala sinänsä on jo osa tätä väärennöstä - ja kerrottiin, että silppomisen seurauksena syntyneet verilammikot ovat syntien sovitustyön tehneen "jumalan pojan" verta. Väitettiin että Louhi ja Väinö ovat satua, mutta tämä uusi jumala, Jeesus Kristus, oli ollut oikeasti olemassa ihmisenä - ihmisen poikana joka halkaisi historian kahtia.
Itämaiset mytologiat ja uskonnot eivät ole tietenkään mikään korjaussarja vallitsevaan tilanteeseen. Louhen mieltäminen Kalina tai, yhtä hyvin, Väinämöisenä ajatteleminen Manuna, Alkuolentona, ovat lähinnä ajatusleikkiä, jonka avulla voi konkretisoida niitä laadullisuuksia, jotka suomalainen kulttuuri ja Kalevala ovat arkaaisesta, kalevalaisesta metafysiikasta ja magiasta vääristäneet ja kätkeneet. Enemmän jos nykytilanteessa vielä halutaan mennä metsään, niin lausutaan loru metsä on minun kirkkoni ja tepastellaan metsään. Tajuamatta - Luonto ei Opeta Henkistä Elämää ollenkaan, vain Luonnollista.- William Blake. Metsänväki ja metsän jumalat ovat arvaamattomia, ilkikurisia, hurjia entiteettejä, eivät esikuvallisia, transkendenttisia, itsetietoisia jumalolentoja, Kalin ja Shivan kaltaisia. Kaiken kanssa on tultava tutuksi pyrkimysten tietä kuljettaessa ja tajunnanlaajennuksen agendaa toteutettaessa, mutta on hyvä ottaa huomioon esimerkiksi se, että suomalaismetsiin eksyneet väinämöiset, tapiot ja lemminkäiset ovat surkeita oppaita: heidän taikansa ei ole täyttynyt, he eivät ole löytäneet tietä ulos, eivät ikinä lentäneet Aurinkoon.
Paramahamsa Ramakrishna
Kali on universaali suurjumalatar. Mutta tunnistetaanko hänet suomalaisessa mytologiassa? Onko Kalevalan naisissa rahtuakaan Kalia? Ja vielä lisäksi: onko Kalevalan reppanoissa "tietäjissä" hitustakaan Shiva-kvaliteettia?
Kalihan ei ole hirviö. Ma Kalin habitus on hurja, koska hänen jobinaan on pelottelella demonisia voimia ja niitata matalaksi universaali tietämättömyys. Yhdessä kädessä Kalilla on tietoisuutta edustava miekka ja toisessa ihmisen pää. Tämä tarkoittaa sitä, että "ego" pitää leikata pois jumalallisella tietoisuudella. Kolmas käsi on pelottomuuden mudrassa ja neljäs, avoin käsi sanoo Äidin palvojille: Älkää peljätkö!
Ikihedelmällinen Kali on yhtä aikaa kosminen äiti ja eroottisen kukoistuksen kuningatar. Jumalainen lumoojatar, rakastajatar, synnyttäjä ja syöjätär. Hän siunaa ne, jotka nousevat korkealle seksuaalisten aaltojen harjalla, mutta katkaisee kaulat heiltä, jotka takertuvat intohimojen, perverssioiden ja muiden hermostollisten harhojen verkkoon.
Kali on keskuskarakteeri jumalatar-combolle, johon hänen lisäkseen kuuluu yhdeksän muuta naisjumaluutta (mahavidya´a). He ovat ns. "ei-esikuvallisia" jumalia. Mahavidyat eivät siis noudata niitä sosiaalisia normeja ja ihanteita, jotka on perinteisesti liitetty esim. suurjumalatar Sitaan. Hän on hartaan ja hiljaisen, jumalpuolisonsa palvontaan omistautuneen naisen transkendenttinen hologrammi. Neitsyt Mariasta saattaa omata yhteneväisiä piirteitä Sitan kanssa. Sen sijaan Kalin mahavidya-sihteerikköjen kaltaisia pyhyyksiä kristinoppi ei ole omakseen ottanut.
Yksi Mahavidya-ryhmän jäsenistä on nimeltään Dhumavati. Hän on lesken asuun pukeutunut, vihainen, isokokoinen, harvahampainen eukko, jonka sanotaan soittavan rumpua ja kelloja pelottavia soundeja synnyttäen. Yhden myytin mukaan hän on syntyisin jumalatar Satista ja syntymätarina on seuraavanlainen: Satille tuli kerran Himalayan harjalla Shivan kanssa istuessaan nälkä ja hän pyysi saada ruokaa syödäkseen, mutta Shiva kieltäytyi sitä antamasta, jolloin Sati tokaisi: "Siinä tapauksessa minä syön sinut". Näin myös tapahtui, mutta Shivan nostaman äläkän takia Sati päästi Mahadevan ulos vatsastaan, jonka jälkeen Shiva kirosi hänet ja komensi vaimonsa sonnustautumaan lesken pukimiin.
Dhumavatin, harvahampaisen ja karskin Alku-Akan piirteet muistuttavat Pohjolan emännän karakteeria Kalevalassa. Varsinkin kun niihin yhdistetään muiden mahavidya-feminiinien ominaisuudet, jotka yhteen koottuina ovat Kali itse täydessä loistossaan.
Louhi - jota muuten joissakin kansanrunoissa kuvataan mustaksi - hallitsee pimeää pohjolaa, maagista Aluetta, jonne aurinko vaipuu sen saapuessa ratansa pohjalle. Kalin yksi tärkeä tehtävä on paljastaa ne päivätajunnan torjumat, karkeat tai kauniit yllykkeet, jotka elämän tanssia liehuttavat. Olisiko siis niin, että kalevalainen Pohjola on kollektiivisen "psyyken"maailma kaikessa kummallisuudessaan ja väkevyydessään? Sehän näyttäytyy ihmiselle usein kaaoksena, niin kauan kun hän hakee tähän kreisiltä tuntuvaan ilmestykseen järjestystä, omaa järjestystään..
Useissa kansanrunoissa tuodaan julki Louhen viisaus ja hänen taitonsa loveen lankeamisessa ja ihmisolentojen eheyttämisessä. Hän neuvoo ihmisiä ja kannustaa heitä urotekoihin. Mutta myös "rautahampaisuus" kuuluu olennaisesti Pohjan Akan määrityksiin. Hänellä on siis uhkaavana näyttäytyvä suu kuten Kalilla. Ehkä tämä liittyy siihen, että Kalin tavoin Louhenkin on oltava "syntisten silmissä" kauhistuttava, koska näin hän suojelee olemustaan universaalina Kantaäitinä. Kohtuna josta kaikki olevaiset tulevat. Hän on pimeys, transsi, astraalisuus ja samadhin esteetön kukoistus, sairauksien aiheuttaja ja niiden parantaja, maagi ja musta lintu.
Kalevala antaa ymmärtää, että Suomessa jumalattaret ja jumalat eivät hallinneet yhdessä, vaan olivat jumalkuninkuuksia omilla saarekkeillaan. Omasta voimastaan ja vallastaan juopuneiden - ja siten yhteistyökyvyttömien - patriarkkajumalien kannalta pohjoista Shambalaa hallitseva Lovetar oli vähintääkin arveluttava, jopa pelottava entiteetti. Väinö iskikin silmänsä nöyräisämpään ja itseään rutkasti nuorempaan Ainoon, jonka kuvan Lönnrot kirjoitti Kalevalaan oman aikansa ihannenaisen muottia mukaillen.
Aino säteilee siveellisyyttä, herkkyttä ja puhtautta. Kaikki herkullisia ominaisuuksia raiskata sellaisten maskuliinisten jumalien kannalta, jotka ovat hylänneet liittolaisuutensa ensimmäisen jumalattaren, kalevalaisen Kultaisen Naisen, kanssa ja vetäytyneet jumalille varsin tyypilliseen, oman kaikkivoipaisuutensa harhaan, jonka he manifestoivat skeptismillä, fallisella uholla ja materiaalisella laajenemisella. Suomalaismiehen myyttisellä perikuvalla, Väinämöisellä, onkin Lönnrotin Kalevalan mukaan kiistaton oikeus ottaa ja omistaa Aino välittämättä siitä mitä tyttö itse tahtoo. Näin Lönnrot omalta osaltaan legitimoi ja pyhitti perisuomalaisen sovinismin ja raiskauskulttuurin. Ainon hukuttautuminen - joka on muunnelma hirttäytyvästä tytöstä kertovista kansanrunoista - ei suuremmin Väinöä hetkauta; hän työntyy valitsemallaan tiellään eteenpäin ja on tänä päivänäkin suunnilleen samassa pisteessä, samassa nälässä, kuin Ainon järveen jätettyään. Ja mitä tekivätkään Kalevan tyttäret Ainon kuolemaan jälkeen? Riisuivat itsestään pyrkimykset jumalalliseen sulouteen ja lähtivät lutkamarssille.
Ainoa luontevammin Väinämöisen puolisoksi olisikin sopinut Pohjan Akka, mutta tätä aarrettahan Väiski ei lähtenyt Pohjolasta peräämään, vaan pelkästään Sampoa - tajuamatta, että ilman Akkaa Ukko ei saa Sampoa jauhamaan! Siten tämä suuri liitto arkkityyppisten toteemien välillä jää Lönnrotin kirjokantisessa tapahtumatta. Näin Sammon ryöstöepisodin esikuvallisuus onkin ominaisuudeltaan kirouksenkaltainen visio: Sampon hajoaminen pirstaleiksi oli viimeinen vaihe kalevalalaisten heimopäälliköiden ykseystajunnasta vieraantumisessa ja sen impulsoima perivoimien disharmonia on jatkunut kansallisessa mielenmaisemassa muinaisista päivistä historialliseen aikaan saakka.
Uhoilualttiista, omalle "naiseudelleen" sokeasta, yksikantaisesta ja itsetärkestä pukista - Väinöstä - on sorvattu suomalaisille esikuvallinen viisas, psykohistoriallinen alkupappi ja suomalaisuuden kulttuurikuningas. Hänen virsujensa painon alle on surutta poljettu matriarkaaisen kulttuurin ravintorikas kasvusto. Pohjolan mysteerinen, maagisiin tekoihin pystyvä Emäntä on leimattu pimeyden ruhtinattareksi ja syrjäytetty täysin kollektiivisen mielen dynamiikasta. Tämä kertoo siitä miten suunnattomasti suomalaiset ovat oppineet pelkäämään tietoisuuden laajentumista mekaanisen kokemisen tuolle puolen, samoin kuin myös tajunnan laajentumisen mahdollistamia maagisia kokemusasoja, joiden aktivoimisen yhdeksi metodiksi esimerkiksi Patanjalin Joogasutra (4.1.) mainitsee "lääkeyrttien käytön". Pohjolan naisellisella energialla pyöritetn mysteeriotemppelin olemassaolon kieltäminen tai sen arvon dumppaaminen ilmentää myös yhä jatkuvaa ylenkatsetta psykoaktiivisia luonnonesineitä kohtaan. Väinö ja pojat eivät yksin tilannetta tälläiseksi vääntäneet. Oman osansa ovat tehneet myös Kalevan tyttäret. Vähänlaisesti on heidän keskuudessaan nähty matriarkkoja, jotka olisivat viisaita kuin kuin käärmeet ja viattomia kuin kyyhkyset.
Kristinuskon poikajumalan olikin aikoinaan lysti jatkaa Väinämöisen jälkeen kansan paimentamista, Pohjan Äidin pimennossa pitämistä ja hänen tyttäriensä ja poikiensa raiskaamista. Perinteinen uskonnollinen ja kulttuurillinen kuvasto silvottiin - Lönnrotin Kalevala sinänsä on jo osa tätä väärennöstä - ja kerrottiin, että silppomisen seurauksena syntyneet verilammikot ovat syntien sovitustyön tehneen "jumalan pojan" verta. Väitettiin että Louhi ja Väinö ovat satua, mutta tämä uusi jumala, Jeesus Kristus, oli ollut oikeasti olemassa ihmisenä - ihmisen poikana joka halkaisi historian kahtia.
Itämaiset mytologiat ja uskonnot eivät ole tietenkään mikään korjaussarja vallitsevaan tilanteeseen. Louhen mieltäminen Kalina tai, yhtä hyvin, Väinämöisenä ajatteleminen Manuna, Alkuolentona, ovat lähinnä ajatusleikkiä, jonka avulla voi konkretisoida niitä laadullisuuksia, jotka suomalainen kulttuuri ja Kalevala ovat arkaaisesta, kalevalaisesta metafysiikasta ja magiasta vääristäneet ja kätkeneet. Enemmän jos nykytilanteessa vielä halutaan mennä metsään, niin lausutaan loru metsä on minun kirkkoni ja tepastellaan metsään. Tajuamatta - Luonto ei Opeta Henkistä Elämää ollenkaan, vain Luonnollista.- William Blake. Metsänväki ja metsän jumalat ovat arvaamattomia, ilkikurisia, hurjia entiteettejä, eivät esikuvallisia, transkendenttisia, itsetietoisia jumalolentoja, Kalin ja Shivan kaltaisia. Kaiken kanssa on tultava tutuksi pyrkimysten tietä kuljettaessa ja tajunnanlaajennuksen agendaa toteutettaessa, mutta on hyvä ottaa huomioon esimerkiksi se, että suomalaismetsiin eksyneet väinämöiset, tapiot ja lemminkäiset ovat surkeita oppaita: heidän taikansa ei ole täyttynyt, he eivät ole löytäneet tietä ulos, eivät ikinä lentäneet Aurinkoon.
No comments:
Post a Comment
Note: Only a member of this blog may post a comment.