Siinä missä Sigmund Freud nimesi seksuaalisuuden ihmisen toimintoja ohjaavaksi voimaksi, uskoi hänen työtoverinsa Carl Gustav Jung kollektiivisen alitajunnan olemassaoloon ja ajatteli siellä ajelehtivien myyttien ja symbolien vaikuttavan ratkaisevasti meidän eloomme. Suunnilleen kaikki inhimillinen toiminta palautuu Jungin mukaan universaaleihin typologioihin, tiettyjä peruskokemuksia ilmentäviin arkkityyppeihin: "Kollektiivinen tiedostamaton on kaikkien rotuerojen ulkopuolella olevan aivorakenteellisen identiteetin ilmaisu ... Puhtaasti psykologisesti ottaen on kysymys yhteisistä mielikuvituksen (imaginaation) ja toiminnan vaistoista."
Arkkityypeistä esimerkkinä mainittakoon Sankari. Hän on oman elinpiirinsä voimakkain jäsen tai oman, kehittyneen, yksilöllisyytensä vuoksi esikuvallinen olento, joka raivaa tietä, peittoaa viholliset, voittaa omakseen kuninkaan tyttären ja puoli valtakuntaa tai tekee aluevaltauksia henkisessä mielessä. Tätä arkkityyppiä käsittelee mytologi Joseph Campbell kuulussa teoksessaan Sankarin tuhannet kasvot. Se tulkitsee sankarimyytin jungilaisittain ihmisen individualisoitumisen, "itsen/minuuden" löytämisen, narratiivina. Campbell sitoo henkisen uudestisyntymisen tiukasti kulttuurillisiin ja yhteiskunnallisiin kytköksiin - "[...] minä on ristiinnaulittava ja nousee ylös, jonka kuvana yhteiskunta on uudistettava" - ja tekee samalla vähämerkityksellisiksi kaikki meitä ympäröivät, ei-inhimilliset maailmat ja entiteetit: "Ratkaisevana mysteerinä eivät nyt ole eläinten eikä kasvien maailma, eivät liioin taivaankappaleiden ihmeet, vaan ihminen itse."
Vaikka Jungin teoria kollektiivisen voimamaailman universaalista läsnäolosta onkin akateemisissa piireissä kiistanalainen - mikäpä teoria ei olisi - on se syvällinen ja kiehtova, ja siinä on sellaista, järjellisiin johtopäätöksiin nojautuvaa kantavuutta, jonka ansiosta esimerkiksi sekulaarihumanistit ja akateemiset rajatietomyönteiset voivat vedota Jungiin ilman, että heitä pidetään täysin löylyn lyöminä. Sillä onhan aivan toisen tason asia uskoa jumaliin ja henkiin, kuin uskoa Jungiin, joka kiisti mytologioiden, jumalmahtien ja luonnonhenkien historiallis-konkreettisen olemassaolon ja typisti kuvaukset Buddhan kaltaisten heppujen transkendenttisistä tiloista symbolistiksisi kaanoneiksi.
Paljolti Jungin ansiosta on opittu ajattelemaan, että kaikkien maailmojen kansojen elämää ohjaavat yhteiset, mytologiset kantahahmot tuhansiin eri kasvoihin naamioituneina. "Sama pelastus ilmoitetaan monenlaisten vertauskuvien avulla", kuuluu Joseph Campbellin laiskasti ajateltu päätelmä, joka on linjassa nykyaikaisen uus-henkisyyden ideologian kanssa. Yhtä hyvin voitaisiin todeta, että erilaisten vertauskuvien avulla ilmoitetaan ihmisille erilainen "pelastus". Vanhassa testamentissa profeetta Miika näkee mytologisen diversiteetin toteutumisen siten, että "aikojen lopussa" maailman kansat "istuvat kukin oman viinipuunsa ja viikunapuunsa alla kenenkään peljättämättä" - koska silloin on saavutettu universaali rauhantila toisistaan poikkeavien pelastus-skenaarioiden välillä: "kaikki kansat vaeltavat jumalansa nimessä kukin", sanoo Miika. Siitäkin huolimatta, että jotkut jumalat muistuttavat toisiaan ovat ne uniikkeja yksilöitä.
Jungin ja Campbellin analysoimat tarut voivat olla mielikuvituksen leikkiä ja universaalia mielen kuvitusta, mutta tyhjästä mytologiset mielikuvitteet eivät ole syntyeet. Uskon ufo-entusiasti Erich von Dänikenin olevan oikeilla jäljillä väittäessään, että "myytit ovat vanhimpia meille periytyneitä selontekoja ihmiskunnan historiasta". Suuret jumaltarut, sadut ja fantasiat on kerran jollain tavalla näytelty maan päällä - ja ne toistuvat lakkaamatta rinnakkaismaailmoissa. Jung ei ottanut tätä mahdollisuutta huomioon, niin kuin ei sitäkään, että yksilöllisen ja kollektiivisen alitajunnan lisäksi on tuntematon määrä tietoisuuden "kerroksia" ja ulottuvaisuuksia, joiden pinta-alaa ei voi rajata meidän tajuntamme mittakaavan mukaan ja joissa näkyviin tulevat entiteetit eivät välttämättä ole arkkityyppisiä kantahahmoja, vaan jotain, meidän kannaltamme, täysin uutta.
Maailmankaikkeuden ylipersonaalliset luojajumaluudet elävät niin etäisissä avaruuksissa, että uskonnot ja mytologiatkaan eivät tiedä heistä juuri mitään. He eivät ole kiinnostuneita meistä; jos haluamme tutustua näihin isoihin palloihin, meidän on oltava kiinnostuneita heistä ja hakeuduttava tavalla toisella avaruuden tutkimattomille korpimaille. Kaikkein lähimpänä elinpiiriämme ovat demonit, luonnonhenget, astraalijengi, puolijumalien porukka ja kaikki muu, hyvinkin erikoislaatuinen ja omalakinen, näkymätön "väki". Päinvastoin kuin he, kosmisia voimia henkilöittävät pyhät Supertajunnat - shivat, atomisydänäidit ja elohimit - eivät pääse läpi fysikaaliseen todellisuuteen: kontaktointi Superjumaluuden kanssa on mahdollista vain sen omassa todellisuudessa. Tämä tapahtuu ennemminkin sinkoamalla tietoisuus ulos psyykeestä kuin "napsauttamalla virta pois arkitietoisuudesta", joka oli Jungin keino vajota transsiin ja nähdä uskonollisia näkyjä. Mutta Jungin elämäänhän ei kuulunutkaan opiskelua joogapiirin esoteerisessa looshissa, vaan sitä vastoin runsaasti kontaktointia mielenterveysongelmaisen ihmisten kanssa psykiatrin oninaisuudessa. Siten on ymmärrettävää, että Jungin premissit ja pyrkimykset eivät ole yhteneväiset, eivät edes yhteismitallisia, joogan ja tantran avaaman kehitystien kanssa. Yksi optio tällä tiellä on se, että henkisen metamorfoosin läpikäyneestä joogista tulee Shivan silmät maailmaan.
Monissa mystisissä kulteissa valaistumiseen liittyy palvonnan kohteena olevan jumaluuden ominaisuuksien omaksuminen tulemalla yhdeksi kyseisen jumalan kanssa. Siten onkin kiintoisa tämä Jungin huomio: "Muutamat vanhat jumalat ovat kehittyneet tunnetusti astrologian kautta pelkiksi ominaisuuksiksi (materiaalinen, joviaalinen, saturninen, eroottinen, lunaarinen jne.)." Lauseella on yhteys Jungin käsitykseen jumalista kollektiivisten ihanteiden energiatihentyminä, joiden elinkaareen ja asemaan historialliset ja yhteiskunnalliset olosuhteet vaikuttavat. Ja epäilemättä onkin niin, että monien jumaluuksien olemassaolo on ainakin osittain ihmisten uskosta ja heidän luovuttamastaan spirituaalista ravinnosta riippuvainen, mutta kyllähän kaikki jumalmahdit aikanaan kaatuvat välittämättä siitä ovatko ihmiset heidät omakseen ottaneet. Tosin ilmeisesti useampi kuin yksi jumala kuvittelee olevansa kuolematon...
Jung kytki teorioihinsa kollektiivisesta piilotajunnasta myös alkemian, joka kiinnosti häntä vuosikausia yli kaiken. Jung näki alkemian kuvauksena ihmisen sisäisistä prosesseista, jotka symbolisesti esittävät psyyken kehittymisen täydellisyyteen ja eheytymiseen. Tätä tulkintaa voisi sanoa alkemian latistamiseksi( tai, heh, "kulttuurilliseksi omimiseksi"), sillä - vaikka alkemistinen työ liittykin psyyken kehittymiseen - alkemia oli (on) ennen kaikkea elementaariseen tason tutkimuksiin erikoistunutta, maagisen Suuren Työn tekemistä.
Eurooppalaisen alkemian harjoittajat ovat esitelleet Suurta Työtä kirjallisissa lähteissä lähinnä symbolisesti paljastamatta niitä konkreettisia toimia, joita alkemistit harjoittivat päämääriensä saavuttamiseksi. Sen sijaan intialaiseen alkemiaan - jolla on yhteyksiä shamanismiin, tantraan ja joogaan - liittyvissä teksteissä on hyvinkin tarkkaan kerrottu alkemian harjoittamisesta. Siihen on liittynyt esoteerisia rituaaleja ja joogisia harjoituksia ja elohopean ja muiden maagisiksi miellettyjen ainesten ottamista. Vanha intialainen teksti Khecari Vidyā of Ādinātha vakuuttaa elohopean käytön olevan tie kuolemattomuuteen:
Having risen at daybreak, one should eat a decoction of mercury, the sap of the silk-cotton tree, and sulfur, [blended] together with the three sweets [honey, sugar, and butter]. In the space of six months, one becomes unaging and immortal.
Omakohtaisia kokemuksiaan tajunnan laajennuksesta Jung esittelee teoksessa The Red Book. Tässä Jungin itsensä kuvittamassa kirjassa hän kuvaa vaelteluaan uskonnollisesti latautuneiden unien ja näkyjen maailmoissa ja kertoo kolmen karakteerin - vanhan miehen, nuoren tytön ja käärmeen - murtautumisesta hänen mieleensä kollektiivisesta alitajunnasta. Vierailut mielen maagisessa teatterissa hämmensivät Jungia suuresti ja saivat hänet tuntemaan kauhua, pyhyyttä ja iloa.
Ehkä kirjan kuvausten kaltainen, väkevän, sielullisen draaman muodossa tapahtuva hengellinen itsetutkiskelu on juuri sitä, mitä Jung tarkoitti kirjoittaessaan minuuden ja sielun puhdistumisesta. Metodia voisi sanoa LSD-matkaksi ilman LSD:tä. Psykedeelisissä tiloissahan on monille ihmisille tapahtunut merkittäviä henkisiä läpimurtoja heidän eläytyessään mytologisiin draamoihin ja kohdatessaan Jungin tavoin "sieluoppaita". Mutta onko tämä yleispätevä, välttämätön tai edes suositeltava metodi arkkityyppien ja voimakuvien tietoiseen hyödyntämiseen elämässä? Jospa "oman myytin" löytäminen (josta Jung oli omalta kohdaltaan huolissaan) ei olekaan kompleksisen psykodraaman lopputulema, vaan yhtä aikaa intensiivistä ja pakotonta muinaisiin malleihin eläytymistä, joka vie vaaran ja puhtauden tunnistamiseen elämässä ikiaikaisilla kriteereillä...
Punaisessa kirjassa Jungin näkyjä ja niihin liittyviä pohdintoja ympäröi (keskiaisen) kristillisyyden mielenmaisema. Jung pitikin kristillisyyttä eurooppalaisuuden henkisenä ja psyykkisenä tehdasasetuksena ja hänen suuri, henkilökohtainen missionsa oli löytää sovitus (kristillisen) mystisen irrationaalisuuden ja (länsimaisen) rationaalisuuden kesken. Kristinuskon myytteihin syväsukelluksen tehnyt Rudolf Steiner oli ollut ennen Jungia samalla asialla muotouttaessaan omaa, henkistä itsekasvatusjärjestelmäänsä, antroposofiaa, johon sisältyy Jungin näkemykselle sukua oleva käsitys ajattelusta ihmisen korkeimpana taitona ja länsimaisen mielenlaadun erilaisuuden korostaminen suhteessa afrikkalaiseen ja aasialaiseen sielunvireeseen.
Jung ei arvostanut Steineria, vaan väitti - aiheettomasti, vähintäänkin liioitellen - että Steinerin kirjoista löytyvät ideat ovat löydettävissä "intialaisista lähteistä". Hän myös arvosteli Steinerin päätelmiä todisteiden puutteesta, joka on Jungin omien teorioiden todistettavuutta ajatellen huvittava heitto. Ehkä kyse oli kateudesta, sillä - oltakoon antroposofiasta sinänsä mitä mieltä tahansa - Steiner päihitti Jungin vähintäänkin kahdella saralla. Hän pystyi vankkaan, klassiseen saksalaiseen luonnonfilosofiaan ja idealismiin liittyvään, filosofiseen ajatteluun (josta kirja Vapauden filosofia on kirkkain todiste) syvällisillä, metafyysisillä olettamuksilla terästettynä ja käsittelemään mytologisia visioita ja muuntuneita tajunnantiloja ilman Jungin ajattelua rajannutta, psykiatrista asennetta.
Jungin mielestä alkemistiseen esoteriaan luottaminen ja maagisten kykyjen tavoitteleminen on täysin typerää ja turhaa touhua. Joogaa hän piti länsimaalaiselle ihmiselle ei-suositeltavana, jopa vaarallisena harjoitteena ja suhtautui kielteisesti psykedeelisten aineiden hyödyntämiseen tajunnan laajentamisessa. Jung oli siis, ei spirituaalisen materialismin, vaan materialistisen spirituaalisuuden edustaja. Hän antoi ymmärtää ymmärtävänsä mystiikkaa, vaikka tosiasiallisesti teki kaikkensa poistaakseen siitä kaiken autenttisen mystisyyden; joogasta, alkemiasta ja muista vastaavista aiheista tutkielmia tehdessään hän ylikirjoitti niihin sisältyvät esoteeriset yhtälöt psykologisella jargonilla. Jungia voitaisiinkin pitää yhden hänen itse määrittelemänsä arkkityypin, Tricksterin, avatarina. Trickster on usein keppostelija ja huijari, mutta hänellä on yllättäviä ja merkittäviä, vallitsevan ylittäviä ehdotuksia ja väitteitä esityslistallaan.
Arkkityypeistä esimerkkinä mainittakoon Sankari. Hän on oman elinpiirinsä voimakkain jäsen tai oman, kehittyneen, yksilöllisyytensä vuoksi esikuvallinen olento, joka raivaa tietä, peittoaa viholliset, voittaa omakseen kuninkaan tyttären ja puoli valtakuntaa tai tekee aluevaltauksia henkisessä mielessä. Tätä arkkityyppiä käsittelee mytologi Joseph Campbell kuulussa teoksessaan Sankarin tuhannet kasvot. Se tulkitsee sankarimyytin jungilaisittain ihmisen individualisoitumisen, "itsen/minuuden" löytämisen, narratiivina. Campbell sitoo henkisen uudestisyntymisen tiukasti kulttuurillisiin ja yhteiskunnallisiin kytköksiin - "[...] minä on ristiinnaulittava ja nousee ylös, jonka kuvana yhteiskunta on uudistettava" - ja tekee samalla vähämerkityksellisiksi kaikki meitä ympäröivät, ei-inhimilliset maailmat ja entiteetit: "Ratkaisevana mysteerinä eivät nyt ole eläinten eikä kasvien maailma, eivät liioin taivaankappaleiden ihmeet, vaan ihminen itse."
Vaikka Jungin teoria kollektiivisen voimamaailman universaalista läsnäolosta onkin akateemisissa piireissä kiistanalainen - mikäpä teoria ei olisi - on se syvällinen ja kiehtova, ja siinä on sellaista, järjellisiin johtopäätöksiin nojautuvaa kantavuutta, jonka ansiosta esimerkiksi sekulaarihumanistit ja akateemiset rajatietomyönteiset voivat vedota Jungiin ilman, että heitä pidetään täysin löylyn lyöminä. Sillä onhan aivan toisen tason asia uskoa jumaliin ja henkiin, kuin uskoa Jungiin, joka kiisti mytologioiden, jumalmahtien ja luonnonhenkien historiallis-konkreettisen olemassaolon ja typisti kuvaukset Buddhan kaltaisten heppujen transkendenttisistä tiloista symbolistiksisi kaanoneiksi.
Paljolti Jungin ansiosta on opittu ajattelemaan, että kaikkien maailmojen kansojen elämää ohjaavat yhteiset, mytologiset kantahahmot tuhansiin eri kasvoihin naamioituneina. "Sama pelastus ilmoitetaan monenlaisten vertauskuvien avulla", kuuluu Joseph Campbellin laiskasti ajateltu päätelmä, joka on linjassa nykyaikaisen uus-henkisyyden ideologian kanssa. Yhtä hyvin voitaisiin todeta, että erilaisten vertauskuvien avulla ilmoitetaan ihmisille erilainen "pelastus". Vanhassa testamentissa profeetta Miika näkee mytologisen diversiteetin toteutumisen siten, että "aikojen lopussa" maailman kansat "istuvat kukin oman viinipuunsa ja viikunapuunsa alla kenenkään peljättämättä" - koska silloin on saavutettu universaali rauhantila toisistaan poikkeavien pelastus-skenaarioiden välillä: "kaikki kansat vaeltavat jumalansa nimessä kukin", sanoo Miika. Siitäkin huolimatta, että jotkut jumalat muistuttavat toisiaan ovat ne uniikkeja yksilöitä.
Maailmankaikkeuden ylipersonaalliset luojajumaluudet elävät niin etäisissä avaruuksissa, että uskonnot ja mytologiatkaan eivät tiedä heistä juuri mitään. He eivät ole kiinnostuneita meistä; jos haluamme tutustua näihin isoihin palloihin, meidän on oltava kiinnostuneita heistä ja hakeuduttava tavalla toisella avaruuden tutkimattomille korpimaille. Kaikkein lähimpänä elinpiiriämme ovat demonit, luonnonhenget, astraalijengi, puolijumalien porukka ja kaikki muu, hyvinkin erikoislaatuinen ja omalakinen, näkymätön "väki". Päinvastoin kuin he, kosmisia voimia henkilöittävät pyhät Supertajunnat - shivat, atomisydänäidit ja elohimit - eivät pääse läpi fysikaaliseen todellisuuteen: kontaktointi Superjumaluuden kanssa on mahdollista vain sen omassa todellisuudessa. Tämä tapahtuu ennemminkin sinkoamalla tietoisuus ulos psyykeestä kuin "napsauttamalla virta pois arkitietoisuudesta", joka oli Jungin keino vajota transsiin ja nähdä uskonollisia näkyjä. Mutta Jungin elämäänhän ei kuulunutkaan opiskelua joogapiirin esoteerisessa looshissa, vaan sitä vastoin runsaasti kontaktointia mielenterveysongelmaisen ihmisten kanssa psykiatrin oninaisuudessa. Siten on ymmärrettävää, että Jungin premissit ja pyrkimykset eivät ole yhteneväiset, eivät edes yhteismitallisia, joogan ja tantran avaaman kehitystien kanssa. Yksi optio tällä tiellä on se, että henkisen metamorfoosin läpikäyneestä joogista tulee Shivan silmät maailmaan.
Monissa mystisissä kulteissa valaistumiseen liittyy palvonnan kohteena olevan jumaluuden ominaisuuksien omaksuminen tulemalla yhdeksi kyseisen jumalan kanssa. Siten onkin kiintoisa tämä Jungin huomio: "Muutamat vanhat jumalat ovat kehittyneet tunnetusti astrologian kautta pelkiksi ominaisuuksiksi (materiaalinen, joviaalinen, saturninen, eroottinen, lunaarinen jne.)." Lauseella on yhteys Jungin käsitykseen jumalista kollektiivisten ihanteiden energiatihentyminä, joiden elinkaareen ja asemaan historialliset ja yhteiskunnalliset olosuhteet vaikuttavat. Ja epäilemättä onkin niin, että monien jumaluuksien olemassaolo on ainakin osittain ihmisten uskosta ja heidän luovuttamastaan spirituaalista ravinnosta riippuvainen, mutta kyllähän kaikki jumalmahdit aikanaan kaatuvat välittämättä siitä ovatko ihmiset heidät omakseen ottaneet. Tosin ilmeisesti useampi kuin yksi jumala kuvittelee olevansa kuolematon...
Jung kytki teorioihinsa kollektiivisesta piilotajunnasta myös alkemian, joka kiinnosti häntä vuosikausia yli kaiken. Jung näki alkemian kuvauksena ihmisen sisäisistä prosesseista, jotka symbolisesti esittävät psyyken kehittymisen täydellisyyteen ja eheytymiseen. Tätä tulkintaa voisi sanoa alkemian latistamiseksi( tai, heh, "kulttuurilliseksi omimiseksi"), sillä - vaikka alkemistinen työ liittykin psyyken kehittymiseen - alkemia oli (on) ennen kaikkea elementaariseen tason tutkimuksiin erikoistunutta, maagisen Suuren Työn tekemistä. Eurooppalaisen alkemian harjoittajat ovat esitelleet Suurta Työtä kirjallisissa lähteissä lähinnä symbolisesti paljastamatta niitä konkreettisia toimia, joita alkemistit harjoittivat päämääriensä saavuttamiseksi. Sen sijaan intialaiseen alkemiaan - jolla on yhteyksiä shamanismiin, tantraan ja joogaan - liittyvissä teksteissä on hyvinkin tarkkaan kerrottu alkemian harjoittamisesta. Siihen on liittynyt esoteerisia rituaaleja ja joogisia harjoituksia ja elohopean ja muiden maagisiksi miellettyjen ainesten ottamista. Vanha intialainen teksti Khecari Vidyā of Ādinātha vakuuttaa elohopean käytön olevan tie kuolemattomuuteen:
Having risen at daybreak, one should eat a decoction of mercury, the sap of the silk-cotton tree, and sulfur, [blended] together with the three sweets [honey, sugar, and butter]. In the space of six months, one becomes unaging and immortal.
Omakohtaisia kokemuksiaan tajunnan laajennuksesta Jung esittelee teoksessa The Red Book. Tässä Jungin itsensä kuvittamassa kirjassa hän kuvaa vaelteluaan uskonnollisesti latautuneiden unien ja näkyjen maailmoissa ja kertoo kolmen karakteerin - vanhan miehen, nuoren tytön ja käärmeen - murtautumisesta hänen mieleensä kollektiivisesta alitajunnasta. Vierailut mielen maagisessa teatterissa hämmensivät Jungia suuresti ja saivat hänet tuntemaan kauhua, pyhyyttä ja iloa.
Ehkä kirjan kuvausten kaltainen, väkevän, sielullisen draaman muodossa tapahtuva hengellinen itsetutkiskelu on juuri sitä, mitä Jung tarkoitti kirjoittaessaan minuuden ja sielun puhdistumisesta. Metodia voisi sanoa LSD-matkaksi ilman LSD:tä. Psykedeelisissä tiloissahan on monille ihmisille tapahtunut merkittäviä henkisiä läpimurtoja heidän eläytyessään mytologisiin draamoihin ja kohdatessaan Jungin tavoin "sieluoppaita". Mutta onko tämä yleispätevä, välttämätön tai edes suositeltava metodi arkkityyppien ja voimakuvien tietoiseen hyödyntämiseen elämässä? Jospa "oman myytin" löytäminen (josta Jung oli omalta kohdaltaan huolissaan) ei olekaan kompleksisen psykodraaman lopputulema, vaan yhtä aikaa intensiivistä ja pakotonta muinaisiin malleihin eläytymistä, joka vie vaaran ja puhtauden tunnistamiseen elämässä ikiaikaisilla kriteereillä...
Punaisessa kirjassa Jungin näkyjä ja niihin liittyviä pohdintoja ympäröi (keskiaisen) kristillisyyden mielenmaisema. Jung pitikin kristillisyyttä eurooppalaisuuden henkisenä ja psyykkisenä tehdasasetuksena ja hänen suuri, henkilökohtainen missionsa oli löytää sovitus (kristillisen) mystisen irrationaalisuuden ja (länsimaisen) rationaalisuuden kesken. Kristinuskon myytteihin syväsukelluksen tehnyt Rudolf Steiner oli ollut ennen Jungia samalla asialla muotouttaessaan omaa, henkistä itsekasvatusjärjestelmäänsä, antroposofiaa, johon sisältyy Jungin näkemykselle sukua oleva käsitys ajattelusta ihmisen korkeimpana taitona ja länsimaisen mielenlaadun erilaisuuden korostaminen suhteessa afrikkalaiseen ja aasialaiseen sielunvireeseen.
Jung ei arvostanut Steineria, vaan väitti - aiheettomasti, vähintäänkin liioitellen - että Steinerin kirjoista löytyvät ideat ovat löydettävissä "intialaisista lähteistä". Hän myös arvosteli Steinerin päätelmiä todisteiden puutteesta, joka on Jungin omien teorioiden todistettavuutta ajatellen huvittava heitto. Ehkä kyse oli kateudesta, sillä - oltakoon antroposofiasta sinänsä mitä mieltä tahansa - Steiner päihitti Jungin vähintäänkin kahdella saralla. Hän pystyi vankkaan, klassiseen saksalaiseen luonnonfilosofiaan ja idealismiin liittyvään, filosofiseen ajatteluun (josta kirja Vapauden filosofia on kirkkain todiste) syvällisillä, metafyysisillä olettamuksilla terästettynä ja käsittelemään mytologisia visioita ja muuntuneita tajunnantiloja ilman Jungin ajattelua rajannutta, psykiatrista asennetta.
Jungin mielestä alkemistiseen esoteriaan luottaminen ja maagisten kykyjen tavoitteleminen on täysin typerää ja turhaa touhua. Joogaa hän piti länsimaalaiselle ihmiselle ei-suositeltavana, jopa vaarallisena harjoitteena ja suhtautui kielteisesti psykedeelisten aineiden hyödyntämiseen tajunnan laajentamisessa. Jung oli siis, ei spirituaalisen materialismin, vaan materialistisen spirituaalisuuden edustaja. Hän antoi ymmärtää ymmärtävänsä mystiikkaa, vaikka tosiasiallisesti teki kaikkensa poistaakseen siitä kaiken autenttisen mystisyyden; joogasta, alkemiasta ja muista vastaavista aiheista tutkielmia tehdessään hän ylikirjoitti niihin sisältyvät esoteeriset yhtälöt psykologisella jargonilla. Jungia voitaisiinkin pitää yhden hänen itse määrittelemänsä arkkityypin, Tricksterin, avatarina. Trickster on usein keppostelija ja huijari, mutta hänellä on yllättäviä ja merkittäviä, vallitsevan ylittäviä ehdotuksia ja väitteitä esityslistallaan.
No comments:
Post a Comment
Note: Only a member of this blog may post a comment.