Psykedeelikokemuksen arkeen integrointi & Psykedeelien käytön normalisointi & Psykedeelisen kulttuurin establisointi - Uhkia vai mahdollisuuksia? Utopioita vai realismia?

Psykedeelisen, mieltä paljastavan, kokemuksen integroimisesta arkielämään on tullut - osittain psykedeeliavusteisen terapian lisääntymisen vuoksi - keskeinen teema tajusteita käsittelevissä seminaareissa ja kirjoittelussa. Se että psykedeelisiä ja muita transpersoonallisia kokemuksia ei pidä kammitsoida erilliseksi osaksi elämää on tietysti täysin järkeenkäypä ajatus, mutta asetelma ei ole silti lainkaan yksioikoinen.

Ensimmäiseksi on huomioitava se, että kaikilla psykedeelisillä aineilla on oma erityisluonteensa. LSD:llä, ayahuascalla tai DMT:llä stimuloidut kokemukset ovat kaikkea muuta kuin keskenään yhteismitallisia; jo kestoltaan aineiden vaikutukset poikkeavat merkittävästi toisistaan (LSD: 8 - 12 tuntia, aya: 4 - 12 tuntia, DMT 10 - 20 minuuttia). Niin kuin ei ole olemassa referenssiä arkikokemukselle ja objektiivisille todellisuudelle, ei ole myöskään yhteistä määritettä psykedeeliselle tajuisuudelle.  Tästä seuraa se, ettei voi olla yhtä, yleispätevää metodia siihen miten ihminen sulauttaa  psykedeelikokemuksen tunne- ja ajattelumaailmaansa ja käytännön elämään.  Lisäksi taitaa olla niin, että iso osa todella vavahduttavista, transkendenttisista tiloista on niin etäällä ihmisen elämästä yhteiskunnallisena olentona, että näitä kokemustasoja saattaa olla täysin mahdotonta harmonisoida keskenään.

Annosten vahvuus vaikuttaa myös asiaan. Yleensä syvästi mystisiä psykedeelikokemuksia kohdataan otettaessa tajusteita huomattavasti suurempia annoksia (esimerkiksi 500 - 1000 mikrogrammaa LSD:tä tai 5 - 10 grammaa psilosybiiniä) kuin mitä virallisessa, psykedeeliavusteisessa terapiassa  on lupa käyttää.  Näin ollen herääkin kysymys: raapiko psykedeeliavusteinen terapia vain piilotajunnan pintakerroksia? Siinä tapauksessa psykoterapeuttista enteogeenien käyttöä voitaisiin pitää banaalina psykedeelisten substanssien "kulttuurillisena omimisena". Joka tapauksessa näyttää ilmeiseltä, että psykotrerapiassa potilaan läpikäyminen psykedeelitilojen ja psykonauttien trippien integrointi ovat kaksi eri asiaa.

Tajunnan totaalinen räjähtäminen ei välttämättä olekaan parasta lääkettä ahdistukseen, traumoihin ja muihin mielenterveysongelmiin. Täten ehkä viisasta olisikin se, että terapeutti ottaisi tuhdin annoksen, esimerkiksi 750 mikroa LSD:tä, ja potilas miedon, 80 - 100 mikron annoksen. Nykyisinhän psykiatri ei ota mitään, vaan jättää kaiken kummallisen näkemisen yksin potilaan huoleksi (/iloksi). Hänen näkyjensä ja tuntemustensa analysoimisesta voitaisiin käyttää freudilaista käsitettä, unityö, jonka Freud liitti unien tulkintaan - ja psykedeelisten kokemusten työstämiseen pätee sama, mitä filosofi Lauri Mehtonen on kerran todennut unityöstä eli unien esittämien tiivistymien purkamisesta: "... niin unien kuin arvojen keskustelun elementit eivät tule ymmärretyiksi jos me kuvaamme niitä ainoastaan valmiin tuotteen, valmiin unen tai valmiin arvokeskustelun näkökulmasta". 

Mutta miten potilaan psykedeelitilaa ulkopuolelta tarkkaileva lääkäri pystyy löytämään johonkin täysin esoteeriseen ja/tai ennenkuulumattomaan visioon ehdollistuneista kaavoista irrallisen ja siten neuvokkaan näkökulman? Psykedeelisten kokemusten auki ratkominen ei ole erinomaisen helppoa omissa oloissaan tai omassa porukassaan hallusinogeenejä nappailevalle psykonautillekaan, mutta hänelle psykedeelien ottamisella ei myöskään välttämättä  ole samankaltaista funktiota kuin vaikeisiin psyykkisiin ongelmiin  psykiatristen sessioiden avulla apua hakevalle henkilölle. Luultavasti satunnainen matkaaja suhtautuu psykedeeli-kokemukseensa jälkeenpäin yhtä vähäisellä vakavuudella kuin alkoholia ryystänyt henkilö on uskollinen humalatilalleen seuraavana päivänä.

Psykedeelit ja mielen aika

Psykedeelinen kokemus, tai suunnilleen mikä tahansa korkevärähteisiin energiataajuuksiin virittynyt tajunnantila, on näkemisen taso, tietoisuuden aste, ja samalla myös se mitä tässä tilassa nähdään. Värien kirkastuminen yhdistetään melkein kaikkin hallusinogeeneihin, mutta tälläisiä optisia ilmiöitä merkityksellisempää on se, että tajusteen vaikutuksen alaisena psykedeelikko voi nähdä  ympäröivän maailman energioita ja tunnelmia sykkivänä ja väräjävänä valtimoiden ja laskimoiden, ja säteiden ja viivojen, verkostona, johon hänen oma mielensä ja fysiologiansa on orgaanisella ja silti kummallisella tavalla liittynyt. Tämä voi johtaa aineen yli tai läpi näkemiseen; atomien ja molekyylitason kokemiseen, havaintoihin ja visioihin fysikaalisen maailman symmetrisestä toistuuvuudesta ja muodosta muodon sisällä (sisäinen similaarius).

Psykedeelisessä näkemisessä keskeistä on kaiken aistiminen värähtelynä ja siihen liittyen radikaalit muutokset omassa energeettisessä värähtelytaajuudessa.  Psykedeelisessä tilassa samoin kuin syvissä energiatilaa muuttavissa meditaatioissa tapahtuva värähtelyjen muuntuminen on rinnastettavissa liedelle kiehumaan laitetussa vedessä tapahtuviin muutoksiin. Vesi lämpenee ja lämpenee kunnes se saavuttaa kiehumispisteen. Sen jälkeen lämpötila ei enää nouse, mutta nesteen ja kaasun molekyylisellä rajalla tapahtuu atomitasolla tietojen vaihtoa ja sen seurauksena laadullista muuttumista. Tajunnassakin tapahtuu faasimuutos sen värähtelynopeuden kiihtyessä kiihtymistään kunnes tapahtuu ikään kuin kvanttihyppy toisenlaiseen tietoisuuden akustiikkaan, jossa oma värähtely tuntuukin hitaalta sen yhdistyessä uuden, alati laajenevan värähtely-ympäristön isoihin ja super-rauhallisiin energia-aaltoihin. Tämä hetki on yhdelle trippaajalle maali ja toiselle suuren seikkailun alku.

Ajan pysähtyminen on yksi peri-psykedeelinen kokemus. Siitä on suuresti vaikuttuneena raportoinut muun muassa englantilainen kansanedustaja Christopher Mayhew (kuvassa), joka otti meskaliinia vuonna 1955 psykiatri Humphry Osmondin innostamana. Ajan päättyminen tekee meille mahdolliseksi olemassaolon kaikkialla yhtä aikaisesti.  Kiinteiden materioiden tasolla tämä teko edellyttäisi fyysisenä tapahtumana valon nopeuden ylittämistä, mutta mielelle tämän säännön sivuuttaminen on mahdollista  objektiivisen ajan ja lineaarisen aikamatriisin tuolla puolen olevan subjektiivisen ajan, mielen ajan vallitessa (10 minuuttia DMT- tai salvia -tripillä olleesta henkilöstä voi tuntua siltä, että hän on ollut poissa 10 tuntia).Tässä aikatilassa äärimmäisen nopea liike ja syvä levontila eivät ole vastakohtia, vaan molemmissa tapauksissa tajunnan avaruus ja mielikehomme atomit voivat yhdessä hetkessä hajaantua joka "paikkaan".
 
Tietoisuuden laajentuminen merkitsee metafyysisessä kontekstissa perimmäisen, epälokaalin tyhjyyden näkemistä ja sen muotoja ja kuvioita synnyttävän laadullisuuden tiedostamista. Tälläinen herääminen mahdollistaa integroitumisen energiatasolla tyhjyydestä kumpuavaan, holistiseen, kaikkiykseydellisen Indran verkon kaltaiseen informaatioverkostoon ja avaruudesta tulee ihmiselle ikään kuin aikaa, jossa matkaa tyhjyyden tutkimattomiin korpimaisemiin tehdään. Silloin nähdään oman fyysisen näköpiirin ulkopuolella olevia ilmiöitä ja olioita. Fyysisillä silmillähän ei pysty näkemään avaruuksien halki ja silmä tarvitsee objektin jotain nähdäkseen, mutta mieli on itsevalaiseva niin kuin unet joita nähdään pimeässäkin, ja objekteja synnyttävä, eikä mielen laajuudella ole määriteltyä mittaa, vaan se saattaa ulottua kaikkeen avaruuteen. Tai - kuten sanottu - mieli voi samaistua ajassa sykkivään avaruuteen itseensä. Ajasta ulos räjähtäminen liittyy vapautumiseen historiallisen olemisen  painovoimasta, aikamatkustus puolestaan selittää monet paranormaalit kyvyt, kuten selvänäköisyyden.

Henkilökohtaiset ei-persoonalliset kokemukset

Yksi eriskummallinen piirre ajan ja paikan rajat ylittävissä transpersoonallisissa kokemuksissa on se, että ihminen voi löytää itsensä todellisuudesta, joka ei millään tavalla resonoi hänen henkilöhistoriansa ja elämäntilanteensa kanssa. Esimerkiksi psykiatri Stanislav Grof on kuvaillut sekä DMT:n että bufoteenin hänelle aiheuttamaa kokemusta tilana, johon ei liittynyt edes mytologista tasoa, joka olisi sitonut hänen persoonansa ja elämänsä siihen mitä hän näki ja tunsi. Grofin kokemus oli siis äärimmäisen henkilökohtainen ja samalla täysin ei-persoonallinen. Onkin aiheellista kysyä, miten on mahdollista, että ihmisellä on narratiivi oman persoonansa, "egonsa", katoamisesta?

Ehkä on niin, että vaikka kokemushetkellä henkilö ei olekaan omaan persoonaansa identifioitunut, hänen aivoihinsa tai hänen muistiinsa - joka ei uskoakseni sijaitse aivoissa - jää tapahtumasta jälki. Mutta miten kuvatun kaltainen kokemus olisi integroitavissa päivätajuntaan? Jo lievemmätkin psykedeeliset, ylipersoonalliset kokemukset ovat aiheuttaneet useille ihmisille moninaisia psyykkisiä ja sosiaalisia komplikaatioita heidän keskittyessään elämässään psykedeelisiin muistumiinsa ja  ajatustensa leijailuun etäällä yhteisen todellisuuskuvauksen tuolla puolen. Tälläiset tilanteiden yleisyys liittyy ainakin osittain siihen, että psykedeelisiin ekstaaseihin ei pääsääntöisesti sisälly sen tyyppistä, kognitiiviset ja mentaaliset tasot läpäisevää mielen olemuksen tietämistä ja emotionaalisiin sensaatioihin takertumattomuuutta, jotka buddhalaisessa perinteessä nähdään henkisten läpimurtojen tunnisteina.

Neurofysiologisesti ajateltuna psykedeelistä kokemusta kolmiulotteisen maailman ja siihen sitoutuneen egon hajoamisesta yhdistyneenä ekstaasiin mielen ja materian  itsesimilaarien muotojen ja kuvioiden topologisten avaruuksien kaaoksessa voidaan luonnehtia vaikkapa fraktaaliksi aivotilaksi sillä varauksella, että ei ole lainkaan sanottua, redusoivatko psykedeeliset ja mystiset, traskendenttiset kokemukst fysikaalisiin ja biologisiin toimintoihin, joita tieteelliset ilmaisut kuvaavat. Henkisten kokemusten kuvaamiseen ei ole omaa kieltä, ja siksi ilmaisut on lainattava tieteistä tai taiteista. Usein psykedeelisistä kokemuksista todetaankin, että ne ovat "sanoin kuvaamattomia". Brittiläinen  filosofi ja filosofian opettajan, Peter Sjöstedt-H  käsittää tämän viittaavan siihen, että psykedeeliset visiot ovat niin uudenlaisia,  totaalisen "uusia", että niitä varten ei ole olemassa valideja ilmaisuja. Amerikkalainen, pitkän linjan psykedeelikko, professori Thomas B. Roberts on puolestaan kirjoittanut, että jo pitkään on filosofoitu psykedeeleistä, nyt olisi jo aika ryhtyä filosofoimaan psykedeeleissä. Ehkä se olisi alkusysäys psykedeelisen kieliopin ja sanaston muotoutumiselle.

Mystiikkaa, tiedettä, taidetta

Psykedeelisen tilan voimapiiristä irtaantuminen aineen vaikutuksen loputtua saattaa aiheuttaa sen, että maailma alkaa näyttää valjulta ja elottomalta: värit, loiste, ilmiömaailman läpinäkyvyys ja kosmisen energian läsnäolo ovat kadonneet. - Silloin useissa tapauksissa halutaan päästä takaisin sinne missä on oltu sen sijaan, että ymmärrettäisiin "kiinnittää huomiota siihen, mitä tapahtuu itselleni tällä hetkellä", kuten on todennut amerikkalainen Elizabeth Gibson, joka on 25 vuoden ajan työskennellyt Stanislav Grofin kehittämän holotrooppisen hengityksen ohjaajana ja tietää paljon myös MDMA-lääkinnästä. Eli on siis mentävä yhdestä kokemuksesta kohti uusia kokemuksia ja keskityttävä niihin.

Elizabeth Gibson pitää psykedeelisen kokemuksen intergrointia ensiarvoisen tärkeänä asiana ja hänen keinonsa tähän on autenttisuuden ja läsnäolon säilyttäminen hetkestä hetkeen. Myös ollessamme arkisten askareiden parissa, vaikkapa tiskaamassa. Samanlaisia neuvoja jakavat tuhannet elämäntaitogurut ihmisille välittämättä siitä onko heillä mitään yhteyttä psykedeliaan, ja epäilemättä niiden noudattamisesta on hyötyä henkilöille, jotka ovat psykedeeli-psykiatrisessa sessiossa tai holotrooppisssa hengitysterapiassa tajunneet miten voimaannuttavaa ja avartavaa on olla autenttisessa, suorassa suhteessa todellisuuteen. Tilanne on toinen heidän kannaltaan, jotka mieltävät psykedeeliset kokemukset mainospaloina tajunnan resursseista ja potentiaalista ja ovat ottaneet elämäntehtäväkseen henkisen vapautumisen ja vallitsevan kulttuurimielen ylittämisen. Heidän kannaltaan ei ole relevanssia keskittyä pelkästään autenttiseen läsnäoloon "tässä ja nyt," he tarvitsevat metodeja oman energiaolemuksensa metamorfoosiin ja autenttisten havaintojen tekemiseen todellisuudesta värähtelytasolla.                                                 [Kuva alla: Psycherence 2018 konferenssi tauolla, Tallinna]

Uskonnolliset, mystiset ja transkendenttiset kokemukset ovat vain yksi osa psykedeelistä kokemuskirjoa. Luovuuteen, kekseliäisyyteen ja esteettisiin ekstaaseihin liittyvät kokemukset ovat psykedeelisessä yhteisössä vamasti vähintäänkin yhtä yleisiä kuin mystiset elämykset, joskin läheskään aina näitä kokemuksia ei pysty erottamaan toisistaan. Psykedeelejä on hyödynnetty muun muassa matemaattisten probleemien ratkaisemisessa ja informaatiotekniikan kehittäjien pikkuapulaisina. Alkuperäiskansojen keskuudessa enteogeeneistä käytetään nimitystä kasviopettajat - ja ehkä nämä voimakasvit voisivat olla opettajia myös länsimaisissa oppilaitoksissa. Lukuisat taiteilijat, muusikot ja kirjailijat ovat käyttäneet psykotrooppisia aineita aivoruokana, joten olisi sikälikin luontevaa elähdyttää  kuvataideakatemioiden, konservatorioiden ja luovan kirjoittamisen kurssien toimintaa psykedeelisellä pedagogiikalla.

Aivan lähiaikoina psykedeelien integroitumista yhteiskunnallisiin rakenteisiin ei ole odotettavissa, eikä edes Virallisten Tahojen toimeksiannosta tehtävää kartoitusta siitä, mihin kaikkeen psykedeelisiä metodeja voisi yhteiskunnassa soveltaa. Tälläiset toimet vaatisivat laajaa yhteiskunnallista hyväksyntää ja sitä ei ole jo yksinkertaisesti siitä syystä, että ihmisten enemmistö ei pysty ymmärtämään edes tajusteiden käytön tarkoitusta. Psykedeelilääkinnän yleistymisestä ja psykotrooppisia aineita käsittelevän informaation rajusta lisääntymisestä huolimatta psykedeeleistä tiedetään yleisesti ottaen lähinnä vain se, että isolla osalla ihmisistä ei ole sietokykyä niiden katalysoimia kokemuksia kohtaan.

Hyvin niukasti suurella yleisölle on tietoa esimerkiksi siitä, että useimmiten, varsinkin ensimmäisen, psykedeelikokemuksen oleellisin ja kantavin muutos liittyy hallusinogeenien aiheuttamaan aistiherkkyyden heräämiseen, uuden aistimustason avautumiseen. Ihminen näkee ympäristönsä uusin silmin ja uudella asenteella. Se tarkoittaa sitä, että ihminen alkaa todella tuntea värien värähtelyt, aistia elämän elementaarisen tason (esim. tulen läsnäolon liekeissä), tajuta intuitiivisesti eri paikkoihin sisältyvät tunnelmat, havaita kaikessa ilmenneessä olevan elollisuuden/tajuisuuden jne.

Yhdysvalloissa 70-luvun alussa tehdyn, erittäin laajan LSD-tutkimuksen vetäjä Harriet Linton Barr toteaa projektin yhteenvedossa (LSD: Personality and Experience), että psykedeeleistä ovat kirjoittaneet myönteisesti pääasiassa luovaa työtä tekevät ihmiset, joita epätavalliset kokemukset kiehtovat. Tasaisen maan tallaajille psykedeelinen tajunnanräjähdys voi sitä vastoin olla traumaattinen horror show. Vaikka tutkimus on vanha, johtopäätös on epäilemättä edelleen pätevä. Psykedeelien arvoa ja moninaista käyttökelpoisuutta tämä johtopäätös ei nollaa, mutta kieltämättä se tukee Aldous Huxleyn ja Terence McKennan elitististä katsantoa - mitä Timothy Learynkin egalitaristisista sloganeistaan  huolimatta ilmensi - eli sitä ajatusta, että  psykedeelisten substanssien tutkiminen ja hyödyntäminen pitäisi tässä vaiheessa länsimaiden historiaa olla ensisijaisesti luovien ja ennakkoluulottomien neropattien, taiteilijoiden, keksijöiden ja tieteilijöiden erikoistehtävä. 

Nyt reaalinen tilanne on kuitenkin se, että miljoonat ihmiset käyttävät psykedeelejä maailmassa sadasta tai tuhannesta eri syystä ja tajusteiden suosija voi olla älykkö, rokkari, perheenäiti, insinööri, graafikko, kommari, konservatiivi ... eli melkein kuka ja mikä vaan. Tästäkin syystä olisi tärkeää, että psykedeelit olisivat esillä muutenkin kuin lääkkeenä masennukseen ja muihin psyykkisiin häiriöihin tai vapaalippuna  mystiseen tietoisuuteen. Psykedeelisen kulttuuriin sisältyy valtavasti kerroksia, aspekteja ja intentioita aina dionyysisen hurmion tavoittelusta transpersoonallisen psykologian ja GAIA-ekologian kautta avaruskulttuurivisioihin saakka. Näiden eri tyyppisten tulokulmien ja tutkimusten diversiteetti on mielestäni ehdottomasti positiivinen seikka ja juuri se tekee psykedeliasta merkittävän, mielenkiintoisen ja uniikin kulttuuri-ilmiön. 

Kohtalonkysymys psykedeeliselle kulttuurille on se, pystytäänkö nyt välttämään sellainen hajaannus, joka 60-luvun lopulla psykedeelisten esteetikkojen keskuudessa tapahtui Youth International Partyn perustamisen jälkeen ja joka vaimensi psykonauttien artikulaation kuuluvutta vuosikymmenien ajaksi. Abbie Hoffman ja Paul Krassner perustivat LSD:ssä saamaansa visioon luottaen anarkistisen yippie-puolueen, josta seurasi Amerikan uuteen vasemmistoon identifioituvien psykonauttien ja epäpoliittisten happopäiden välinen eriytymisprosessi. 2020-luvulla olisikin tärkeää se, että psykedeelinen yhteisö välttäisi sitoutumista mihinkään ideologiseen jargoniin tai juuttumista jankkaamaan asioista sillä tasolla, minkä institutionaaliset toimijat ja muut ovisilmästä maailmaa tiirailevat tahot ovat elämänilmöiden käsittelylle asettaneet, vaan että se olisi enemmänkin avantgardistinen [avant ’edessä’, garde ’vartio’ > ’etuvartio, kärkijoukko] ajatushautomo ja vitaalia vaihtoehtokulttuuria - ei vastustamisen kulttuuria; vastakulttuuria - luova kollektiivinen fuusioprossessori.

                             Kuvassa itsekin psilosybiiniä testannut Jordan Peterson luennoi psykedeeleistä.